Paha, paha tyttö

Harri Nykänen / Jarkko Sipilä : Paha, paha tyttö
Oma ostos Elisa Kirjan kesäalesta

Dekkarikuussa tuli luettua yksi Raid-tarinakin eli Paha, paha tyttö. Huomasinpa taas, että dekkarigenressä tämä suomalainen, vähän lakoninen kerrontatapa ei oikein ole ominta lajiani. Raid on kyllä mielenkiintoinen hahmo, joka kaikessa ristiriidaisuudessaan on melkein sympaattinen. Kylmäverinen tappaja, joka antaa rahaa syntymättömän lapsen avuksi, ei ehkä ole ihan ensimmäinen mieleen tuleva yhdistelmä.

Paha, paha tyttö on juoneltaan varsin yksinkertainen. Nuori tyttö on joutunut huonoon seuraan ja kuvaa puhelimellaan kiistanalaista materiaalia. Filmin haluaisi käsiinsä niin siinä esiintyvä bisnesmies kuin pahemmanlaatuinen rikollisjengi. Tyttö sattuu olemaan sukua Raidin vanhalle kaverille ja tottahan sitä nyt pitää auttaa ystävää hädässä. (Siinä taas tuo jännä ristiriitaisuus.) Poliisit tulevat muutamaa jättiläisenaskelta perässä ja tilanteita setvitään kovalla kädellä. Raidin maine kasvaa. Siinä kai ne pääpiirteet.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Juoni juoksee ja tapahtumat etenevät. Minä vain en jotenkin jaksa tuota aihepiiriä ihmisistä, joiden elämä on yhtä alamäkeä. En myöskään oikein innostu rikollisten elämän osittaisesta ihannoinnista. Ehkä olen tiukkapipoinen, mutta minusta rikollisuus ja varsinkaan väkivalta eivät ole hyvä asia, eivät edes silloin kun autetaan ystävää ja väkivallan kohteeksi joutuva sen jopa ansaitsee. En tiedä miksi tuo näissä suomalaisissa kirjoissa niin häiritsee - ehkä se tulee liian lähelle. Kun tapahtumia kuvataan paikoissa, joissa itsekin välillä käy, niin ne tulevat liian todellisen tuntuisiksi. Kuka tietää, vaikka ne välillä voisivat ollakin totta.

Kaikkiaan siis hyvin kirjoitettu, muttei ihan ominta lajiani. Luen näitä toisinaan, muutaman vuoden välein. Aina on lopputuloksena sama tuntuma, mutta ehkä se on hyvä testata aina välillä.

Mielenkiintoista muuten, että tässäkin on kahden kirjailijan nimet tekijöinä. Tuntuu olevan kovasti muotia tämä yhdessä kirjoittaminen. Ehkäpä se on jotenkin yhteisöllisempää. Kuva yksinään kirjoittajakammarissaan erakoituvasta kirjailijasta rapisee kovaa vauhtia...