Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9 - Minna Canth : Työmiehen vaimo

Minulla näiden klassikkohaasteiden kanssa on yleensä käynyt niin, että päädyn joko lukemaan jonkun pikaisen näytelmän (Shakespearea löytyy listalta) tai sitten nappaan viime hetkellä osallistumiskirjaksi, jonkin sattumalta oikeaan aikaan lukemani klassikon (esim. kesäloma-Proustia... Tällä kertaa päätin kirjata osallistumiseni näytelmällä, jonka luin lukumaratonin aikana eli Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Klassikkohaasteessahan on tarkoituksena selättää jokin kirjallinen monumentti, joka on epähuomiossa (tai tarkoituksella) jäänyt aiemmin väliin. Tällä kerralla haastetta emännöi blogi Tuntematon lukija, jonka koostepostauksesta voi lukea haasteseen osallistuneiden klassikot ja kommentit.

Minulla on jostain syystä ollut musta aukko suomen tunnetuimman yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavan naiskirjailijan kohdalla. Se ei ole ollut tarkoituksellista, kunhan vaan ei ole tullut hänen kirjojaan vastaan. Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta syntymästä) nosti Kuopion rautaisen rouvan taas minunkin tietoisuuteeni. Tosin jo vuonna 2016 kävin katsomassa Minna Canthista kertovan esityksen Kansallisteatterissa ja se toimi oivana muistutuksena aukosta sivistyksessäni. Nyt sitten olen lukenut Minna Rytisalon Rouva C -romaanin, aloittanut yhtä elämäkerroista ja viimein löysin myös hyllystäni kirjoittajan oman teoksen.

Minna Canth: Työmiehen vaimo 
Kustantajalta lahjakappaleena 

Ymmärrän oikein hyvin, että aikalaiset kokivat olonsa vähintäänkin lievästi epämukavaksi Rouva Canthin näytelmiä katsoessaan. Sen verran kärjistetyksi hän tuo lavalle epäkohtia ja epätasa-arvoa sukupuolten ja kansanosien välillä.

Työmiehen vaimo kertoo onnellisesta morsiamesta, joka jo hääpäivänään saa esimakua sulhasensa piilotetusta puolesta, kun häihin tulee miestä kiroamaan myös tämän viettelemä kiertolaistyttö. Avioliitto jatkuu niin kuin alkoikin isännän huidellessa milloin missäkin ryypiskelemässä ja vaimon yrittäessä rääpiä elantoa parhaansa mukaan.

Huonostihan siinä tietysti käy ja tragedia on valmis. Tosin tragedia tuntuu kohtaavan vain naisia. Rentut sen kun porskuttavat ja hyötyvät lain ja asenteiden tuesta. Ihan pisti vihaksi, vaikka vähän karikatyyreistä jo taisikin olla kyse.

Kyllähän tämä herätteli, vaikka (toivottavasti) hivenen kärjisti ja yksinkertaisti. Ei kuitenkaan ehkä kovin paljon sillä samanlaisia vaateita tuntuu nykyaikanakin naisten päälle satelevan, vaikka ihan kaikkea ei sentään yleisen mielipiteen mukaisestikaan tarvitse kestää ja naisilla on mahdollisuuksia myös omaan omaisuuteen ja itsenäiseen elämään.

Näytelmässä sivutaan myös romaniväestöön kohdistuvia ennakkoluuloja (ja päinvastoin), mutta minulle jäi mieleen päällimmäisenä juuri tuo naisena olemisen voimattomuus. Ihan kuin vain yksinään voisi pitää omasta elämästään kiinni, mutta erehtyessään laittamaan hynttyyt yhteen miehenpuolen kanssa on kaikki menetetty.

No, nyt taidan kärjistää minä. Kaikkiaan Työmiehen vaimo oli kiinnostava aikakautensa edustaja, joka auttaa näkemään, miten paljon asiat ovatkaan muuttuneet, eivätkä sitten kuitenkaan ihan joka asiassa. Vielä nykyäänkin vanhat asenteet ja ajatukset toisinaan heijastuvat sukupolvien yli huomautuksissa ja odotuksissa. Ehkä niiden tunnistaminen onnistuu, kun ne läväytetään silmille näin voimallisesti - ja toivottavasti näytelmä saa aikaan vähintääkin epämiellyttävän olon tai suuttumuksen epäreiluudesta.


*******************************************

Ja kaikkea muuta -blogi on osallistunut Kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen kerroilla 1,2,3,5 ja 7. Ei liene yllätys, että osallistuminen on tapahtunut yleensä kesäaikaan. 

Kirjoina olen lukenut : 
1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
2. William Shakespeare: Othello 
3. Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
5. Marcel Proust: A la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann 
7. Marcel Proust : A la recherche du temps perdu - Un amour de Swann
9. Minna Canth : Työmiehen vaimo 

Klassikkohaaste III eli Maria Jotunin Miehen kylkiluu

Haasteen kooste blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

Ehdinkö, enkö ehdi, vai? Kai tämä vielä lasketaan?

