Dekkaripohdintoja

Kesäkuu oli tässä blogissa dekkarikuu ja kyllä niitä tulikin luettua aika ahkerasti.Tosin tuli myös todettua, että liika on liikaa ja näin kuun vaihteessa oli helpotus vaihtaa välillä toiseen genreen. Minä kun noin yleensäkin olen sellainen laidasta laitaan lukija.

Sinänsä teki hyvää keskittyä hetkeksi yhteen genreen. Sitä jäi oikein pohtimaan tarkemmin vähän laajemmaltikin. Seuraavassa noita pohdintoja vähän teillekin luettavaksi.


Mikä on dekkari  ?

Ihan ensimmäiseksi jouduin miettimään dekkarin määritelmää lukiessani Dan Brownin Infernoa. Onko tuollainen takaa-ajo - mysteerinratkaisu dekkari ollenkaan ?

Avuksi otin Wikisanakirjan määrityksen, jonka mukaan

Dekkari = jännitysromaani, jonka keskeisenä osana on rikos ja sen selvittäminen (Lähde Wikisanakirja) 

Dekkarista siis pitää löytyä jännitystä sekä rikos jota selvitetään. Laskin Infernon kuuluvan joukkoon.


Miksi niitä luetaan ? 

Jäin myös pohtimaan, mikä dekkareissa oikein vetoaa niin suureen joukkoon lukijoita. Onko kyseessä aikuisilla sama kuin lapsilla satujen kanssa  - pelkoa ja väristyksiä turvallisessa ympäristössä ? Oma tavallinen elämä tuntuu astetta ihanammalta, kun ei tarvitse kohdata samoja hankaluuksia kuin dekkarien hahmot. Vai onko kyseessä sittenkin älyllinen harjoitus ? Hyvin rakennetussa dekkarissa vihjeet vievät tarinaa eteenpäin, vaikka silti odotamme yllättyvämme.

Omalta kohdaltani arvioisin viehätyksen johtuvan vähän molemmista. Siihen kun lisää kirjallisuudessa yleensäkin houkuttelevan hyvien henkilöhahmojen ja aikakauden tai ympäristön kuvauksen, niin koukutus on taattu. Sujuvan tarinankerronnan lisäksi tietenkin. Omat dekkarimieltymykseni taitavat kertoa aika paljon siitä, mikä niissä minua vetää puoleensa. Niistä vähän lisää seuraavaksi.


Monta, monta, erilaista

On tietysti vaikea listata ehdottomia syitä dekkareista tykkäämiseen. Pohdinta muuttuu vielä astetta monimutkaisemmaksi, kun alkaa oikein miettimään, miten paljon erilaisia kirjoja sitä oikein voikaan sijoittaa dekkarinimikkeen alle. Näin äkkiseltään, omasta lukuhistoriastanikin voin jo listata monen tyyppisiä tarinoita.

Ensimmäisenä tietysti jo tuo yllämainittu Brown ja vauhdikas jännäri. Samaan laatikkoon voitaneen tunkea myös erilaiset agenttitarinat Tom Clancyn, Clive Cusslerin, Alistair MacLeanin ja kumppanien kanssa. Kaikissa pelastetaan maailmaa,  useimmiten jonkun hullun tiedemiehen juonilta ja vauhdikkaasti taistellen esteiden läpi.

Ihan perinteisiä dekkareita nuo jännärit eivät tosin taida olla. Minulla ainakin tulee ensimmäisenä sanasta dekkari mieleen Agatha Christien, Ngaio Marshin, Martha Grimesin tai Dorothy L. Sayersin tuotokset. Niissä arvoituksia ja murhia ratkotaan vähän verkkaiseen tahtiin, ympäristönä yleensä yläluokkainen Englanti joskus viime vuosisadan aikana. Vähän uudemmista taas tulee mieleen P.D. James ja Ruth Rendell. Yllättävästi muuten naisia kaikki nämä suuret suosikkini.

James ja Rendell muuttivat aikanaan dekkarigenreä myös entistä psykologisemmaksi ja sama suuntaus on jatkunut viime aikoina myös yleisön suurien suosikkien kohdalla, näistä kai uusimpana juuri Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Niisä lukijaa välillä oikein huijataan ja jännitys perustuu joko kertojan tai murhaajan mielen kiemuroihin enemmän kuin selkeään "motiivi ja tilaisuus" - analyysiin, joka perinteisissä dekkareissa on tarinan pohjana.

