Kirjamessuilla - Päivä I

Bloggaajien kuvattavina Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola

SIITÄ SE SITTEN ALKOI... 

Siitä se sitten alkoi, kirjamessuviikonloppu. Kolme kirjailijaa vastaili kärsivällisesti bloggaajien moninaisiin kysymyksiin ja sai mitä ilmeisemmin uusia oivalluksia keskustelun tiimellyksessä. Vai mitä sanotte uudesta "kaivoskirjallisuustrendistä"? Tai siitä, että jos Tua Harnoa ja Antti Tuomaista yhdistää kaivos, niin Tua Harnoa ja Pasi Pekkosta yhdistävät bordellit... Kannattanee lukea kunkin uusin kirja ymmärtääkseen, miten ihmeessä...

Niin, ja Tuomainen on kyllä (tahattomien?) lentävien lauseiden mestari. "... sitä esittivät kaikki...ööö... meinasin sanoa faktat, mutta minähän kirjoitan fiktiota...."

LAURI TÄHKÄ

Hetkellisen bloggaajanurkkauksessa hengailun jälkeen piipahdin kuuntelemaan, miten Lauri Tähkä selviytyi Kirja Kallion nuorten tyttöjen haastattelusta keittokirjastaan (Hellannupit kaakkoon).

Erityisiä dieettejä ei kahden nuoren neidon isä pahemmin suosittele, ruokaa tehdään kotona fiiliksellä ja "lapsethan syövät, mitä vanhemmat tarjoavat - tai sitten ovat syömättä" - noin äkkiseltään summeerattuna. Kovasti mainitsi isä tässä ruokkivansa pesueensa, tyyliin keittoa kolmeksi päiväksi, miten liekin sitten todellisuuden kanssa. Vaikka kyllähän sitä muusikonkin keittiömestarin koulutuksella ruokaa luulisi pöytään saavan.

Keittokirjan jälkeen Tähkä sanoo keskittyvänsä seuraavan levyn tekoon, joten kysymykseen nähdäänkö pian laulavan kokin tv-ohjelma kuului vastaus - "Ei nähdä, ainakaan vielä"

FABULA

Pikaisen ruokamessupuolen kierroksen jälkeen satuin kuuntelemaan Fabula-palvelun pressitilaisuutta.

Kyseessä on uusi konsepti eli kuukausittaiseen "jäsenmaksuun" perustuva sähkökirjojen palvelu. Kiinteällä summalla (n. 15euroa/kk) saa luettavakseen kokoelmasta niin monta e-kirjaa kuin jaksaa. Käyttäjiä on noin 200 kolme viikkoa lanseerauksesta ja Suomen markkinoiden valloituksen tahto on kova. Startup Saunasta alkunsa saanut yritys on jo etabloitunut Latviaan ja on nyt aloittanut Suomessa.

Mielenkiintoinen palvelu, jota kokeilen ensi viikon aikana. Pikakokeilupohdintaa on luvassa siis joskus ensi viikonloppuna.

Kirjamessut tulevat, kirjamessut tulevat!

Helsingissä siis. Turun messuthan jo menivät. Turkuun en mukaan sitten loppujen lopuksi ehtinytkään, mutta nyt olen varannut viikonloppuni jo perjantai-iltapäivästä lähtien. Valmistautumisenikin olen jo aloittanut.

Ensinnäkin - latasin Messukeskuksen messusovelluksen. Siitä löytyy messujen ohjelmavalikoima ja tähtiä painamalla voi kerätä suosikkinsa valmiiksi aikataulutukseen. Jostain syystä ensimmäinen suosikkilistani katosi jonnekin bittiavaruuteen, mutta se ei haittaa. Tällainen opportunistinen messuvierailija saa kyllä aikataulunsa nopeasti klikkailtua uudelleenkin. Vähän eri näköisenä ehkä, mutta yhtä täynnä.

Jotenkin huomasin messukiinnostukseni tänä vuonna suuntautuvan kolmeen suuntaan. Tässä niistä muutamia esimerkkejä.

*****************************************************************************

(1) KEITTOKIRJAT JA KOKKAILU 

Tämä ei liene yllättävää ruokabloggaajajlta kirjallisessa maailmassa... Ruoka- ja viinipuoli tulee varmasti tsekattua naapurissa myöskin. Täytyyhän sitä päivien aikana jotain syödäkin.