Meni pikkuisen tiukoille tämän kolmannen klassikkohaastepostauksen kanssa. Lukumaraton, naistenviikko ja kaikenlaiset loma-aktiviteetit veivät heinäkuussa niin paljon aikaa ja energiaa, että ehdin tarttumaan klassikkoon vasta tällä viikolla. Eikä se sitten tietysti mikään järkäle voinut olla (kun kerran lomakin jo loppui).

Siispä taas tuli lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tartuin näytelmään. Othellon jälkeen vähän Maria Jotunia ja samalla edistyi myös Lukuharjoituksia-haaste.

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
Ilmainen klassikko Elisa Kirjasta 

Näytelmäksi siis meni ja mikäs siinä. Maria Jotunin Miehen kylkiluu sai minut hymähtelemään. Kiemurat ja kommervenkit henkilöhahmojen onnen edellä olivat jotenkin mainion perinteisiä, mutta kuitenkin oikeastaan aika ajankohtaisia.

Eihän tuossa naisia kovin helpolla päästetä. Mies kuin mies kelpaa ja miehenkipeät naiset saavat oikein riidankin aikaiseksi yhdestä sitoutumiskammoisesti hunsvontista ennen kuin ratkaisu keksitään. Toisaalla taas hysteerisyyteen taipuva rouva päättää unohtaa aviorakkautensa ja lähteä vihreämmille apajille.

Saavat toisaalta miehetkin osansa. Vaimo tarvitaan, kun pitäisi lehmät hoitaa ja edellisen ja edesmenneen jäljiltä on kangaskin puissa kesken. Toisaalta taas ei apteekkari osaa arvostaa vaimoaan ja suorastaan unohtaa rakastavansa tätä. Vaimo kun on aina saatavilla ja silloin arvo tuppaa unohtumaan.

Teemat siis ovat ajattomat. Vaikka kieli ja lievä kansanomainen yksinkertaisuus ehkä kuulostavat nykyajan ihmisestä jo vähän vanhahtavilta, on tarina itsessään varsin viihdyttävä. Ei siinä ole varsinaisesti päätä eikä häntää, mutta toinen puolisko olisi melkein jokaiselle saatava, uusi tai vanha, mutta kuitenkin oikea. Itse asiassa oli varsin virkistävää lukea tällaista suoraviivaista ja ehkä vähän naiiviakin naimakauppaa kaikkien Temptation Islandien ja Kauniiden ja rohkeiden pommituksessa mediasta. (Jopa minä, joka katson telkkaria noin kerran kuukaudessa hetkisen, olen tietoinen noista ohjelmista).

Huh, tulihan tämä klassikkohaaste sentään selätettyä. Ja sentään vielä oikean päivän aikana. Eikä näytelmien lukeminen ole ollenkaan hullumpaa touhua. Täytyy yrittää jossain kohtaa jotain vähän modernimpaakin, ettei aina me klassikkonäytelmäksi.

Haasteen koosteen löytää blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - sieltä pääsee kierrokselle haasteeseen osallistuviin kirjablogeihin.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli Shakespearen Othello

Klassikkohaaste II - Ehdinpäs! Eli sainpas luettua ja nyt blogattuakin. Minulla kesti kauan valita klassikkokirjani. Haasteeksi ilmeni viime metreillä se, että kaikki kotona olevat klassikot olen jo lukenut, eikä aika antanut periksi kirjasto- tai kauppareissua. Onneksi on netti ja ilmaiset klassikot. Selasin Elisa Kirjan listaa ja muistin toisenkin haasteen. Shakespearen Othello nostaa minut Lukuharjoituksia-haasteessa viime vuoden tasolle näytelmien osalta eli tarpeistonhoitajaksi. Eikä ole vasta kuin tammikuu!

Tältäkö näyttää mustasukkaisen maailma? 

William Shakespeare: Othello 
Elisa Kirjan ilmaislistalta

Minulta löytyy hyllystä useampikin Shakespearen näytelmä, pääasiassa englanniksi. The Tempest (Myrsky) on niistä ollut aina suosikkini, Macbeth ikuisesti vähän pelottava, Hamlet vähän turhankin monimutkainen. Esiteininä tuli joskus näyteltyä teatterileirin videolle Kesäyön unelman Helenaa (huipputarina eli toinen suosikkini) ja koulun lavalla Julius Caesarissa Kleopatraa... Sitten tuli elämä ja kiireet. Shakespeare, tai siis näytelmät ja teatteri yleensäkin jäivät moneksi vuodeksi. Viime vuonna palasin nuoruudenrakkauten pariin kuukauden teatteri -haasteen kera ja tänä vuonna pitäisi noita näytelmiä myös lukea useampiakin.

