Natseja kuun takaa eli Halloween lukuhaaste osa 3

Kuva Yöpöydän kirjat

Natseja kuun takapuolella... eikös se ole aika sopiva aihe Halloween lukuhaasteeseen? Näkökulman keikahdus Hitlerin ihannointiin ainakin antaa aihetta jonkinlaisiin kauhunväristyksiin, vaikka viime aikoina samantyyppisiä väristyksiä on joutunutkin kokemaan ihan uutisia lukiessa. Toimittajan hiljennysyritykset seurannalla ja vihaviestinnällä, mediassa tilaa valtaavat Venäjän tsaarikuvaa ihannoivat "isänmaanystävät"... Välillä todellisuus näyttää jo scifiä kummallisemmalta.

Romaanissa sen päähenkilön kyky lopulta ajatella omilla aivoillaan antaa jotain toivoa - en ole aina ihan varma samanlaisesta neuronien tanssissa todellisten hahmojen harmaassa materiassa, mutta ehkä jos heidät saisi lukemaan kirjoja (?)

Kansikuva : WSOY kuvapankki

Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten tarina
Oma ostos Elisa Kirjasta

Renate on asunut koko elämänsä Kuun varjopuolella, jonne todelliset natsit pakenivat suunnittelemaan Maan valloitusta suuren johtajan kuoleman jälkeen. Hitlerillä on miltei jumalan asema ja ali-ihmisten tehtävänä on palvella rodullisesti puhtaita valtiaitaan.

Kun on koko elämänsä kuullut yhtä ideologiaa, on vaikea huomata sen epäjohdonmukaisuuksia. Renaten kohdalla epäilykset valtaavat mieltä hänen huomatessaan, etteivät arvostetut johtoluokkaan kuuluvat henkilöt noudatakaan kaikille määriteltyjä sääntöjä. Lopullisesti maailmankuva särkyy matkalla Maahan.

Tosin myöskään sinivihreän planeetan asukkaat eivät saa synninpäästöä. Media, muoti ja kaikenlainen ahneus vallitsevat ja ihmiskunta keskinäisessä kilpailussaan saa tuhoa aikaan oikein  urakalla.

Renaten tarina on viihteellinen vaihtoehtoishistoria/scifi -romaani, jonka lukeminen on piristävää vaihtelua, vaikka selvästi kauhugenreen kallistuukin. Onneksi kirja myös herättelee ajattelemeen. jVaikka en usko natseja kuun takaa löytyvänkään, ehkä kirja näyttäisi sen verran pelottavaa kuvaa ideologiahurahduksesta ja kaikenlaisen "ismi"-käyttäytymisen varjopuolista, että sitä pitäisi antaa kouluihin luettavaksi ja keskusteltavaksi . Niin, ja onhan kirja ihan hauskakin.

Kaikkiaan Renaten tarina toistelee monenlaisia kliseitä, mutta kenties pieni toisto ja kelpo kärjistäminen eivät näissä asioissa ole pahitteeksi. Sujuva teksti ja etenevä juoni tekevät paketin helposti nieltäväksi, mutta vaivihkaa juuri nuo nurinkurin käännetyt kliseet myös ruokkivat aivojmassaa stimuloivalla aineksella.

En ole nähnyt Iron Sky -elokuvaa, joten en voi arvioida kirjan suhdetta siihen. Ilmeisesti Johanna Sinisalo on jossain vaiheessa ollut mukana elokuvan käsikirjoitusta ideoitaessa ja siitä sitten on tämäkin kirja saanut alkunsa.

Renaten tarinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin seuraavat blogit:
Bibliofiilin päiväunia
Todella vaiheessa 

Tämän vuoden Halloween lukuhaasteeseen ehdin mukaan kolmella kirjalla. 

Aiemmat postaukset täällä ja täällä. 

Ambrosia

Ambrosia on mytologioissa kuolemattomien eli jumalten ruokaa. Oikeasti kyseessä on jonkinlainen kaksisirkkainen putkikasvi tuoksukkien ryhmässä. Aiheuttaa helposti allergiaa. 