Lauri Tähkä ja Hellannupit kaakkoon 
pe klo 16 (Louhi) Kirjakallion oppilaat haastattelevat muusikko/kokkia
pe klo 18 (Epoq näytöskeittiö)  Tähkä kokkaa

Verna Kaunisto-Feodorow ja Katusoittajan keittokirja
su 10:30 (Kirjakahvila) Ruokaa pienellä budjetilla

Richard McCormick : Barcelona ja Pariisi 
Helsingissä vaikuttavan ravintolanpitäjän suosikkeja eri kaupungeista. Jos johonkin ehtisi kuulolle.
pe 17:00(Epoq näytöskeittiö) Barcelona
la 16:00 (sama paikka) Pariisi

Mari Moilanen: Sitä parempi soppa II - Puolikuuta nokkosesta, perunasta ei päivääkään
Yksi tämän vuoden kauneimpia keittokirjoja (+ herkullisia reseptejä)
su 16:00 (Epoq näytöskeittiö)

********************************************************************************

(2) FANTASIAA MUODOSSA JA TOISESSA

Kuten blogia seuranneet ovat huomanneetkin, niin fantasiaa tulee ahmittua säännöllisen epäsäännöllisesti. Samoin varmaan Kirjamessuilla

Dekkarilauantai: Yliluonnollinen dekkari
la 14:00 (Mika Waltari) Jussi Katajala, Jenna Kostet, Katariina Souri

Maria Carole: Tulen tyttäriä
su 13:30 (Louhi)

Minkälainen on hyvä tyttöhahmo? 
Ei pelkkää fantasiaa, mutta varmasti mielenkiintoista heti edellisen perään eli
su 14:00 (Louhi) - Maria jatkaa seuranaan Paula Noronen, Iida Sammalisto, Eppu Nuotio, Maria Petterson, Vesa Linja-Aho

Tieteisfiktio nyt! 
Mitä tapahtuu suomalaisessa tieteiskirjallisuudessa juuri nyt?
su 16:00 (Kullervo)
Magdalena Hai, Anni Nupponen, Jaakko Markus Seppälä, MG Soikkeli ja Janos Honkonen

******************************************************************************

(3) BLOGGAAJAT KIRJAMESSUILLA

Bloggaajia pääsee varmasti näkemään siellä sun täällä pitkin kirjamessuja, mutta parhaiten meitä saa bongattua Kirjabloggaajien kirjavinkkauspisteellä Boknäsin messuosastolla (6r121). Tervetuloa juttelemaan! Itse olen paikalla lauantaina 12-13 ja samoin sunnuntaina 12-13.

*******************************************************************************

Tuossa omaa ohjelmaani näin ensi alkuun mietittynä. Ainoat varmat ovat nuo kirjabloggaajajutut, muuten mennään aikalailla fiilistellen. Näiden lisäksi löytyy listalta nimittäin paljon muitakin mielenkiintoisia keskusteluja, Niin kuin nyt vaikka la klo 16 (Kullervo) "E-kirjojen suosio kasvaa - paneelikeskustelu"

Seikkailujani ohjelmaviidakossa voi seurata vaikka blogin FB-sivulla ja Instassa (minna_vuocho)

p.s. Kirjahamstraamisen messujen merkeissä voi aloittaa jo nyt. Elisa Kirjalla on tarjouksia koko messuviikon ajan!

Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Oma ostos kirjakaupan alepöydästä

Tästä kirjasta pidin kovasti. Jotenkin Frida, hänen isänsä ja isoisänsä, Poju pääsivät ihon alle, vaikka he ovatkin niitä, jotka eivät jää rakkaidensa luo, Kukin lähtee tavallaan, jokainen jättää taakseen jotain rikkinäistä.

Piti oikein miettiä, miksi ihastuin tähän enemmän kuin vaikka Pasi Pekkolan Unelmansieppaajaan. Molemmissa joku sairastuu mieleltään ja sekoittaa lähellä olijoiden elämän lopullisella tavalla. Molemmissa etsitään onnea, joka tuntuu lipuvan sitä kauemmaksi, mitä enemmän se perään haikailee. Molemmissa rakkaus ei korjaa, vaan lyö hajalle entistä kovempaa.

Ehkä vain pidän aikojen kaarista tarinassa. Unelmansieppaaja on niin kovasti nykyaikaa, Harnon kirja kulkee halki sukupolvien. Ehkä kielen pieni runollinen taipuminen koukutti enemmän. Oikeasti en edes tiedä, En taida olla tarpeeksi lukenut (/aihetta opiskellut) asiaa oikeasti analysoidakseni ja miksipä sitä toisaalta niin pitäisi kaikki aina puhki pohtiakaan. Molemmat kirjat ovat hyvin kirjoitettuja, mutta jostain syystä Tua Harnon Ne jotka jäävät kosketti syvemmältä.