Mutta Othello... Olen jotenkin vierastanut tarinaa, sillä minun on vaikea sulattaa mustasukkaista typeryyttä. Miten voikin mies uskoa ilkeää panettelua mieluummin kuin vaimoaan. Miksei hän ota asioista selvää ennen kuin tekee jotain peruuttamatonta? No, siksi kun kyseessä on tragedia - duh...

Lukukokemus suomeksi oli suoraan sanottuna hivenen tuskallinen. Paavo Cajanderin suomennos on toki taiten tehty, mutta jostain syystä vanhahtava suomi töksähtelee vähän kurjemmin kuin vastaava englanti. Tosin pitää nyt sitten lukea sama englanniksikin, että pääsee vertaamaan. Othello toiminee lavalla huomattavasti lukemista paremmin. Dialogin hienoudet pääsevät esiin yhdistettyinä eleisiin ja äänenpainoihin. Tai sitten tämä on vaan vähän vanhentunut. En taida olla tarpeeksi asiantuntija tuota analysoimaan, Joku viisaampi lienee sen jo tehnyt.

Kielihankaluuksista huolimatta täytyy tunnustaa tarinan vieneen mukanaan. On se Wille ollut tosi taitava juonenrakentaja. Yksittäiset kohtaukset vievät tarinaa taitavasti eteenpäin ja antavat ymmärtää enemmän kuin kertovat. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, mutta suuria asioita ehtii tapahtua vähilläkin sivuilla.

Othello on Venetsian Dogen suosikki, mauri, urhoollinen sotilas, keraali. Hän rakastuu venetsialaiseen kaunottareen Desdemonaan ja nai tämän isän vastustuksesta huolimatta. Onnellinen loppu? Paitsi, että rakastavaiset saavat toisensa jo ensi sivuilla ja sitten juttuun sekaantuu kaksinaamainen Jago. Kunnianhimossaan loukattu, aviovuoteensa loukkausta kuvitteleva Jago, jonka tavoitteena on luoda Othellolle niin paljon kurjuutta kuin mahdollista. Hiljalleen hän valuttaa maurin korvaan myrkkyä ja kääntää tämän uskomaan nuorikostaan pahinta. Huonostihan siinä lopulta käy.

Näytelmien lukeminen on aivan erilaista kuin romaanien. Mielikuvitukselle tulee vielä enemmän töitä, kun kuvailua ei ole nimeksikään ja kaikki pitää tulkita dialogin kautta. Tavallaan ne ovat lähempänä todellista elämää. Eihän meillä ole mitään kaikkitietävää kertojaa, joka valaisisi taustoja.

On mielenkiintoista uppoutua dialogiin ja antaa mielen luoda kuvansa ja tulkintansa. Ei ihme, että Shakespearen näytelmistäkin on versioita pilvin pimein. Täytyy kokeilla tätäkin elämystä uudelleen eli ihan varmasti tulen lukemaan muitakin näytelmiä.

Olisiko ehdotuksia listalle? 

Minulla on teille tälle päivälle yksi ehdotus. Klikatkaa TÄSTÄ katsomaan, mitä kaikkia muita klassikoita ovat Klassikkohaaste II osallistuvat lukeneet. Takaan, että viihdytte, Mukavaa kierrosta!

Klassikkohaaste I tekstin löydät TÄSTÄ

Esikoinen 13v ja Nummisuutarit lavalla

Aleksis Kivi : Nummisuutarit 
Kansallisteatterin lavalla

Olen minä sen varmaan joskus ennenkin lukenut. En vaan oikein muistanut muuta kuin, että siinä Esko lähtee kosimaan, muttei saa tyttöä. Kuulin Kansallisteatterin version olevan kovasti modernisoitu ja pääroolissa olisi Aku Hirviniemi, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa.

Mitä lavalla sitten nähtiin? Länkkäri, musikaali, klassikko & abstraktia modernia. Yep, Kivi taipuu moneksi.

Seuralaisena minulla oli esikoinen kohta 13v. Mielenkiinnolla seurasin reaktioitaan esityksen aikana ja kyselin ajatuksia sekä väliajalla että kotimatkalla. Alla siis muutama suora lainaus äidin omilla ajatuksilla höystettynä.

"Mitä länkkäreitä?"
Alun preeriakohtaus jymäytti katsojan lännenfilmin tunnelmiin ja muuttui sitten herätyshihhuloinniksi. Mielenkiintoinen ratkaisu, varsinkin kun länkkäriteema tuli vastaan näytelmän aikana säännöllisesti niin vaatteissa kuin pyssysankarien ja bandiittien tunnelmassa. Mikäs siinä. Kaipa sitä muutama omanlaisensa lehmipoika mahtuu Suomen perämetsiinkin.