Kuva: Carita Forsgren 

Carita Forsgren  Ambrosia

kustantajalta luettavaksi 

Forsgrenin kirjassakin Ambrosia on ilmeisesti jotain syötävää. Ihan selvillä en ole vieläkään kirjan luettuani, onko se avaruudesta ilmaantuneiden jumalien kuolemattomaksi tekevää maitoa vai nuoren tiedemiehen keksimää elinvoimaa tuottavaa kemikaalista yhdistettä. 

Lievä epämääräisyys leimaakin koko lukukokemusta. Päähenkilö Jenni on suklaahullu nuori nainen, joka kirjoittaa blogia orgastisista kokemuksista. Hän on tavannut upean miehen, jonka kanssa seksi on taivaallista, mutta joka katoaa säännöllisesti ja tuntuu välttelevän sitoutumista. Jennin alkaessa odottaa vauvaa, alkaa koko miehen suku kiinnostua niin naisesta kuin vauvasta ja Jenni joutuu vanhoja tarinoita muistuttaviin pyörteisiin. 

Jennin tarinan rinnalla taustaa luodaan seuraamalla avaruusaluksella planeetalle (Maahan) laskeutuneiden otusten selviytymistä uudessa ympäristössä ja heidän suhdettaan planeetan alkuasukkaisiin. Eihän siinä aina tietysti käy oikein hyvin, sillä ihmisen vallanhimo on loputon. Loppupuolella kirjaa juonet tietysti kietoutuvat toisiinsa ja monet asiat saavat selityksensä.

En oikein tiedä edelleenkään, pidinkö kirjasta vai en. Lukukokemuksena se oli vähän sekava, enkä aina oikein pysynyt juonessa mukana. Kirjan henkilöhahmot olivat kaikki enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä tai joutuivat tilanteisiin, joissa he näyttävät joko typeriltä tai ylenmääräisen naiiveilta. 

Sinänsä ajatus avaruudesta tulleista jumalista on tietysti mielenkiintoinen ja tarinan kiemuratkin hauskasti vanhoja legendoja nykymaailman yhdistäviä. Jotenkin jäin lukijana kuitenkin etäiseksi. Olin mukana turistina bongaamassa yhtymäkohtia, mutten eläytynyt käänteisiin tai henkilöiden tunteisiin. 

Luin kuitenkin kirjan loppuun, mikä kertoo sujuvasta tekstistä ja tarpeeksi koukuttavista juonikoukeroista. Vaikkei Ambrosia nousekaan suosikkieni joukkoon, niin olihan se taas lukukokemuksena virkistävästi vähän erilainen (niin kuin Osuuskumman kustantamat kirjat tietysti aina) 

Starcrasher

Tuossa jokin aika sitten pohdiskelin "suomalaisen kulttuurin olemusta" ja mietin sitäkin, onko suomalaisen kirjailijan englanniksi ja oletettavasti kansainväliseen jakeluun kirjoittama kirja osa suomalaista kulttuuria.

Minä päädyin siihen, että kyllä se varmasti on - suomalainen kirjailija sentään (no, on hänellä australian passikin), mutta en sittenkään ole ihan varma.

Mikä tekee kulttuurista suomalaista? Onko se kieli? Paikka? (Tarina sijoittuu fiktiiviseen avaruuteen ja sitä on kirjoitettukin varmaan ainakin parilla mantereella) Onko kulttuuri suomalaista, jos voi olettaa sen "tuottajan" pohjaavan ainakin osittain suomalaiseen kulttuuriperimään, mitä se sitten taas onkaan?

En minä tiedä. Tietääkö kukaan?
Tiedättekö te?



Rock Forsberg: Starcrasher (ilmestyy 15.3.) 
Kirjailijalta luettavaksi 

Ihan ensimmäiseksi täytyy kertoa julki, että kirjoittaja on vanha kollegani. Olen silti lukenut kirjan avoimin silmin ja kommenttinikin uhkasin kirjoittaa rehellisesti repostellen.

