Viikon virkistykset

Jännä, miten asioilla on taipumusta kasautua. Nytkin olen lähdössä sunnuntaina koko viikon työmatkalle ja niin sitä vain tälle viikolle olisi ollut tarjolla ohjelmaa joka illalle. Ihan kaikkiin en sentään lähtenyt, sillä naamaa pitää näyttää vähän kotonakin varastoon ensi viikon poissaoloa varten, mutta parissa poikkesin. Kirjoihin liittyen tietysti, kuinkas muuten.

Perjantai-iltaa piristi kirjabloggaajien kuukausitapaaminen, jonne saimme vieraaksi ihanan Leena Parkkisen.  Tavalliseen tapaan olivat bloggaajat kaikkea muuta kuin hiljaisia, vaikka toki mielellämme kuuntelimme Leenan ajatuksia kirjoista ja muistoja Meksikon kirjamessumatkasta. Sitten lähdimme muuttamaan kustannusalan markkinointia ja keskustelu velloi kirjailijabrändin tarpeesta kirjojen myyntikärkenä, somen vaikutukseen nykymarkkinoinnissa ja erityisesti myynnin edistämisessä. Hyvää pohdiskelua, kärjekkäitä mielipiteitä ja virkistävää ajatusten pallottelua.

Ihanaa, miten koko mieli kirkastuu ja perjantai-iltaankin saa energiaa hyvästä keskustelusta. Kiitos kaikille! 

Keskiviikkona puolestaan oli WSOY:n kalevalanpäivän kirjasessiot. JP Koskinen ja Maritta Lintunen olivat kertomassa uutuuksistaan ja molemmat kirjat pitää tietysti nyt sitten myös lukea. Tosi jännä juttu, miten kirjailijan kertomana sitä kiinnittää huomiota kirjaan ihan eri tavalla. Haastattelijana toimi WSOYn Ina Westman. 

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuulostaa jonkinlaiselta historialliselta veijariromaanilta kalevalaiseen tyyliin - tosin ei kuitenkaan kai runomitassa? (Oli pakko tarkistaa kirjasta - ei runomittaa) Pääsankareina on tuttuja hahmoja, jotka kokevat 1100-luvulla ennenjulkaisemattoma seikkailuja. Kalevalan toisinnosta siis ei ole kyse, vaikka perinteestä ammennetaankin. 

Samalla kuulimme kirjailijan tuumailuja siitä, miten hän kirjoittaa aina kirjan kerrallaan ja joka kerran valmiiksi mietittyyn kehykseen ja miljööseen. Siksi kuulemma ei tuotteliasta kirjoittajaa häiritse hypätä tyylilajista toiseen tiiviissäkin tahdissa. Valmiiseen settiin voi uppoutua suoraan, ei tarvitse muistella vanhoja. 

Maritta Lintusen Stella puolestaan kertoo taiteilijoista ja erityisesti musiikista. En tiennyt kirjailijan olleen laulunopettaja ennen kirjailijaksi ryhtymistään, mutta asiantuntijuus siis on taattu. Tosin tämä on ensimmäinen teemaltaan musiikkiin littyvä kirja hänen tuotannossaan. Viimeinen laulutunti tuli pidettyä vuonna 2006, mutta näin kauan kesti irtautua musiikista tarpeeksi kauas voidakseen kirjoittaa siitä fiktiivisen tarinan. 

Stella on vanha laulaja, joka persoonallaan vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin kauaskantoisesti eikä aina kai positiivisesti. Taiteilijapersoonat ovat mielenkiintoisia (luulenpa meiltä kotoa löytyvän  kaksi, aika stereotyyppistä määritystä vastaavaa...), samoin kuin ajatus ihmisten tekemisten, sanomisten ja energian vaikutuksista toisten kehitykseen. Hallitseva persoona voi tahtomattaankin jyrätä tai töniä. 

Lopuksi kuulimme tulevista käännöskirjoista keväälle - Yhtä en unohda eli Oxen! Metsään muuttava syrjäytynyt entinen sotilas ja murhadekkari... jep, kuulosti siltä, että pitää lukea. 