Hallitsevat äidit ja kauas lähtevät pojat luovat pohjan Fridan vaikeudelle valita. Pojun matkat Suomesta Amerikkaan, rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä toiseen jättävän jälkeensä raunioita . Rikkoiko jonkin puuttuminen lapsuudessa Fridan isästä ytimen, vai tekikö sen unelman lipuminen pois ulottuvilta? Onko joskus sittenkin parempi lähteä, jos rakkaus ja rakkautta ei riitäkään? Hurjan pelottavia kysymyksiä, jotka kuitenkin kuulostavat todellisilta. Henkilöitä, joiden käytös on kaukana normien määräämästä, ja silti kovin uskottavaa.

Pidin myös kirjan tavasta kuvata miljööt ja aika. Jotenkin vähäeleinen kerronta luo elävän ympäristön henkilöhahmoille. Samoin kirjan henkilöt tulevat iholle. Ehkä juuri sen takia, että he ovat niin kovin ihhimillisiä unelmajahdissaan, vaikkeivat ihan ehkä olekaan unelmastaan edes selvillä. Joskus tuntuu, että etsintä on saavuttamista tärkeämpää.

Taidan itse asiassa tietää ainakin yhden syyn sille, miksi pidän Tua Harnon kirjasta. Leonard Cohen. Nuorena hän oli pitkän aikaa lempilaulajani. Tarinan kiertyminen Cohenin laulujen ympärille oli kuin palaisi aikaan, jolloin minunkin elämäni tuntui olevan pelkkiä valintoja.  

Esikoinen 13v ja Nummisuutarit lavalla

Aleksis Kivi : Nummisuutarit 
Kansallisteatterin lavalla

Olen minä sen varmaan joskus ennenkin lukenut. En vaan oikein muistanut muuta kuin, että siinä Esko lähtee kosimaan, muttei saa tyttöä. Kuulin Kansallisteatterin version olevan kovasti modernisoitu ja pääroolissa olisi Aku Hirviniemi, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa.

Mitä lavalla sitten nähtiin? Länkkäri, musikaali, klassikko & abstraktia modernia. Yep, Kivi taipuu moneksi.

Seuralaisena minulla oli esikoinen kohta 13v. Mielenkiinnolla seurasin reaktioitaan esityksen aikana ja kyselin ajatuksia sekä väliajalla että kotimatkalla. Alla siis muutama suora lainaus äidin omilla ajatuksilla höystettynä.

"Mitä länkkäreitä?"
Alun preeriakohtaus jymäytti katsojan lännenfilmin tunnelmiin ja muuttui sitten herätyshihhuloinniksi. Mielenkiintoinen ratkaisu, varsinkin kun länkkäriteema tuli vastaan näytelmän aikana säännöllisesti niin vaatteissa kuin pyssysankarien ja bandiittien tunnelmassa. Mikäs siinä. Kaipa sitä muutama omanlaisensa lehmipoika mahtuu Suomen perämetsiinkin.

"???" eli kysyvä katse äitiin päin pariin kertaan kohtauksen aikana...
Kyseessä olivat Kreetan ja Jaakon häät. Kyllä äidillekin tuli vähän hassu olo juhlintaa katsellessa ja taisi poikaa hivenen ihmetyttää myös roolien ja näyttelijöiden sukupuolien osittainen ristiriitaisuus. Ei ole vielä tottunut, että Suomessa sitä pidetään edelleen jotenkin herättävänä. Niinhän se tietysti saakin ajatukset liikkeelle. Omassa mielessäni mietin, oliko Kiven klassikko tässä valjastettu vähän turhankin läpinäkyvästi ajankohtaisten aiheiden esittelyyn. Samaa sukupuolta olevien avioliitot? Transseksuaalisuus vs. perinteet? Myös tämänhetkisen pakolaistilanteen valossa viittaukset maahanmuuttajiin ja vähän kliseisiinkin käsityksiin olivat aika osoittelevia, tai sellaisiksi minä ainakin ne koin, lippuineen kaikkineen.