Tredd Bounty on entinen avaruuslaivaston kapteeni ja nykyinen palkkionmetsästäjä. Elämä on kovaa, rahat vähissä, mutta onneksi hänellä on apunaan yliluonnollinen kyky. Tredd kykenee pysäyttämään ajan. Ihan vain pieneksi hetkeksi, mutta siitäkin on apua tiukoissa paikoissa.

Tredd velloo jonkunlaisen puolittaisen itsesäälin vallassa kaivaten nuoruuden sydänkäpyään, kun hänelle tarjotaan tilaisuutta rikastua kertaheitolla. Hänen pitää etsiä ase, jolla saa planeetat törmäämään toisiinsa, Starcrasher. Tehtävää varten Tredd etsii avukseen vanhan lentäjätoverinsa sekä sekalaisen miehistön. Tavoitteena on löytää tuhoase, joka sattumalta on vielä petturimaisen entisen ystävän hallussa.

Alun asetelma tuo mieleen film noirin avaruudessa ja viitteitä "olen surkea, mutta työssäni täydellinen yksityisetsivä, vain viskipullo ystävänäni" - kirjallisuuteen. Sama vire säilyy läpi kirjan, mutta onneksi myös monipuolistuu matkan varrella.

Starcrasherin heikkous on sama kuin sen vahvuus. Tarinassa on monta kulmaa, takaumia, henkilöhahmojen ja heidän historiansa rakentamista, jumalia, teknologiaa, uskoa, tähtiä ja metsää. Yksityiskohtien rikkaus ja syventyminen eri henkilöhahmojen vaikuttimiin, luovat tarinaan syyvyyttä ja kiehtovaa kiemurtelua. Samalla ne kuitenkin myös harhauttavat lukijaa ja tekevät kokonaisuudesta hieman sekavan. Kirja olisi saattanut vielä hyötyä yhdestä tiivistämis- ja virtaviivaistamiskierroksesta. Nyt kaiken selityksen alta ei ydin täysin kristallisoidu.

Myönnän auliisti, että kaikesta fantasiahömpötyksestäni huolimatta scifi on minulle vieraampi kirjallisuudenlaji. Hannu Rajamäkeä lukiessani olin välillä vielä enemmän eksyksissä (onko joku, joka ei hänen kirjojensa kanssa ole välillä ollut?) Jotain samaa olen kuitenkin havaitsevinani mystisen ja teknisen sekoittumisessa sekä planeettojen, avaruusasemien ja -alusten sekä niiden pinnalla ja sen alla vaihtelevien tapahtumapaikkojen virrassa. Ehkä en vain osaa pysyä kelkassa ja vaatisi pientä scifi-treeniä päästä tyylilajiin kunnolla sisälle.

Luin kirjan marmatuksestani huolimatta kuitenkin nautinnolla. Viihdyin tarinan parissa ja sen yllätykselliset käänteet pitiviät mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Siis tämän osan loppuun, Shades Space Opera vasta pääsi juuri ja juuri alkuun.

Kannattaa siis tutustua. Kirja löytyy vaikka Amazonista 15.3. lähtien

Tähtiä ja pokémoneita

Näkyykö tähtiä? Tai Pokémoneita?

Heinäkuussa perheemme valtasi villitys. Neljään puhelimeen ladattiin jokaiseen PokémonGo-peli ja sitten mentiin.

Virtuaaliötököistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin olemme perheen kanssa juosseet lähiympäristössä enemmän kuin aikaisemmin. Ensin jahtasimme otuksia pojat omalla suunnallaan ja me aikuiset (kuopuksen kanssa) vähän ohimennen toisella, mutta nyt... Nyt lähdetään tiiviinä yksikkönä valtaamaan saleja... ja meillä on kivaa!

Ei yhtään hullumpi villitys tämä!

Silti ehdin heinäkuussa loman aikana lukea enemmän kuin pitkään aikaan. Koneen vieressä olenkin sitten istunut vähän vähemmän, joten pientä blogattavien sumaa on ilmassa.

Tällä kertaa jatketaan edelleen avaruuden parissa ja edelleen viihdytään. Kirjan luin jo lukumaratonilla ja tässä nyt viimein bloggauskin.