Lisäksi tänään on testattu, millaista on kertaalleen syväjäädytetty shamppanja - Meillä nimittäin oli muutama pullo unohtunut ulos pihavarastoon "jäähtymään" eli isäntä kantoi ne eilen illalla kotiin umpijäätyneinä. Ei siinä mitään, annettiin rauhassa sulaa ja maistettiin tänään. Kuplat olivat kaikki tallella eli hyvin kävi :-) 

Niin, ja jotta pakkaamiseen jäisi erityisen paljon aikaa (en ole vielä edes hakenut matkalaukkua valmiiksi ja lento lähtee su aamulla klo 9), niin olen menossa huomenna vielä teatteriin. Vuorossa Lemminkäinen Juha Hurmeen kirjoittamaan tarinaan perustuen. Tuskin maltan odottaa! 

Hauskaa sekin, että jokaiselta viikon kirjailijalta olen jo aiemmin lukenut jotain 

JP Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään sekä Ystäväni Rasputin 

Maritta Lintunen: Hulluruohola 

Leena Parkkinen : Säädyllinen ainesosa 

Teatterisuunnitelmia ja muuta mukavaa

Olinpa tuossa maanantaina taas Kansallisteatterin Bloggariklubilla. Juha Hurme oli paikalla kertomassa sekä Finlandia-palkinnon voittaneesta Niemi-teoksestaan että Kansallisteatteriin tulossa olevasta Lemminkäinen-näytelmästään. Ai, että oli taas virkistävää kuunnella, kun mielenkiintoinen ajattelija jutustelee.

Samalla kehun itseäni, sillä hiljensin jotain odottavista työtehtävistä mutisevan omatuntoni ja lähdin kuin lähdinkin puoli viideltä töistä. Alan oppia. Maailma ei kaatunut tai asiakas saanut sydänkohtausta, vaikken päivystänytkään ylimääräistä. Minä virkistyn, tulin hyvälle mielelle ja sain energiaa loppuviikon tehtäviin. Ehkä samalla opin jotain.

Piti tietysti heti aloittaa Niemen lukeminen. Suomen historiasta - tai pikemminkin sen maa-alueen historiasta, josta joskus tuli Suomi - kertova kirja osoittautui heti suuremmaksi haasteeksi kuin ennakolta kuvittelin. "Faktoista sommiteltu runoelma" ei varsinaisesti ole vaikeaa luettavaa, mutta se on runsasta ja vaatii keskittymistä. Tovi tuossa tulee menemään, mutta jo nyt tiedän uppoutuvani.

Ei haittaa ajan kuluminen. Lukemisen välissä voi sitten vaikka suunnitella teatteriin menoa. Saimme mukaamme Kansallisteatterin kevään ohjelman ja sitä selatessa tuli sellainen olo, ettei tule olemaan tarjonnan puolesta vaikeaa vetää "kerran kuukaudessa teatteriin" - haastetta, vaikka pelkillä Kansallisteatterin esityksillä. Oman kalenteritilan löytymisestä ei sitten puhutakaan mitään.

Tässä ensi selailulla silmiin osuneita houkutuksia.

Lemminkäinen

Kuva: Kansallisteatteri 

Tätä olenkin menossa katsomaan ja Hurmeen kertoilu vain lisäsi haluani mennä. Teatterikorkeakoululaisten kanssa pidetty kiertue avasi kuulemma konkarin silmät näkemään yhdessä viihtymisen tärkeys. Siksi myös Lemminkäinen jatkaa iltama-perinnettä, vaikka onkin juonellinen ja vahvasti vanhoihin tarinoihin perustuva näytelmä - ja kuitenkin erilainen. Tuskin maltan odottaa.

Mielenkiintoiseksi Lemminkäisen tietysti tekee sekin, että sen aihio on luettavissa Niemestä. Kirjallisessa teoksessa kuulemma uinuu ainakin kolmen teatteriesityksen aihiot. Samoin kuin Hurmeella on työn alla kolme uutta kirjaa. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että kyseessä on alunperinkin useammasta kansantarinasta (tai -runosta) muotoiltu tarina.