"Oli se yksi kohta vähän outo. En oikein ymmärtänyt, miksi sen piti olla sellainen" 
Väliajan jälkeen unohdettiin elokuvallisuus ja musikaalit, kun hypättiin suoraan Kalmantanssimaiseen ja hevahtavaan juoppokohtaukseen. Taideviittauksista molemmat bongasimme varmaan pääasiassa ne kaikkein ilmeisimmät. Omassa päässäni pyörähti tyylillinen sisältöviite vaikka Milja Kauniston Olavi Maununpoika-trilogiaan samalla miettiessäni, miksi Suomessa teatteritaiteessa niin usein mukaan ympätään jokin groteski seksuaaliviittaus. Eivät ne minua sinänsä häiritse, mutta nyt en kyllä ihan ymmärtänyt, miten ne liittyivät tarinaan tai varsinaisesti edes tekstiin. Sinänsä värikästä kuvakudosta tietysti.


"En tiennytkään, että Aku Hirviniemi osaa laulaa noin"
En tiennyt minäkään. Hyvin veti, Aku Hirviniemi kärsi ainakin minun kohdallani myös vähän ennakkomaineestaan. Hänet muistaa niin helposti "pelkkänä pellenä". Pelle ei kuitenkaan ollut tänään lavalla. Hirviniemi sai Eskoon sellaista vetoavaa pienen pojan herkkyyttä ja hellyyttävyyttä, josta ainakin minä pidin kovasti. Usein Eskosta tulee mieleen sellainen vähän yksitotinen ja oikeastaan aika tyhmä jässikkä. Hirviniemen Esko on ehkä viattomuudessa hieman putkiaivoinen, mutta huomattavasti arvokkaampi olemukseltaan kuin nyt vaikka Kiven oma Esko näytelmässä. - Juu, luin sen teatteriesityksen jälkeen. Ihan vain muistia virkistääkseni
(ja tarkistaakseni, että kuoliko se oikeasti vai ei? Tietänette ketä tarkoitan, Niin ja Eriqou, lue se näytelmä loppuun! Sitten tiedät sinäkin - äiti ei kerro)

Musiikki yleensäkin oli kuuntelemisen arvoista ja sitä oli yllättävän paljon. Alkupuolella jo mietin, onko tästä tehty kokonaan musikaaliversio, muttei sentään. Lisäksi ihan mielenkiintoisia viittauksia löytyi siltäkin puolelta.


"Tykkäsin"
No niin minäkin. Taisi olla ihan hyväkin, etten ihan muistanut näytelmän tarkkaa sisältöä. Sitä ei nimittäin seurattu sen paremmin rytmillisesti, järjestyksessä kuin tekstissäkään. Tarinassa kokonaisuutena kylläkin. Hivenen jossain kohdin tarina kiirehti niin, ettei yksityiskohdissa oikein pysynyt mukana, mutta kaikkiaan kyseessä on esitys, jonka visuaalisuus (ja musiikki) tekevät siitä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Kaiken lisäksi se on hauska, ainakin päätellen vieruskaverin hymyistä ja hymähdyksistä.
Eniten pidin metsäkohtauksesta niin lavasteina kuin esitysteknisesti. Kansallisteatterin lava tuntui jatkuvan syvyydessään loputtomiin ja tietyissä kohdissa tarina eteni vauhdilla, samoin kuin näyttelijät. Jotenkin tuli melkein tanssillinen fiilis.
Kaikkiaan Kansallisteatterin Nummisuutarit onkin aikamoinen kokoelma eri taidelajien tekniikoita. Elokuvallisuus, musiikki, kuvataidereferenssit, tanssi - kaikki tuovat oman osansa tarinankerrontaan.


Kiitokset Kansallisteatterille lipuista. Nautimme esityksestä. 

Gladiaattoreita ja muita muinaisia roomalaisia

Espoon EMMA, WeeGee, KAMU - kompleksi on mukava paikka. Siellä on mielenkiintoisia vaihtuvia, usein historiaan liittyviä näyttelyitä (kuten vaikka Ötzi-jäämies) sekä tietysti tutut vakkarit Kellomuseosta Lelumuseoon.

Gladiaattorit näyttelyn bongasimme poikien kanssa jo muutama viikko sitten ja totesimme sen kiinnostavan kaikkia. Sunnuntai-aamuna huomasin tarjolla olevan myös "Tapaa gladiaattori" - tapahtuma. Sinne siis!

Servi Morituri-ryhmän esitys riemastutti erityisesti isompia poikia. Toto 4v. oli ensin aivan innoissaan, mutta sitten miekkojen ja kilpien kolahdukset alkoivat olla liikaa ja me lähdimme katselemaan futuristisen kesämökin kuvia ja kokeilemaan Eero Aarnion tuoleja. Esityksen päätyttyä Toto siirtyi vanhempien kanssa Lelumuseon puolelle Esikoisen ja Kirpun jatkaessa gladiaattorien haastattelua ja varusteiden testausta.