Shimo Suntila : Tähtiviima
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Shimo Suntila on taitava kuvittelemaan ja kirjaamaan kuvitelmansa sitten kompakteiksi ja viihdyttäviksi tarinoiksi, joissa jokaisessa on joku puun takaa silmille loikkaava käänne. Ihastuin tosissani hänen kirjoittamiinsa raapaleisiin, eivätkä nämä avaruusnovellit ole yhtään huonompia.

Novelleissa liikutaan tähtien keskellä. Pidin niistä oikeastaan kaikista, mutta parhaiten taisi mieleeni jäädä tarina Janus. Siinä avaruusalus on eksynyt asteroidiparveen, tilanne on paha ja aluksen keskustietokone tekee, mitä keskustietokoneen pitää tehdä. Toinen ajatuksiini kiertelemään jäänyt kertomus salamatkustuksen vaaroisa on Avaruustrippi, jonka kerroksellisuus viehättää.

Toki kirjassa on monia muitakin mielenkiintoisia, viihdyttäviä ja välillä ajatuksia herättäviä tarinoita. Pidin siitä, miten tarinat ovat niin erilaisia ja kuitenkin avaruus ja tähdet pysyvät. Calypson perillinen-novellin ekologis-avaruudellis-futuristinen kiemura on mielenkiintoinen. Chudakovin aaveet kertovat juurikin niistä, aaveista. Tähtivaeltajat varoittaa tutkimusmatkailijan maineenhimon vaaroista ja Steelen ruukki puolestaan varoittelee uskomasta suurten yritysten lupauksiin. Lisäksi on tarina aikaulottuvuuksien kaartuvuuden yllätyksellisyydestä, jossa nuoruuden petollisuus saavuttaa aikaisemmin, mutta myöhemmin kuin voisi olettaa. (Sharan henkäys). Yhden olin näköjään ihan unohtanut... sen vielä suosikiksi listaamattoman. Ilmeisesti se meni minulta jotenkin vähän ohi.

Kokoelma on ihanan tasainen sillä huolimatta tarinoiden erilaisuudesta, mikään niistä ei ole huono. Minä en taida oikein olla pätevä arvioimaan kieltä tai kielioppia, mutta tarinallisesti nämä pitävät kutinsa. Jos olisin antanut itselleni periksi, olisin ahminut kirjan vieläkin nopeammin. Onneksi oli lukumaratonin lupakin antaa sivujen soljua.

Tähtiviima vie tosiaan matkalle avaruuteen ja ainakin minä viihdyin tarinoiden parissa hurjan hyvin. Viihdyttävää, rikasta, muttei liian heppoista. Me likes.

Kuten aina, Osuuskumman kirjat eivät myöskään ole hinnalla pilatut. Tämänkin saa ilokseen e-kirjana Elisa Kirjasta alle kympillä.

Yksin Marsissa

Tähän vuodenvaihteen ihmettelyjen ja teatterikauden avauksen tohinoihin välillä yksi kirjakin. Samalla saadaan lyhennettyä viime vuoden rästibloggauksien listaa. Tämä nimittäin kuuluu "ehdottomasti jaettavien ja suositeltavien" kirjojen joukkoon. Aivan mahtava lukukokemus! Toimi erityisen hyvin matkalukemisena. Pienet hankaluudet normilomalla eivät tämän Mars-matkailun rinnalla tuntuneet miltään.

Andy Weir: Yksin Marsissa 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Mark Watney herää. Antenni törröttää rinnasta ja olo on muutenkin huteranpuoleinen. Varsinkin sitten, kun hän huomaa muun miehistön lähteneen myrskyn tieltä ja vieneen ainoa kulkuvälineen mukanaan. Tuho näyttää varmalta. Ollaanhan yksin Marsissa...

No, eihän se tarina tietysti tuohon voi loppua. Mark on kekseliäs botanisti-insinööri, jonka rinnalla MacGyverkin näyttää harjoittelijalta. Hänen taitonsa joutuvatkin Marsin oloissa kovalle koetukselle, sillä punainen planeetta näyttää kantavan kaunaa yksinäistä asukkiaan kohtaan. Ratkottavia pulmia riittää. Mistä saada vettä, ruokaa, suojaa? Miten välttää räjähtämästä ilmaan tai löytää juttukaveri maan suunnalta? Voiko planeetalta päästä pois? Koskaan?