Tippukivitapaus

Kuva: Kansallisteatteri 

Tippukivitapaus -  Kävimme tämän jo perheen kanssa katsomassa, mutta kuopuksen silmät loistivat siihen malliin, että ihan vakavissani mietin toista kierrosta. Ehkä tyyliin "vain Toto ja mä"... Lastenmusikaalin jaksaa katsoa aikuinenkin useampaan kertaan. 

Perjantain kunniaksi meillä varmasti taas laulellaan, että "jos sul on hanskat... tytydy, tytydy..."


Julia ja Romeo

Kuva: Kansallisteatteri 

Kyllä kirjoitin nimen oikein päin. Shakespearea taas. Tykkäsimme esikoisen kanssa niin Rikhard III:sta kuin Macbethista, joten pakko kai sitä teinin sivistyssarjaa on jatkaa?

Ensin tosin ei vastaanotto ollut oikein innostunut, kun ehdotin rakkaustarinaa perään jatkoksi, mutta nyt tuli ehdotus takaisin teiniltä itseltään. Voiko äiti sanoa ei, vaikka oikeastaan itse on aina ollut lievästi ärsyyntynyt tarinan rakastavaisiin... Ei sitten niin järjen hiventäkään niillä kakaroilla päässään. Jännä nähdä, miten taipuu teatterissa ja mitä  mielessä liikkuu esityksen jälkeen..


Kangastus 38

Kuva: Kansallisteatteri 

Pidin Kjell Westön kirjasta ja olin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan näytelmästä Bloggariklubilla syksyn puolella. Ihan ehdottomasti haluaisin tämän nähdä. Itse asiassa ajattelin ottaa Keskimmäisen mukaan.

Vähän tosin pohdin, millä tavalla sitä keskustelisi taustasta 13-vuotiaan kanssa. Varmaan pitää vähän valmistella, ettei kaikki mene ohi... tai ettei järkyty mukana olevista rankoistakin teemoista. Vaikka eivät kai pelimaailmoihin tottuneet nuoret nykyään helposta hätkähdä? Teatteri tosin voi tulla iholle vähän eri tavalla. (Ja ennen kuin kukaan siellä vetää hernettä nenään vanhempien vastuuttomuudesta, niin mainittakoon, että meillä vahditaan pelejä aika tarkkaan ja varsinkin niiden ikärajoja...)

Toista maailmansotaa edeltävien -ismien esiinmarssi ja parikymmentä vuotta Kansalaissodan julmuuksista ei kuitenkaan ehkä teinille aukea ilman pohjabriiffiä. Mielenkiintoisia keskusteluja tiedossa siis - poika vaikutti kyllä ihan kiinnostuneelta, kun asiaa varovaisesti tiedustelin.

Mitäs luulette? Pääseekö näillä teatterivuodessa alkuun ? 

Nyt vaan pitäisi sitten niitä lippuja... 

Kirjojen Suomi 1995 : Kalle Päätalon Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki 
Luettavaksi kirjastosta - ilmestynyt vuonna 1995

21.11.2016 

Siinä se nyt on -  Minun toinen osuuteni Kirjojen Suomi - hankkeessa. Varsinainen järkäle 793 sivuineen.

En ole koskaan lukenut Kalle Päätaloa. Monesti olen meinannut, mutta aina se on jäänyt. Jotenkin olen olettanut tarinan ehkä olevan liian kaukana omasta genrestäni. Vaan mikäs se minun genreni taas olikaan? No, ei sellaista oikeasti ole. Opportunistinen lukija lukee, mitä käsiin osuu ja nyt osui tämä.
Jostainhan se on aloitettava. Jos vaikka ensimmäisestä sivusta...


21.3.2017

Kestipä kovin kauan tämän kirjan lukeminen. Vika tosin on lukijassa, ei kirjassa. Päätalon kirja oli yllättävänkin sujuvalukuinen, aika vain on kortilla. Kuvittelin Päätalon rytmiin pääsemisen olevan hankalampaakin, mutta tuohan tarina soljui tasaiseen, vaikka rakennusmestarin puuhat työmaalla minulle vähän vieraampia ovatkin.