Toki me kiersimme näyttelynkin. Toivon, että pojat lukivat tekstejä seiniltä, sillä ne olivat oikeasti aika kiinnostavaa kuvausta gladiaattorien elämästä ja Colosseumin historiasta. Sen verran ehtivät edelle, että ihan varma en ole tiedon mieleenpainumisesta, mutta itse kyllä opin montakin asiaa.

Oikein mukava museokäynti siis. Jos muitakin kiinnostaa, niin noita gladiaattoritapaamisia on tiedossa vielä muutama ja muutenkin KAMUssa on mukavaa aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Ja voihan museokierroksen käydä ihan muutenkin, samalla lipulla pääsee kaikkiin talon näyttelyihin (12€/aikuinen - alle 18v ilmaiseksi).


Roomalukemisia?

Näyttelyn inspiroimana aloin myöskin muistelemaan, mitä kirjoja mahdollisesti olisin aiheesta eli muinaisesta Roomasta vuosien varrella tullut lukeneeksi... siis historiallista fiktiota. Tässä muutama, täydentäkää toki!

Klassikko: Henryk Sienkievicz ja Quo Vadis
Tämä löytyy hyllystä ja olen lukenut pariinkin kertaan. Erittäin suositeltava. Ilmeisesti minun osaltani jo ajalta ennen blogia - ainakaan en löytänyt kirjoitusta.

Finlandia-ehdokas: Asko Sahlberg ja Herodes
Tykkäsin ja tästä näköjään löytyy oikein bloggauskin.

Dekkaria: Lindsay Davis ja Marcus Didius Falco
Yep, jo muinaiset roomalaiset käyttivät yksityisetsiviä... Riemastuttava sarja, jota tosiaan pitänee taas jatkaa jossain vaiheessa. Piristävän erilainen sankari uudenlaisessa (muinaisessa) miljöössä.

Tähän hätään en nyt muista muita. Lisätään jossain vaiheessa, jos tulee mieleen.

Niin, ja sitten se täydennys eli kirjoittakaapa lisää - tekisi mieleni minunkin vielä jatkaa aiheesta lukemista. 

Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja 
Oma ostos alesta 

Tästä kirjasta puhuttiin monessa blogissa sen ilmestymisen jälkeen. Silloin kirja ei käsiini osunut, mutta nähdessäni nimen pilkottavan Suomalaisen alepöydässä, oli ihan pakko napata se mukaani. En kuitenkaan oikein tiennyt, mitä odottaa. Muistin vain bloggaajien yleisesti ottaen pitäneen kirjasta.

Unisieppari on Pohjois-Amerikan intiaanien taikakalu pahoja unia vastaan, mutta mikä olisi unelmansieppaaja. Mikäli kirjan tarinasta voi mitään tulkita, niin unelmansieppaaja ei ole yhtä hyväntahtoinen esine, vaan pikemminkin sen tarkoituksena on saada ihmisten unelmat katoamaan väsymyksen ja puolittaisen epätoivon tieltä.

Roosa ajaa metroa, kun sen eteen hyppää mies. Tapio ei onnistunut pelastamaan sen paremmin kirjailijaystäväänsä masennukselta kuin omaa koripalloilijan uraansa. Aki nostaa rautaa ja haaveilee Suomen vahvimman tittelistä. Yhden kuoleman myötä kolme elämää sotkeentuvat toisiinsa. Lopputuloksena on jotain parempaa ja jotain pahempaa. Kolmen ihmisen toimet ja toiveet vaikuttavat toisiinsa ja lopputuloksena on pysäyttämätön vyöry.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarina etenee jouhevasti. Jotenkin vain olen väsynyt siihen, miten ihmiset luovuttavat ja jättävät kesken, tai sietävät liikaa, tai haluavat löytää oikotien. Onneksi kirjan lopussa on vähän toiveikkaampi sävy edes joissain kohden Minua vain jotenkin häiritsee, että toivo löytyy niiden kohdalla, jotka jo luovuttivat. Onhan se tietysti hyvää ja kaunista, mutta olisin ehkä kuitenkin suonut pienen pilkahduksen myös unelmansa takia väärille raiteille joutuneelle. Ihan kuin ajatuksena olisi, että kun unelman saavuttaa, ei sen jälkeen jäljellä ole enää mitään. Vain pudotus alaspäin.