"???" eli kysyvä katse äitiin päin pariin kertaan kohtauksen aikana...
Kyseessä olivat Kreetan ja Jaakon häät. Kyllä äidillekin tuli vähän hassu olo juhlintaa katsellessa ja taisi poikaa hivenen ihmetyttää myös roolien ja näyttelijöiden sukupuolien osittainen ristiriitaisuus. Ei ole vielä tottunut, että Suomessa sitä pidetään edelleen jotenkin herättävänä. Niinhän se tietysti saakin ajatukset liikkeelle. Omassa mielessäni mietin, oliko Kiven klassikko tässä valjastettu vähän turhankin läpinäkyvästi ajankohtaisten aiheiden esittelyyn. Samaa sukupuolta olevien avioliitot? Transseksuaalisuus vs. perinteet? Myös tämänhetkisen pakolaistilanteen valossa viittaukset maahanmuuttajiin ja vähän kliseisiinkin käsityksiin olivat aika osoittelevia, tai sellaisiksi minä ainakin ne koin, lippuineen kaikkineen.


"Oli se yksi kohta vähän outo. En oikein ymmärtänyt, miksi sen piti olla sellainen" 
Väliajan jälkeen unohdettiin elokuvallisuus ja musikaalit, kun hypättiin suoraan Kalmantanssimaiseen ja hevahtavaan juoppokohtaukseen. Taideviittauksista molemmat bongasimme varmaan pääasiassa ne kaikkein ilmeisimmät. Omassa päässäni pyörähti tyylillinen sisältöviite vaikka Milja Kauniston Olavi Maununpoika-trilogiaan samalla miettiessäni, miksi Suomessa teatteritaiteessa niin usein mukaan ympätään jokin groteski seksuaaliviittaus. Eivät ne minua sinänsä häiritse, mutta nyt en kyllä ihan ymmärtänyt, miten ne liittyivät tarinaan tai varsinaisesti edes tekstiin. Sinänsä värikästä kuvakudosta tietysti.


"En tiennytkään, että Aku Hirviniemi osaa laulaa noin"
En tiennyt minäkään. Hyvin veti, Aku Hirviniemi kärsi ainakin minun kohdallani myös vähän ennakkomaineestaan. Hänet muistaa niin helposti "pelkkänä pellenä". Pelle ei kuitenkaan ollut tänään lavalla. Hirviniemi sai Eskoon sellaista vetoavaa pienen pojan herkkyyttä ja hellyyttävyyttä, josta ainakin minä pidin kovasti. Usein Eskosta tulee mieleen sellainen vähän yksitotinen ja oikeastaan aika tyhmä jässikkä. Hirviniemen Esko on ehkä viattomuudessa hieman putkiaivoinen, mutta huomattavasti arvokkaampi olemukseltaan kuin nyt vaikka Kiven oma Esko näytelmässä. - Juu, luin sen teatteriesityksen jälkeen. Ihan vain muistia virkistääkseni
(ja tarkistaakseni, että kuoliko se oikeasti vai ei? Tietänette ketä tarkoitan, Niin ja Eriqou, lue se näytelmä loppuun! Sitten tiedät sinäkin - äiti ei kerro)

Musiikki yleensäkin oli kuuntelemisen arvoista ja sitä oli yllättävän paljon. Alkupuolella jo mietin, onko tästä tehty kokonaan musikaaliversio, muttei sentään. Lisäksi ihan mielenkiintoisia viittauksia löytyi siltäkin puolelta.


"Tykkäsin"
No niin minäkin. Taisi olla ihan hyväkin, etten ihan muistanut näytelmän tarkkaa sisältöä. Sitä ei nimittäin seurattu sen paremmin rytmillisesti, järjestyksessä kuin tekstissäkään. Tarinassa kokonaisuutena kylläkin. Hivenen jossain kohdin tarina kiirehti niin, ettei yksityiskohdissa oikein pysynyt mukana, mutta kaikkiaan kyseessä on esitys, jonka visuaalisuus (ja musiikki) tekevät siitä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Kaiken lisäksi se on hauska, ainakin päätellen vieruskaverin hymyistä ja hymähdyksistä.
Eniten pidin metsäkohtauksesta niin lavasteina kuin esitysteknisesti. Kansallisteatterin lava tuntui jatkuvan syvyydessään loputtomiin ja tietyissä kohdissa tarina eteni vauhdilla, samoin kuin näyttelijät. Jotenkin tuli melkein tanssillinen fiilis.
Kaikkiaan Kansallisteatterin Nummisuutarit onkin aikamoinen kokoelma eri taidelajien tekniikoita. Elokuvallisuus, musiikki, kuvataidereferenssit, tanssi - kaikki tuovat oman osansa tarinankerrontaan.


Kiitokset Kansallisteatterille lipuista. Nautimme esityksestä.