Avioero on tosiasia, töitä riittää ja naisasiat mietityttävät päähenkilöä muutenkin. Isoja rakennuksia pystytetään ja perhe perustetaan kirjan aikana. Samalla kehkeytyy myös kirjailijan ensimmäinen teos julkaistavaksi asti.

Ajankuva lienee tarkka. Sota on edelleen osana ihmisten elämää, jollei muuten niin rakennustyömaalla työskentelevien miesten sotilasarvoissa ja joillakin myös vammoissa. Päähenkilön ajatukset liukuvat sota-aikaan useammin kuin kerran, sota on puheissa ja kaverisuhteetkin usein yhteiseen palvelusaikaan liittyviä.  Kaikki tuntuu jollain tavalla vertautuvan sen kautta.

Kovasti ollaan muodollisia ihmisten välillä ja moraalisäännöt ainakin ulospäin vaikuttavat nykyistä tiukemmilta. Syyllistä etsitään avioeroon ja tässä tarinassa vaivatta löydetäänkin. Romantiikka ei pahemmin hetkauta, keskitytään elämiseen ja uuden rakentamiseen.


Sukupolvesta toiseen 

Tunnistan tiettyjä tapoja suhtautua elämään ja työhön omista vanhemmistani. He eivät sotaa nähneet rintamalla, mutta sen jälkeensä jättämä puute oli ajan lapsille tuttu. Siksi kai säästöön on pantava, mitään ei hukata, lainat pitää hoitaa kunnialla ja töitä tehdä vähintään voimiensa määrä. Oma koti on onnen mitta.  Jotain on kai tarttunut minuunkin, kun kirjassa tuttua fiilistä tuli vastaan. Kuitenkin oli samaistuminen vähän hankalaa. Maailma on toinen.

Jos tuttuus on minulle etäistä, omille lapsilleni tällainen kirja kai voisi kertoa elämästä toisella planeetalla.  Isovanhempien jututkin ovat ajan myötä, vanhetessa, muuttuneet vähän toisenlaisiksi. Hekin muuttuvat maailman mukana. Kuitenkin Päätalon kuvaama sodanjälkeinen Suomi on osa lastenikin perimää.  Onneksi on kirjoja, joita lukemalla pääsee vilkaisemaan edes hieman aiempien sukupolvien elämää.

Ymmärtääkseen itseään pitää tietää myös juuristaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tiedostamatta
välitämme jotain aiempien sukupolvien kokemuksista myös lapsillemme ja he taas eteenpäin. Sota-aika oli traumaattinen periodi maamme historiassa, jonka jäljet näkyvät vielä nykyajan lapsissa, vaikkemme sitä ehkä suoraan osaakaan aavistaa. Jokin kuitenkin asenteissa, peloissa ja toiveissa heijastaa historian vaikutusta.

Kirjoja lukemalla ja niiden herättämiä ajatuksia analysoimalla oppii paljon itsestään, mutta myös vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Onneksi Suomessakin on ollut paljon kirjoittajia, jotka säilövät aikansa sanoihin ja lauseisiin. Milläs saataisiin nuorisokin näiden kirjojen pariin?

Kohinaa kirjablogeista

Kirjabloggaajankin pitää voida katsoa itseään peilistä

Ei siitä ole paljonkaan aikaa, kun kirjablogeja syytettiin liian positiivisesta kirjoittamisesta. Meihin kuulemma saa vaikutettua arvostelukappaleita lähettelemällä ja olemme kykenemättömiä kriittiseen ajatteluun lukemiemme kirjojen osalta. Useampi kirjabloggaaja asiaa vähän hämmästeli, sillä aika moni meistä tarttuu nimenomaan kirjoihin, joista voi ainakin olettaa pitävänsä. Harrastajabloggaaja harvemmin haluaa vähäistä vapaa-aikaansa tuhlata huonon tai täysin omaan makuun sopimattoman kirjan lukemiseen, siitä kirjoittamisesta puhumattakaan.