Hmm... ehkä minä vain tulkitsen asiat liian tummasävyisinä. Johtunee sunnuntaibluesista, vaikka keli onkin ollut aivan mahtava ja päivän aikana tullut nautittua niin historian opiskelusta kuin aurinkoisesti ulkoilusta. Pitänee hetkeksi istahtaa vielä sohvalla levähtämään (kirjan kassa, tietenkin. Unelmansieppaaja on joka tapauksessa sen verran hyvä, että täytynee lukaista Pekkolan seuraavakin, kunhan se taas jossain kohtaa osuu eteen.

Poukkoilua ja pöhköä toimintaa

Ihan on mennyt poukkoiluksi viime viikon lukutouhu. Ensin vaihdoin kirjasta kirjaan. Sitten sain kuningasajatuksen lukea vaihteeksi (?) hömppäsarjaa. Ensimmäisen kirjan luettuani huomasin, ettei se ollutkaan sarjan eka osa vaan toka. Kyllähän minä jotain viittauksia kirjassa ihmettelinkin, mutta eivät vaan kellot soineet.

Kaiken lisäksi jämähdin kahtena iltana viikolla lukemaan kyseistä kirjaa sohvalle ihan liian myöhään, mikä kostautui puolittaisena nuupahtamisena työpäivien aikana. Pöhköä toimintaa, eikä kirja ollut minusta edes hyvä. Minä vain, no, en saanut itseäni liikkeelle siitä sohvalta.

No, se hyvä puoli tässä on, että kun en siitä kirjasta varsinaisesti tykännyt, niin ei yhtään haittaa väärässä järjestyksessä lukeminen. Sen kuin vaan jätän sarjan tähän.

Ai, minkä sarjan?

Kiera Cass: The Selection Series osa 2 eli The Elite

Innostuin lainaamaan e-kirjan, jota mainittiin viihdyttäväksi jossain blogissa. Olihan se tietysti ihan viihdyttävä - luinhan minäkin sen loppuun, mutta yksi osa riitti. Pidin henkilöhahmoja aika naiiveina ja päähenkilön soutaminen ja huopaaminen lapsuudenrakkauden ja prinssin välillä väsytti minut jo yhdessä kirjassa. Ajatus saman jatkumisesta vielä useamman osan halki ei tunnu kovinkaan houkuttelevalta ja kun se ensimmäinen osa kerran jo jäi väliin...

Sinänsä kirjan idea on ihan hupaisa. Valtakunnan prinssi valitsee puolisoaan Unelmien prinssi formaatin tositv-ohjelmassa. Ollaan kuninkaanlinnassa ja neitokaiset kilpailevat sankarin huomiosta. Niin myös päähenkilö, joka tietysti on köyhistä oloista ja haluaa parantaa ja kärsii kaikenlaisista omantunnon- ja muista tuskista. Samaan aikaan yhteiskunta on rakennettu tiukan kastijärjestelmän mukaan. Epäoikeudenmukainen jako aiheuttaa kapinointia, mikä sitten tuo sopivia vaaratilanteita myös päähenkilöiden eteen.

Ihan viehättävää, mutta turhan naiivia. Ehkä olisin lukenut tätä vähän tyytyväisempänä runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt on ruusunpunainen liian läpinäkyvää ja prinsessämekot turhankin rimssuisia. Poukkoilu ihastusten välillä ei sekään oikein jaksa enää kiinostaa.

Murhaava illallinen

k
Kuva: Johannes Wilenius 8.10.2015 Gurmee teatteri - valmiina vieraita varten

Olipa kerran taidesäätiön johtaja ja hänen vaimonsa, jotka halusivat esitellä suomalaiselle yleisölle salaperäisen taiteilijan mestariteoksen. Kaikki on valmiina. Mahtavat puitteet, upea menu, sekä tietenkin yleisö, mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa... 

Gurmee Teatteri on tuonut Suomen ensi-iltaan kansainvälisen konseptin, jossa yhdistyvät teatteri-ilta ja mahtava ruoka - tehokkaasti samaan aikaan. Illan aikana yleisökin pääsee osalliseksi perinteisen "whodunnit"-murhamysteerin käänteistä upean aterian lomassa, eivätkä näyttelijät rajoitu pelkästään lavalle.

En oikein tiennyt, mitä odottaa. Konsepti kuulosti ehdottoman mielenkiintoiselta, enkä tietenkään osannut jättää sitä väliin, kun ensi-iltakutsu tuli jo toiseen kertaan. Olen ehdottoman tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Ilta nimittäin lunasti kaikki lupaukset. Jo sisään astuessa miltei häikäistyi. Ulkopuolelta ei millään olisi osannut arvata, että telttaan (kyllä, luitte oikein) oli saatu rakennettua luksusravintolan puitteet. Erityisesti salin lamput ansaitsevat erityismaininnan ja olisin mielelläni kantanut niistä minkä tahansa kotiini, jos meillä vain olisi tilaa noin näyttäviin upeuksiin. Ne on suunnitellut Latvian kansallisteatterin lavastaja, Aigars Ozolinš. 

