Dioraama - kaunista, mutta käsittämätöntä

Toisinaan kielen kauneus riittää. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Ystävältä luettavaksi saatu 

Dioraaman lukemisesta on minulla jo jonkin aikaa. Piti kirjoittaa siitä ihan tuoreeltaan, mutta en oikein tiennyt, mitä sanoisin. Pidin kirjasta, mutten väitä ymmärtäneeni sitä tai edes tajunneeni tarinan kaikkia kiemuroita. Puhumattakaan siitä, että olisin jotenkin syvällisemmin pystynyt tulkitsemaan kirjan sanottavaa, jos sellaista sillä on. 

Sitten päätin, että minun kokemukseni kirjasta perustuu hyvin pitkälle sen kieleen, sekä yhteen tapahtumapaikkaan eli hotelliin, jossa vietin hääyöni. Kenties siksi rakkaustarina kietoutuu niin jännästi omiin kokemuksiini. Minäkin tiedän sen hotellin, vastaanoton papukaijan ja seinien köynnökset. Oma tarinani tosin on toisenlainen. Kirjassa hotellissa alkoi jotain, meillä se on maamerkkinä matkan varrella. 

Kirja on täynnä kielikuvia, joita tekee mieli makustella. Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi kirjan painettuna versiona. Varsinkin äänikirjassa olisi todennäköisesti mennyt paljon ohi. 

"Mutta minun aikani oli hidastunut niin hitaaksi ettei liikettä enää erottanut. Tai ehkä olin itsejänmettynyt, vain osa minusta liikkui ja se osa astui ulkopuolelle, katsoi kaikkea pienen matkan päästä. Hymy, laajenneet pupillit, käsi hakeutuu hiuksiin, ryhti suoristuu, pää taipuu sivulle, puna nousee poskille. Fysiologisia reaktioita, joita merkitsin ylös. Mutta suurinta muutosta ei pystynyt näkemään, sille ei ollut sanoja eikä matemaattisia merkintöjä."

Dioraama on rakkaustarina. Tavataan, koetaan intohimo, erotaan, tavataan uudelleen ja... niin mitä ? Kieli on kaunis, mutta kertomus ennemminkin rujo. Mitä tapahtuu, kun rakkaus ei riitä tai siihen ei usko tarpeeksi, vaikka haluaisi, vaikka pitäisi, vaikka joskus kaduttaa, ehkä... 

Aika on romaanissa toistensa lomiin asettuvien kierrosten spiraali. Välillä on vaikea pysyä ihan tarkkaan perässä. Tapahtumilla ei kuitenkaan ole oikeastaan väliä. Päällimmäisenä ja tärkeimpänä on tunne. 

"Olen karusellissa, vanhan ajan valtamerilaivassa. Olen tammitynnyriin suljettu huimapää, minut on heitetty Niagaran putouksiin, seinät kieppuvat ja kuulen putouksen kohinan korvissani. 

Turistien kauhunhuudot. 

Kaikki johtuu ahdistuksesta..."

Nostan kirjoista harvoin lainauksia. Yleensä se on merkki siitä, että olen jäänyt koukkuun kirjan kieleen tai sen tapa kuvata vetoaa minuun jollain syvemmällä tasolla. Dioraama tekee näin. Silti en edelleenkään tiedä, pidänkö kirjasta. En myöskään tiedä tarvitseeko minun pitää, ehkä kielen kauneus riittää. 

Ainakaan tämä ei minulle ole laiturikirja. Dioraama kuuluu lukea, silloin kun keli on outo ja vähän harmittaa. Syksyn kylmänkosteissa sumuissa, tai niin kuin minä, kevään tulon katkaisevien räntäsateiden aikaan, rakeiden ropistessa. Silloin on kirjan mielenmaisema tasatahdissa ulkoisten elementtien kanssa.