Nyt tuulee sitten toiselta suunnalta. Kirjailija Taru Väyrysen tekstistä sain sellaisen fiiliksen, ettei kirjabloggaajien pitäisi  laisinkaan julkaista negatiivisia mielipiteitä lukemistaan kirjoista. Voi kuulemma vaikuttaa kyseisen kirjan ja kirjailijan menestymiseen. Ymmärrän pointin, mutta sitten taas toisaalta en yhtään sen paremmin kuin edellistäkään suuntausta.

Taika jo Kirjasfääri-blogissaan ansioituneesti listasi asioita, joiden vuoksi pitää kirjabloggaajankin olla tarkkana kirjoittaessaan (eikä varsinkaan lähteä hymistely-linjalle), joten sieltä voi lukea.  Alla summeeraus siitä, miten tässä blogissa kirjoista kirjoitetaan.

Jos ei miellytä, voi vaihtaa blogia. 


Jonkinlainen manifesti

Minä kirjoita kirjablogia harrastuksenani (ja harrastan muutamaa muutakin juttua, kuten sisällöstä voinee arvata). Kovin moni ei blogiani lue, mutta toisinaan keskustelu leimahtaa ja se on tässä hommassa kaikkein parasta. En koe tekstieni olevan virallisia kritiikkejä, enkä sellaisen kirjoittamiseen kai kykenisikään. Minulle nämä ovat ajatuksiani henkilökohtaisesta lukukokemuksesta, kommentit miellän keskusteluksi ystävieni kanssa. Ihan samoin kun saatan työpaikan lounaspöydässä kehuskella jotain kirjaa tai sitten vastaavasti ilmoittaa, kun jostain en pitänyt (sorry kollegat, jos kirjat eivät kaikkia kiinnosta).

Tunnen kyllä vastuuni ja mietin tapaani ilmaista asioita. Koskaan en tahallani pyri loukkaamaan, mutta koen olevani maailmalle velkaa oman rehellisen mielipiteeni. Se on myös helpompi perustella, jos joku sattuu tarkennuksia kysymään tekstiin jo kirjoittamieni lisäksi.

Pyrin aina löytämään kirjoista myös jotain hyvää, vaikkein itse olisikaan innostunut. En oikeasti ole kai koskaan lukenut kokonaan roskaa. Ne ovat jääneet kesken jo ensimmäisten sivujen jälkeen.

Siis summeerattuna : Luen mielelläni kirjoja, joista pidän,ja pidän hyvin monenlaisista. Kaikki eivät ole minua varten, mutta toinen lukija voi kuulua kohderyhmään. Blogiin kirjoitan mielipiteeni ja kirjan herättämiä ajatuksia, mutten koskaan ole tarkoituksellisesti ilkeä ja pyydän anteeksi, jos tahtomattani loukkaan.


Niin, ja lukijana kiinnostun huomattavasti enemmän ristiriitaisia arvioita saaneista kirjoista kuin yksimielisesti ylistetyistä. Särmikkäät kirjat stimuloivat omiakin ajatuksia ja keskusteluun osallistuminen omalta kantilta virkistää.  

Viime hetken hosuja päätti sittenkin osallistua Blogistanian lukumaratoniin! Ja pyllähti pepulleen...

Työt alkoivat, päiväkoti alkoi, koulu alkoi, ja sitten alkoi kesä... Siinä sitä viimeisimmät. Vaikka ei tämä taida enää todelliseksi kesäksi muuttua, esikoinenkin totesi ulkona tuoksuvan "koulun alulta". Tiedättehän sen sellaisen kevyen, kostean, alkavan mädän hajun, joka tuulen mukana leijuu varsinkin aamulla aikaisin... Metsässä se tuoksuu sieniltä, kaupungissa kostealta asfaltilta ja puiden lehdiltä.

Blogistanian elokuun lukumaraton meinasi mennä ihan ohi, mutta onneksi kanssabloggaajat ovat jo aktiivisesti aiheesta postailleet, joten tällainen mattimyöhäinenkin ehtii vielä mukaan. Siispä, kesäisessä kelissä päätin minäkin yrittää lukea 24h mahdollisimman ahkerasti. Viikonloppuna alkavat kuopuksen tanssitunnit ja pitäisi siirtyä isovanhempien mökille kolmen muksun kanssa, mutta, mutta... yritys on kova ja kirjoja riittää. Katsotaan, miten akan käy.