Matti Jämsenin luoma menu ei jäänyt puitteista piiruakaan jälkeen (siitä lisää ruokablogin puolella) ja myös itse ohjelma oli viihdyttävä. Tarinan juoni ei ehkä ole maailman originaalein, mutta näyttelijöiden sanailua seurasi mielellään, eikä murhaaja tosiaankaan tainnut osua pöydässä kellään ensimmäisellä arvauksella oikeaan. Asetelma on pyritty tekemään intiimiksi ja yleisö pääsee osalliseksi näytelmästä sekä olemalla osa lavasteita, että joutumalla välillä dialogin kohteiksi. Olimme mukana tarinassa. Samoin myös tarjoiluhenkilökunta (ja ruoka juomineen) oli taitavasti sisällytetty juoneen.

Näytelmä eteni jouhevasti menun mukana, vaikka pari tarjoilutaukoa (väliaikaa) ehkä hivenen katkaisivatkin juonen rytmiä. Tauot eivät kuitenkaan häirinneet. Itse asiassa oli mukavaa pystyä keskustelemaan ruoasta ja tapahtumista pöytäseurueen kanssa, kunhan ensi hämmennyksestä tauon osalta selvisi. Tuli tosissaan mieleen, että tällainen "teos" olisi omiaan erityisesti asiakkaiden kanssa illastamiseen. Ei pelkkää seurustelua ruokapöydässä, muttei myöskään hiljaa lavalle tuijottamista. Keskustelunaiheistakaan ei taatusti ollut pulaa yhdessäkään pöydässä.

Jännästi sekä miljööstä että näyttelijöiden tyylista (ja myös tarinasta) tuli melkein Poirotmainen olo, vaikka missään kohtaa ei edes viitattu aikakauteen. Paitsi ehkä alun musiikissa, joka jotenkin vivahti sinnepäin. Joka tapauksessa ainakin minulla oli heti kodikas ja "dekkarimainen" olo. Huomio siis kaikki dekkareista pitävät! Tässä jotain vähän erilaista.

Kaikkiaan Murhaava illallinen oli mahtava elämys. Kiitokset Gurmee Teatterille bloggarikutsusta. Näytöksiä on vielä pari jäljellä tänä viikonloppuna ja marraskuussa sitten lisää. Kannattaa mennä kats... ei kun kokemaan. Tämä on elämys, ei pelkästään teatteria, ei pelkästään hyvää ruokaa.

Edit: seuranani oli Kujerruksia-blogin Linnea. Hänen ajatuksia Murhaavasta illallisesta voi lukea täällä

Näyttelijät - kaikki... ?

Lipun tarjosi bloggaajalle Gurmee Teatteri

Otetaan peili, otetaan toinen ja kurkistetaan loputtomaan tunneliin maailmoja

David Mitchell: Cloud Atlas 
HelMet Overdrive äänikirjalaina 
useita lukijoita 

Otetaan peili, asetetaan toinen vastapäätä. Kurkistetaan loppumattomaan sarjaan peilien heijastamia maailmoja. Sitä on Cloud Atlas eli kirja kirjan sisällä, tarina tarinassa, pyrstötähden muotoinen syntymämerkki lapaluussa...

Taisitte jo tajuta. Pidin David Mitchellin kirjasta kovasti. Sen rakenne on mielenkiintoinen ja pysyy myös kasassa loppuun saakka. Alussa hivenen oudolta, muttei mitenkään eritysen ihmeelliseltä tuntuva kirja, kietoo lukijansa kesken jäävien tarinoiden verkkoon. Spiraali kiertää Tyynenmeren saarten valloituksen ajoista, 1930-luvun Euroopan kautta, moderniin agenttitarinaan ja siitä scifin kautta dystopiaan - ja sitten taas takaisin. Yksikään langanpätkä ei jää solmimatta. Toinen peili heijastaa kuvat takaisin.

Äänikirjassa on useita lukijoita ja ratkaisu toimii, vaikka yleensä vierastankin liikaa "esitettyjä" äänikirjoja. Nämä näyttelijät onneksi lukevat edelleen kirjaa, vaikka kertoja ja tarina muuttuvatkin. Kaiken keskellä kulkee punainen lanka, syntymämerkki ja usko uudestisyntymiseen. Siihen, miten olemme sidoksissa toisiimme myös yli aikojen ja maailmojen rajojen.