Kirja on jännä sekoitus kuvauksia kemiallisista reaktioista, viljelymetodeista ja fysiikan lakien hyödyntämisestä sekä Markin omia tuntemuksia lokiin kirjattuina. Lifestyle-blogi romaanimuodossa? Oma tietämykseni kuvatuista aiheista on lähinnä rajallisen alapuolella, mutta silti en kyllästynyt. En väitä edes yrittäneeni ymmärtää läheskään kaikkea, mutta kirjaa en missään vaiheessa ajatellut jättäväni kesken. Sen verran jänniä tapahtui ja ihan koko ajan.

Kaiken lisäksi Mark on valloittava persoona. Vähän sarkastinen ja hurmaavasti teinihuumoriin jumittunut (apua, kirjoitinko minä oikeasti noin?). Hänen vakaa päättäväisyytensä kaikkien vaikeuksien edessä luo lukijaankin uskoa. Ehkä tästä(kin) vielä selvitään.

Minun teki mieleni lukea tämä kirja siitä saakka, kun kuulin Siilon kirjoittajan Hugh Howeyn sitä ylistävän pari vuotta sitten kirjamessuilla. En pettynyt. Kirja on juuri niin omalaatuinen kuin miksi Howey sitä ylisti. En ikinä olisi uskonut ahmivani kirjaa, jonka kaavana on kuolemanvaara - vähän fysiikkaa - vaara vältetty - seuraava kuolemanvaara - vähän biologiaa... Ei kun hetkinen, eikös tuo olekin peruskaava kaikissa seikkailuromaaneissa? Ehkä poislukien nuo tiedeosuude kuitenkin? Luulen kirjan viehätyksen osaltani ainakin osittain perustuvan siihen, että se ainakin kuulostaa uskottavalta. Tottahan sitä nyt tieteellä Marsista selviää. Ehkä pitäisi tutkia, onko joku jo analysoinut Markin käyttämien keinojen todelliset mahdollisuudet. Ihan varmasti sekin on jo jossain selvitetty.

Kirjan perusteella on myös tehty elokuva, joka menee parhaillaan elokuvateattereissa. Pitäisiköhän ...?

Otetaan peili, otetaan toinen ja kurkistetaan loputtomaan tunneliin maailmoja

David Mitchell: Cloud Atlas 
HelMet Overdrive äänikirjalaina 
useita lukijoita 

Otetaan peili, asetetaan toinen vastapäätä. Kurkistetaan loppumattomaan sarjaan peilien heijastamia maailmoja. Sitä on Cloud Atlas eli kirja kirjan sisällä, tarina tarinassa, pyrstötähden muotoinen syntymämerkki lapaluussa...

Taisitte jo tajuta. Pidin David Mitchellin kirjasta kovasti. Sen rakenne on mielenkiintoinen ja pysyy myös kasassa loppuun saakka. Alussa hivenen oudolta, muttei mitenkään eritysen ihmeelliseltä tuntuva kirja, kietoo lukijansa kesken jäävien tarinoiden verkkoon. Spiraali kiertää Tyynenmeren saarten valloituksen ajoista, 1930-luvun Euroopan kautta, moderniin agenttitarinaan ja siitä scifin kautta dystopiaan - ja sitten taas takaisin. Yksikään langanpätkä ei jää solmimatta. Toinen peili heijastaa kuvat takaisin.

Äänikirjassa on useita lukijoita ja ratkaisu toimii, vaikka yleensä vierastankin liikaa "esitettyjä" äänikirjoja. Nämä näyttelijät onneksi lukevat edelleen kirjaa, vaikka kertoja ja tarina muuttuvatkin. Kaiken keskellä kulkee punainen lanka, syntymämerkki ja usko uudestisyntymiseen. Siihen, miten olemme sidoksissa toisiimme myös yli aikojen ja maailmojen rajojen.