Aloitan tässä jossain vaiheessa iltaa ja siitä se sitten jatkuu 24h. Mukana on taas mukava joukko lukumaratoonareita. Keitä kaikkia, siitä löytyy lista Oksan hyllyltä -blogissa. Samalla voi virkistää muistia lukumaratonin säännöistä. Vaikka tämän on tarkoitus olla hauskaa, ei lukumaratoniakaan voi suorittaa ihan miten sattuu.

Tavoite? Uskaltaisiko sitä vihdoinkin tavoitella sitä 1000 sivun rajaa? Viimeksi jäin kauas, mutta voihan sitä kunnianhimoisesti ainakin aloittaa.

Aloitus päätetty klo 20.00 perjantaina... kunhan saan jätskin syötyä ja savumakrillisalaatin ruokablogin puolelle :-)


Edit: n. klo 20
Vera Vala: Tuomitut - eikä nyt sen enempää vaan kirjan kimppuun!

Edit2 : n. klo 22
Vera Vala luettu loppuun. Ihanaa, kun sai oikein keskittyä kunnon tarinaan eikä vain lukea vartin pätkissä. Kesäkirjasuosituksen arvoinen kirja, jota tässä tuli luettua 179 sivua. Pieni tauko ja sitten seuraava kirja.

Edit3: vähän jälkeen klo 7
Niin siinä taas kävi, että pakko oli nukkua. Varsinkin, kun tiedän edessä olevan tänään vielä yli kaksi tuntia ratissa. No, sain sentään Vera Valan loppuun ja Saara Turusen Rakkaudenhirviö on jo hyvässä vauhdissa. Kyllä se tästä :-)

Edit4: puoliltapäivin
No niin, arvasinhan minä, että tämä on vähän haasteellista ja haasteellisemmaksi muuttuu. Kuopuksen tanssitunnin aikana sain luettua Olavi Paavolaisen elämäkertaa vähän eteenpäin, mutta äitejä oli paikalla sen verran paljon juttelemassa, että aika vähäiseksi jäi. Nyt hyppään muksujen kanssa autoon ja edessä muutama tunti ratissa. Ehkä siinä saisi vähän äänikirjaa kuunneltua. Katsotaan, miten käy... Niin, ja Akateemisessakin tuli poikettua. Neljällä eurolla pari kirjaa (Sinisalo + End Game) lukulistalle lisää. Lista pitenee nopeammin kuin saan luettua... lukumaratonista huolimatta.

Edit su illalla: No niin- tässä kävi vähän niin kuin pelkäsinkin eli paljon melua tyhjästä. Automatkalla ei äänikirjaa saanut kuunneltua. Kolme lasta autossa  - tiedättehän - kuunneltiin esiteinin Spotify-listoja. Mökilläkin kirjat jäivät odottamaan, kun muut kiireet löivät päälle.

Lopputulos siis kaikkien aikojen surkein lukumaraton-tulokseni eli :
Vera Vala : Tuomitut 179 sivua
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö 124 sivua
Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä 72 sivua

Eli yhteensä vain 375 sivua - voihan vihtahousu...

Hetken leikittelin ajatuksella vetää varjomaraton heti perään, eli aloittaa la illalla ja jatkaa siitä su iltaan, mutta kuopuksen kiukuttelupuuska, ämpärillinen mustaherukoita ja odottava kotimatka saivat sitten toisiin ajatuksiin. Onneksi. Toinen samanlainen, tai itse asiassa pahempi, pettymys olisi jo ollut liikaa. En nimittäin olisi saanut luettua kymmentä sivua enempää.

JA nyt loppuu tämä valitusvirsi. Ensi kerralla paremmin. Ainakin sain taas takaisin lukuintoni ja lukujumi näyttäisi olevaan selätetty. Vielä kun joku lisäisi vuorokauteen muutaman tunnin lukemista varten.