Sinänsä kirjan maailmankuva ei ole ruusuinen. Cloud Atlas ei kerro kauniista maailmasta, vaan on musta dystopia, jossa ihmisten ahneus ja yritysten valta vähitellen murentaa ihmisyyttä. Onko meillä lainkaan toivoa, niin kauan kuin asetamme ihmiset pyramideihin milloin milläkin verukkeella. Ihonväri, aseet, geneettinen alkuperä, rikkaus, valta... Mikä tahansa tuntuu kelpaavan syyksi väittää jotakuta (itseä?) toista arvokkaammaksi. Tälläkin hetkellä varsin ajankohtainen teema. Cloud Atlasin (Pilvikartasto) mukaan toivoa ei ole ennen todellista uskoa yhteen ihmisyyteen. Olen taipuvainen päätymään samaan johtopäätökseen.

Tässä kirjassa yhdistyi monta hyvää asiaa. Mielenkiintoiset ja vaihtelevat henkilöhahmot, jännittävät tarinat, erikoinen ja koukuttava rakenne, ovat kaikki minua houkuttelevia piirteitä. Osuin kirjan pariin ihan sattumalta HelMet Overdrivessa. Sieltä löytyy kyllä helmiä kuunneltavaksi.

Vuonna 2012 ilmestyi kirjan pohjalta tehty elokuva. Jos se on puoliksikaan yhtä hyvä kuin kirja, niin kannattanee koittaa kaivaa se jostain katsottavaksi. Netflixistä ei valitettavasti löytynyt.

Kadonnutta syyskuuta pohtimassa

Muistan, kun syyskuu alkoi... ja nyt alkoi lokakuu. Siinä välissä tapahtui jotain. Itse asiassa tapahtui aika paljonkin, mutta lukeminen ei tainnut kuulua joukkoon.

Kuukauden suurin tapahtuma oli 15v-häämatka Barcelonaan. Ihana reissu, josta jotain tuli kirjoitettuakin (täällä ja täällä). Suosittelen.

Kuukauden teatterikin jakautui peräti kahdeksi teatterikäynniksi syyskuussa. Ensin hihiteltiin ministerin edesottamuksille ja sitten hämmennyttiin absurdin teatterin parissa. Aivan mahtavaa. Tämä "kuukauden teatteri"-haaste oli minulta kyllä todellinen neronleimaus - vaikka sen itse sanonkin.

Kyllä minä syyskuun aikana sentään jotain luinkin. Itse asiassa luettujen kirjojen määrä on lievästi nousujohteinen. Syyskuussa sain nimittäin loppuun 6 kirjaa (vs. 5 elokuussa ja heinäkuussa). Äänikirjoja tuossa listassa on kaksi ja molemmat tosi pitkiä. Robin Hobbin Fool's Quest oli aivan mahtava fantasiamatka ja Millenium-trilogian kolmas (siis ei se viimeinen - vielä) oli taattua Larsson-laatua.

Milleniumin lisäksi luin toisenkin dekkarin eli 1930-luvun Ruotsiin sijoittuvan Kun pimeys peittää maan. Mielenkiintoinen, eikä vähiten ajankuvauksensa takia. Samoja ajankohtia, mutta Suomessa, sisälsi myös jo pidemmän aikaa iltalukemisena ollut Panu Rajalan kirjoittama Olavi Paavolaisen elämäkerta. Minusta onkin tulossa elämäkertaintoilija. Koko ajan pitäisi olla jokin luettavana. Mikäs siinä.

Myös fantasiaa tuli luettua toinenkin teos. Luin Deborah Harknessin Shadow of Night uudelleen ihan sen takia, etten oikein muistanut tapahtumia ja lukulistalla korkealla on trilogian kolmas osa eli Book of Life. Fantasian, elämäkerran ja dekkarien lisäksi listalle mahtuu vain yksi nykykirjallisuuden edustaja eli Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Se on ihan hyvin kirjoitettu, mutta karkeasti luokittelisin sen nuoruuden "angstikirjallisuuteen", eikä minulla näin keski-ikäisenä tunnu oikein riittävän kärsivällisyyttä kovin pitkiin kuvauksiin aiheesta.

Näin keski-ikäisenä ei kärsivällisyys ja varsinkaan aika tunnu riittävän mihinkään ylimääräiseen. Se kun katoaa sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee. Taas yksi klisee, joka todistaa kliseiden useimmiten perustuvan testattuun totuuteen. Eivät kai ne muuten kliseitä olisikaan.