Sinänsä kirjan maailmankuva ei ole ruusuinen. Cloud Atlas ei kerro kauniista maailmasta, vaan on musta dystopia, jossa ihmisten ahneus ja yritysten valta vähitellen murentaa ihmisyyttä. Onko meillä lainkaan toivoa, niin kauan kuin asetamme ihmiset pyramideihin milloin milläkin verukkeella. Ihonväri, aseet, geneettinen alkuperä, rikkaus, valta... Mikä tahansa tuntuu kelpaavan syyksi väittää jotakuta (itseä?) toista arvokkaammaksi. Tälläkin hetkellä varsin ajankohtainen teema. Cloud Atlasin (Pilvikartasto) mukaan toivoa ei ole ennen todellista uskoa yhteen ihmisyyteen. Olen taipuvainen päätymään samaan johtopäätökseen.

Tässä kirjassa yhdistyi monta hyvää asiaa. Mielenkiintoiset ja vaihtelevat henkilöhahmot, jännittävät tarinat, erikoinen ja koukuttava rakenne, ovat kaikki minua houkuttelevia piirteitä. Osuin kirjan pariin ihan sattumalta HelMet Overdrivessa. Sieltä löytyy kyllä helmiä kuunneltavaksi.

Vuonna 2012 ilmestyi kirjan pohjalta tehty elokuva. Jos se on puoliksikaan yhtä hyvä kuin kirja, niin kannattanee koittaa kaivaa se jostain katsottavaksi. Netflixistä ei valitettavasti löytynyt.

Melkein ymmärsin - Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas 
Oma ostos Elisa Kirjan Alesta

On tämä helpommin sulateltava kuin Kvanttivaras. Jotenkin kuvittelin pysyväni tarinassa oikein kärryillä tällä kertaa. Syynä voi tietysti olla myös se, että luin tämän toisen osan suomeksi, kun ensimmäisen osan kahlasin englanniksi. Vieraamman genren ja vieraan kielen yhdistelmä saattoi olla vähän liikaa.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Sirrin kaupungissa valtaeliittiin kuuluvan suvun hyljeksitty, outoja voimia hallitseva tytär saa erikoisen tehtävän Sobornostin lähettilään oppaana. Samaan aikaan mestarivaras Jean le Flambeur kamppailee vapautensa puolesta ja yrittää murtautua Sobornostin valtiaan mieleen apunaan Mieli ja hänen olevaksi laulamansa alus Perhonen. Tarinoiden yhdistyessä maskit putoavat ja niiden takaa löytyy outojen motiivien ohjaamia yllättäviä hahmoja.

Edelleen mennään scifin kentillä ja edelleen pitää edes kuvitella tajuavansa jotain kvanttifysiikasta ja scifille ilmeisesti niin tyypillisistä futurististen teknologioiden määritelmistä. Kirjassa on kuitenkin myös eheämpi tarina. Henkilöhahmot saavat paremmin lihaa luiden päälle ja Sirrin kaupungin tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyvät viittaukset tuovat lohdullista tuttuuden tuntua. Aavikon aarteet, Jinnit öisinä henkinä lomittuvat jännästi koodihiekan ja teknologian luoman ikuisen elämän kanssa. Lopputuloksena on mielikuvituksen töihin pistävä kudelma. Lukija ei pääse tässäkään osassa ihan helpolla. Viittaukset vanhoihin jumaltaruihin ja jopa filosofiseen jumalan olemassaolon kerrostumaan pitävät valppaana. (Kyllä, viittaan kirjan ja unien väliseen kerrokselliseen yhteyteen ja todellisen maailman oletettuun "todellisuuteen") Mielenkiinto säilyy ja lukuja melkein ahmii.