Klassikko, jota häpeäkseni en vielä ollut lukenut : Saatana saapuu Moskovaan

Kaikki me olemme joskus lukeneet klassikoita ja kaikilla meillä on vielä klassikoita lukematta. Minulta puuttuu montakin kirjaa, jotka säännöllisin väliajoin tulevat jossain puheeksi ja joudun myöntämään tietämättömyyteni.

Kirjabloggaajat päättivät korvata klassikkovajeitaan (kirja kerrallaan, eikös vain?) ja Klassikkohaasteen lähtölaukaus ammuttiin jo keväällä. Niinpä kaikki osallistuvat bloggaajat jäivät pohtimaan kysymystä klassikosta, jota eivät häpeäkseen ole lukeneet.
Oma valintani osui itseoikeutetusti Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teokseen. Minun piti lukea se jo hamassa nuoruudessani, mutta jostain kumman syystä ei kirja ole koskaan päätynyt käsiini. Nytkin jouduin sen oikein kirjastosta varaamaan, mutta luettua tuli!

Alla siis minun mietelmiäni ja tänään saatte lukea muidenkin klassikoista kirjablogeista eri puolilla. Perinteiseen tapaan osa hyytyi matkalla, lisää tuli loppusuoralla ja lopputuloksena on mielenkiintoinen lista klassikoita. Lista löytyy täältä. Lähtekää kierrokselle, nauttikaa  - ja valitkaa luettavaksenne se kutkuttava klassikko, joka vielä omalta listaltanne puuttuu...

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
Perinteisestä kirjastosta 

Uhum, Saatana siis tuli selätettyä. Tosin en ole ihan varma kumpi tässä pääsi lopulta niskan päälle. Saatana saapuu Moskovaan on tarina täynnä pieniä yksityiskohtia, hivenen omalaatuisia henkilöhahmoja (joiden nimet ovat sellaisia kuin Mihail Aleksandrovits Berlioz tai Ivan Nikolajevits Ponyrjov- vähemmästäkin menee sekaisin) sekä tietysti itse vanha vihtahousu seuralaisineen.

Tarina alkaa kahden Moskovalaisen lehtimiehen pohtiessa Jumalan olemattomuutta. Heidän keskusteluunsa puuttuu mies, joka kertoo eräästä päivästä Pontius Pilatuksen elämässä ja mainitsee paikalla olleena nimenomaan tietävänsä yksityiskohdat. Lisäksi mies ennustaa toisen keskustelutoverinsa kuoleman kohdalleen. Saatana on saapunut Moskovaan.

Seuraa silmänkääntötemppuja, vaikeuksiin joutuvia oman edun tavoittelijoita, mielisairaalan asukkaiden määrän yllättävää kasvua ja muuta sotkua kaupungissa. Rakastunut nainen muuttuu noidaksi, hänen naapurinsa lentosiaksi ja pyyteetön rakkaus saa palkkionsa, vaikkei ehkä ihan niin kuin voisi olettaa,

Minun olisi ehkä tosiaan kannattanut lukea tämä kirja silloin nuorena. Silloin sitä vaikuttui helpommin mystisyyteen sekoitetuista mielikuvituksellisista tapahtumista. Nuorena olisi ehkä halunnut analysoida kirjan puhki ja onhan siinä erilaisia viitteitä ja viittauksia sekä mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin. Tämä varmasti vetoaa juuri siihen ikään, kun vanhoja traditioita ja uskoja haluaa kyseenalaistaa, mutta vielä etsii niiden tilalle jotain elämää suurempaa.

Mutta minä olen jo yli nelikymppinen. Tässä iässä sitä kyllä tunnistaa kirjan ansiot ja osaa nauttia yksityiskohtien runsaudesta ja vähän nauraa huvittaville tapahtumille. Enää ei kuitenkaan halua tulkita lauseita oikeastaan muuksi kuin, mitä ne sanovat, ja on lukenut tarpeeksi erilaiseen symboliikkaan ja raamanatun kertomuksiin sotkeutuvia kirjoja, ettei lähde varauksetta kyytiin mukaan. Suurimman annin saa varmasti miettimällä, miten kirjan tapahtumat ja hahmot heijastavat kirjoitusaikansa Neuvostoliiton tilaa ja tapahtumia, tai miten viime vuosisadan alkupuoliskolla kirjoitettu teos on yhä edelleen monilta osiltaan yllättävän ajankohtainen.