Vaikka nuo vanhemmat listatu suosikkini ovat pääasiassa englannin kielialueelta, niin se ei tarkoita, etteikö Suomessakin osata. Eeva Tenhunen ja Outi Pakkanen ovat hyviä esimerkkejä kotimaisesta laatutarjonnasta. Pakkanen myös toistaa vähän samanlaisen kehityskaaren kuin P.D.James eli "whodunnit"-dekkareista psykologiseen pohdintaan. 

Toinen perinteinen dekkariassosiaatio lienee se vähän rähjäinen yksityisetsivä, joka ratkaisee salaperäisen asiakkaansa arvoitusta viskipullo kainalossa ja tupakka suupielessä. Toisaalta kyseessä voi olla tietysti poliisikin, mutta samoilla määritteillä. Maigret välähtää kuvana aivoissa tästä porukasta ensimmäisenä. Ehkä siksi, että hän on myös ranskalaisen kirjallisuuden rikoksenratkaisijan arkkityyppi ja sattuneesta syystä olen yrittänyt ranskaksikin aina välillä lueskella.

Modernimmassa poliisikirjallisuudesta varsinkin pohjoismaat jylläävät ihan omassa luokassaan. Mietitäänpä vaikka Wallanderia. Toisaalta genreen on viime vuosina ilmaantunut myös vahvoja naishahmoja, poliiseja, jotka kamppailevat paitsi rikollisia vastaan myös normaalin naisenelämän haasteiden kanssa. Viimeisimpänä lajin edustajana taisin lukea tässä kesäkuussa Anna Janssonin Maria Wernistä.

Moderni suomalainen (varsinkin miesten kirjoittamana) on kovasti suosittua, mutta jotenkin minä en ole hurjasti lämmennyt lajityypille. Raidin edesottamuksia tuolee välillä seurattua, mutta noin muuten se tyypillinen rähjäromantiikka ja surkeuden ylistys ei minua jostain syystä kovinkaan useasti houkuttele. Taidan kuulua niihin tyypillisiin tätilukijoihin, jotka mieluummin lukevat väkivaltaisetkin tarinansa vähän siloteltuina ja mielellään vielä kauniiseen ympäristöön paketoituina.

Ympäristökuvaukset ja varsinkin ajankuvaukset ovakin dekkareissa useasti niitä kaikkein mielenkiintoisimpia. Viime vuosina olen hurahtanut historiallisiin etsiviin - siis historiaan sijoittuviin, ei niinkään historiankirjoista löytyviin. Nina Hurman Yönpunainen höyhen vei Suomen kieltolain aikaan, kun taas  S.J.Sansomin Shardlake-sarja kuljetti Tudorien ajan Englantiin. Olenpa minä vieraillut muinaisessa Roomassakin seuraamassa aikakauden yksityisetsivän touhuja.

Aikamatkojen lisäksi voi dekkarien avulla matkustaa muutenkin. Niitä kun kirjoitetaan varmaan joka puolella maailmaa, Kiina ja Japani mukaanlukien. Minä olen tässä kesäkuun aikana jostain syystä päätynyt useammallakin lukumatkalla Italiaan - ja mikäs siinä. Vera Valan Arianna de Bellis oli oikein mukava opas.


Varmaan on vielä monta muuta, jotka unohdin 

Tulipas tälle kirjoitukselle nyt mittaa. Enkä siltikään ole varmasti kuin raapaissut dekkarimaailman pintaa, en edes omien lukemisteni kohdalla. 

Mitenkäs te muut ? Löytyikö listalta samoja suosikkeja vai unohdinko joitakin aivan ehdottoman tärkeitä ?

Tähän viimeiseksi voisi vielä mainita, mistä tämän genren innostus on aikoinaan minulla alkanut. Neiti Etsivä, SOS-sarja, 3 Etsivää, Viisikko... vieläkö ihmettelette aikuisen iän dekkariaddiktiotani ? Minähän olen tainnut  aika moneen ystäväkirjaankin aikoinaan kirjoittaa toiveammattikohtaan : "Salapoliisi".