Minä nautin kirjan oudosta maailmasta. Maapallon koodihiekan peittämä tila ja sen tuomat haasteet asukeille on kuvattu taitavasti. Viittaukset vanhoihin satuihin tuovat tarinaan ihan oman lumonsa ja rikastavat sen kudoksia yllättävilläkin yhteyksillä. Ainoa vähän ärsyttävä seikka kirjassa on sen loppu. Asioita jää auki niin paljon ja koko tarina jotenkin pirstaloituu viimeisillä sivuilla. Rajaniemi tasapainoilee lukemattomien juonenhaarojen välillä koko kirjan ajan. Köydeltä tipahtaminen on lähellä monessa kohtaa, mutta jotenkin hän saa matkan varrella kaiken pysymään kasassa. Lopussa kuitenkin jäädään kirjaimellisestikin avaruuteen leijumaan.

Ehkä auki kerityillä juonilangoilla pedataan jatko-osaa ja se onkin kai sitten pakko lukea, sillä en parhaalla tahdollanikaan osaa kuvitella tarinan jatkoa. Jos saa esittää toiveita, niin olisi kiva sukeltaa taas johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaisilla referensseillä. Kirjan lopussa taivaalta löytyy myös lohikäärmeitä. Onko seuraavaksi tulossa ritareita ? Vai fantasiaa ? vai... ?

Sata kummaa kertomusta - Raapaleita

Shimo Suntila : Sata kummaa kertomusta 
Luettavaksi Shimolta - hanki sinäkin sähköinen versio Aavetaajuuden kirjakaupasta ilmaiseksi! (15.12.2013 saakka)

Raapale = 100 sanaa sisältävä kertomus.

Tänään julkistetaan Shimo Suntilan raapalekokoelma Sata kummaa kertomusta. Kummia ne ovatkin, mutta hyvällä tavalla. Kun kysyin Shimolta, mihin genreen hän haluaa kirjansa luokiteltavan, oli vastauksena " scifiä, fantasiaa, kauhua, kummaa - koska tarinat ovat niitä kaikkia"

Niin ne ovatkin. Lyhyet tarinat ovat piristävän vinksahtaneita. Jokainen lyhyt teksti on kokonaisuus, jonka lopussa yleensä jotain nyrjähtää vielä enemmän paikoiltaan tai lukija saa oivalluksen. Useimmiten oivallus saa hitusen hörähtämään.

Sataan kertomukseen mahtuu monenlaisia juttuja. Osasta pidin enemmän, osa jäi minulta ehkä ymmärtämättä. Kokonaisuutena kirja on hurjan nautittava. En olisi millään malttanut jättää sitä pois käsistäni sillä lyhyiden tarinoiden ahmimiseen tulee lievä himo. Jossain vaiheessa ryhdyin säätelemään. Annoin itselleni luvan lukea viisi päivässä. Sitten piti lopettaa ja säästää loput myöhemmäksi.

Suosikkejani ovat alun kissatarina - minäkin haluaisin kirjahyllyyni minikissoja. Tosin en tiedä, miten oikea mirrimme asiaan suhtautuisi - sekä monet Millan ja Merin edesottamuksista kertovat tarinat. Tytöt toimivat juuri niin luovasti ja asiallisesti kuin miten lapset maailmaa todellisuudessakin muokkaavat mieleisekseen. On täysin normaalia, että he keksivät sadekoneen välttyäkseen puutarhan kastelulta tai hyödyntävät antimateriaa siivouksessa. Ihania, rakastettavia ja aikaansaavia nuoria neitoja.

Tästä kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka osa tarinoista käsittelikin tieteiskirjallisuudesta tuttuja raskaitakin aiheita - ajan, kuoleman ja ihmisen olemusta. Kertomukset on kuitenkin kirjoitettu enemmänkin lempeän huvittuneesti kuin vakavasti pohtien, vaikka monissa onkin oivaltava sivallus tarjolla lukijalle. Älyllistä leikkiä ? Kieli poskella pohdintaa ? Samapa tuo, minä ainakin tykkäsin.

Kertomukset on valikoitu Shimon blogissa Routakoto vuoden aikana päivittäin julkaistujen joukosta. Mahtaakohan kirjailija jatkaa kertomusten luontia blogiinsa ? Toivottavasti.

Blogista löytyy myös tietoa käynnissä olevasta kilpailusta - kannattaa osallistua joko siellä tai Facebookissa. Palkintona on Kuoriaiskirjojen kaikki vuonna 2013 ilmestyneet teokset yhdessä paketissa.