Kaikkiaan kirja on varsin nautittavaa lukemista kaiken ikäisille. Jokainen löytänee itselleen jotain kiinnostavaa tai huvittavaa kirjavasta sekamelskasta. Pidin myös siitä, miten näennäisen hajanaisista tapahtumista ja toistensa kanssa vähän sekaisin menevistä runsaina esiintyvistä sivuhenkilöistä huolimatta tarina lopulta kuitenkin on kiinteä kokonaisuus ja kaikki loksahtaa paikoilleen. Sekin vaatii taitoa, että heittää pakan kasaan lattialle ja puhaltaa kortit taloksi (paholaisen avustuksella tai ilman).

Näin on yksi vuosia ja vuosia auki ammottanut reikä paikattu sivistyksessäni. Seuraava klassikkohaaste  on puolen vuoden päästä. Nyt täytyy kiertää tämän haasteen muita kirjoituksia ja valita listalta seuraavan haasteen luettava.

Dekkariviikko alkaa!

Huomisesta lähtien vietetään dekkariviikkoa! Jännitystä elämäänsä kaipaavan kannattaa siis seurata ahkerasti kirjablogeja, joista ylläoleva logo löytyy, sillä lukulista kasvaa sillä kierroksella varmasti!

Ja kaikkea muuta-blogissakin on suunnitelmien mukaan tulossa dekkarikokemusteni yleiskatsausta, historiallista, kuunneltavaa, klassikkoa, lapsille...

Näkyillään dekkarien parissa! 

Varaslähdön dekkriviikkoon voi halutessaan ottaa vaikka selailemalla viime vuoden ajatuksia... Silloinhan minä mm. mietin dekkariruokaa.

p.s. FB:n puolella voi dekkariviikon tapahtumia seurailla täällä

"Kun opin lukemaan" - Lukutaitokampanja

 
Tuijotin satukirjan sivua, kun kirjaimet äkkiä tuntuivat vilistävän paikoilleen, ryhmittyivät, muodostivat sanoja, tarinan - minä luin. Muistan tuon hetken vieläkin mielessäni kirkkaana, vaikka aikaa on kulunut jo useampikin vuosikymmen. Mikä elämys lukemaan oppiminen olikaan !

Vuosien aikana lukeminen on tarjonnut elämyksen toisensa jälkeen. Se on myös auttanut oppimaan asioita, saamaan ammatin, ymmärtämään yhteiskuntaa, tietämään maailmasta. Lukeminen on osaltaan muokannut minusta sen, mikä olen ja auttanut löytämään oman paikkani muiden keskellä. Sen avulla ansaitsen elantoni ja kykenen antamaan oman panokseni, jotta myös lapsillani olisi kaikki hyvin. Jotta myös he oppisivat lukemaan.

Samaa toivon muillekin maailman lapsille ja niin toivoo moni muukin.


Kotimaiset kirjabloggaajat haluavat olla mukana keräämässä rahaa lukutaitotyöhön. Viikon ajan (6.9.–13.9.) kirjabloggaajat lukevat ja arvioivat erilaisia kirjoja Lukutaitokampanjan hyväksi. Haastamme blogien lukijoita lahjoittamaan yhden euron jokaisesta luetusta kirjasta. Kaikki kerätyt varat ohjataan lyhentämättömänä Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön.

Keräyssivulle pääsee tästä tai klikkaa sivupalkin kampanjakuvaa..

Keräys alkaa tänään, 6.9.2013. Eilen oli kerättynä 235 € - Vielä tarvitaan lisää tukea.

Maailmassa on lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua. Tämä tarkoittaa sitä, että joka kuudes maailman aikuisista on lukutaidoton.

TULE SINÄKIN MUKAAN AUTTAMAAN !