Paperikirjaa halajavat voivat käydä tilaamassa kappaleensa ennakkoon  Aavetaajuuden kirjakaupasta.  

Luettavaksi kirjailijalta itseltään

Vielä viime vuodesta ja Quantum Thiefistä...

Monen muun blogin innostamana aloin minäkin oikein laskemaan, että paljonkos sitä tulikaan viime vuoden aikana luettua. Yllätyin. Olen näköjään ehtinyt kirjojen pariin enemmän kuin uskoinkaan.
Tilastoni tosin on vain suurin piirtein puolen vuoden ajalta (eli tämän blogin tähänastisen elämän ajalta), mutta sinä aikana olen Library Thingissä pitämäni listauksen mukaan lukenut 29 kirjaa. Ei paha, sehän on noin kirja viikossa.

Okei, myönnetään, joukossa on tosi paljon helppolukuisia dekkareita, mutta eikös nekin kuitenkin lasketa kirjoiksi ?

Ja mitä näistä luetuista sitten jäi mieleen vielä vuoden vaihduttua ? No, ainakin nuo uudet vanhat dekkarituttavuudet eli kirjailijoina Ngaio Marsh ja Martha Grimes, jotka tarjosivat hyvinkin viihdyttäviä hetkiä. Tänään Akateemisessa näin pokkarihyllyssä ainakin Ngaio Marshia englanninkielisenä, joten sieltä löytyy halukkaille...

Erikoisimpia tuttavuuksia ehkä olivat nuo Jane Austen väännökset Zombeineen. Ne jäivät vaivaamaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin - eivät tosin sen takia, että olisivat olleet erityisen pelottavia tai aiheuttaneet painajaisia. Lähinnä jäin miettimään sitä, voiko toisen tekstiin noin vain tarttua ja lähteä vääntelemään. Onko kyseessä pilanteko vai kunnianosoitus ?

Vanhoja rakkaita tuttavuuksia joukkoon mahtui ainakin Waltarin "Suuri Illusioni", Mäkelän "Mestari" ja Hemingwayn "Käärme paratiisissa", eikä vuotta voi laittaa plakkariin mainitsematta Coelhon "Alkemistia". Viimeksi mainitun lukeminen oli oikeasti nautinnollista.

Vuoden viimeisenä kirjana on vielä bloggaamaton "Quantum Thief" Hannu Rajaniemeltä. Mitähän siitä nyt sitten oikein sanoisi ? Scifi on minulle osittain vähän tuntematon laji ja kirjan kanssa kesti hetken päästä sinuiksi varmaan ihan vaan tyylilajiin tottumisen takia. Lisäksi kirjan tarina polveilee kovasti, koneet ovat osa ihmistä eikä ihmisen olemus ole ollenkaan totutunlainen. Vai mitä sanotte aineettoman tietoisuuden tai identiteetin mahdollisuudesta vaihtaa ruumista ja käytännössä elää vaikka ikuisesti ?

Tarina sinänsä on aika perinteinen - Jean le Flambeur on varas, joka on aikoinaan rakentanut jotain myös muita kiinnostavaa. Hän ei vain muista sitä. Kirjan edetessä selviää vähitellen, mistä on kyse. Ei siitä sen enempää, ettei pilata niiden lukukokemusta, joilla tämä odottaa vielä luettavien pinossa.

Ihan mielenkiintoinen tuttavuus, mutta en ole ihan varma tulenko jatkossakaan scifiin kovasti keskittymään. Kaipa sitä pitäisi lukea edes muutama...

Tänään täydennettiin kirjahyllyn päällä vaarallisen korkeana keikkuvaa pokkaripinoa. Sekä miehen että minun luettavien kasa kasvoi muutamalla. Minä poimin mukaani muutaman blogeissa kehutun kuten Miina Supisen "Liha tottelee kuria" ja Haruki Murakamin "Suuri lammasseikkailu". Niistä sitten myöhemmin, kun pääsen pinossa eteenpäin.