(Matka)päiväkirja: Äiti villinä vapaalla

 

Kerran vuodessa sitä pääsee äitikin vapaalle eli reissuun ilman jälkikasvua. Tarve pienelle breikille korostuu erityisesti nyt, kun suurimman osan vuodesta kokonaisvastuu härdellin pyörityksestä on minulla isännän asuessa muilla mailla. 

Nyt te kaikki tietysti odotatte jotain hurjaa ja villiä, mutta minulle riittää oikein hyvin parin päivän pieni pyrähdys Turun suunnalla. Siskon kanssa aina suunnitellaan jotain  muuta, mutta päädytään sitten tyytyväisinä vanhoille (ja siskon nykyisille) kotinurkille. Tällä kertaa tosin lähdettiin sentään autolla kaupungin ulkopuolelle. 

Käytiin nimittäin katsomassa Louhisaaren kartanolinnaa. Vuosikymmeniä olemme nähneet kyltin Lemun kohdalla. Onhan tienhaara mökkitien varressa. Minä olin jopa aikoinaan kesätöissä Lemun Säästöpankissa ihan kartanon naapurissa, mutta silti se on jäänyt katsastamatta. Oli korkea aika korjata laiminlyönti. 

Ei näkynyt kummituksia, mutta outoja hahmoja peileissä kylläkin

Kiva oli, että mentiin. Louhisaari on juuri sopiva vierailupaikka kesäpäivälle. Sinne ajaa Turusta puolessa tunnissa ja katsottavaa riittää hyvin muutamaksi tunniksi. Sellainen sopiva päiväretki siis. 

Historiaa paikalla riittää jo keskiajalta lähtien ja kartanossakin löytyy osia 1600-luvulta. Tarinoissa toistuvat ne tavalliset romaanien ainekset, valtiopetos, rakkaus, pelihimo, suurmiehet, sota ja sitten ihan tavallinen elämä eri kerroksissa, palvelusväen uurastuksesta kartanonrouvan puutarhaharrastukseen. 

Sitten on tietysti marsalkka Mannerheim, jonka lapsuudenkoti kartano oli. Luulen kuitenkin, että monet Mannerheimin maineen perässä Louhisaareen saapuvat vierailijat yllättyvät, kun marsalkan rooli on kuitenkin hyvin pieni vuosisatojen historiassa. Vaikka kartano päätyikin valtiolle ja museovirastolle marsalkan muistokeräyksen kautta, ei paikasta onneksi ole tehty yhden miehen museota, vaan päärooli on pitkällä asutushistorialla ja siihen osallistuneilla ihmisillä. 

Pienen puutarhakierroksen jälkeen päädyimme ostoksille museokauppaan ja lounaalle Kartanon kahvilaan. Viidentoista euron lounas oli ehdottomasti hintansa väärti, ja nautimme vähän perinteisemmästä seisovasta pöydästä. Se ei ollut suuren suuri, mutta täynnä maistuvaa kotiruokaa. Iso peukku ja suositus sekä Louhisaaren kartanolinnalle yleensä että lounaalle. 

Niin, ja Museokortti tietysti toimi täälläkin. 

Takaisin Turkuun 

Eikä se ole Turku-reissu ollenkaan, jollei pääse edes vähän jokirantaan. Terassit, jokilaivat, Tuomiokirkko, museot, ihmiset ja muuten vaan kaupungin vilinä ovat aivan samaa tasoa kuin Keski-Euroopan matkakohteissa. 

Aloitimme kierroksemme testaamalla uuden Börsin kattoterassin. Turusta kattoterasseja löytyy nykyään jo peräti kolme. Börsin Katto ja Wiklundin Walo Rooftop ovat ihan torin kulmalla ja Kupittaalla on sitten kolmas hotellissa aseman nurkilla. 

Minua kiehtoo kattoterasseissa perspektiivin muutos. Olen paljasjalkainen turkulainen, mutta lintujen näkökulma toi vanhan kotikaupunkin jotenkin ihan uuden puolen tutuista paikoista. Torin vieressä on kattoterassilta myös hyvä seurata toriremontin etenemistä. Nyt taidetaan olla jo voiton puolella eli näkymät ovat toisenlaiset kuin se suuri monttu edellisen kerran katsellessani. Näyttää tulevan hieno tori ravintolapaviljonkeineen. 

Mocktailien jälkeen oli hyvä hetki vähän kuljeskella pitkin rantaa valitsemassa seuraavaa ruokapaikkaa. Hyvää ruokahalun aktivointia, vaikka sitten päädyimmekin juuri sinne, minne alunperin aioimmekin eli vanhaan Pinellaan. 

Nykyään perinteikkäästä ravintolasta saa pizzaa ja millaista pizzaa! Via Tribunalista olen kuullut jo täällä pääkaupunkiseudullakin, mutta vasta Turussa tuli mentyä maistamaan. Ei jää viimeiseksi kerraksi sillä terassilla nautittu pizza lennähti suoraan TOP5 pizzoihin, jollei peräti kärkeen. Erityisen ilahduttavaa on myös, että paikassa jatkuu ravintolatoiminta. Onhan Pinellan alku jossain 1800-luvulla ja siellä ovat aterioista nauttineet monet tunnetut hahmot Runebergista ja Topeliuksesta alkaen.

Eivätkä Turun terassit häviä ollenkaan alkukesän Biarritz-terasseille. Jokimaisemassa on charminsa ja kelikin suosi. Ihmisiä oli liikkeellä tosi paljon (toisin kuin kuvasta voisi päätellä - olimme aikaisin syömässä), mutta tarjontaa on niin monenlaista, että jokainen varmasti löytää jotain. Turku on erittäin varteenotettava matkakohde kesäsuunnitelmiin muillekin kuin vanhoille turkulaisille, vaikkei ehtisi kiertämään kuin jokirannassa - paremmalla ajalla toki kaupungista löytyy paljon muutakin. 

Luinko mitään ? 

No en, mukana oli niin Kobo kuin Storytel-lukija, mutta molemmat taisivat pysyä kassissa koko reissun. Ei vaan ehtinyt :-) 

Eikä haittaa, reissun jälkeen oli vielä muutama päivä lomaa. Tuli luettua pari dekkaria ja kolmaskin on menossa. Niistä lisää vielä erikseen, mutta todettakoon, että dekkarit ovat ehdottoman sopivaa rantalukemista. 

Maanantaina alkavat työt. Vähän outo loma tänä vuonna koronatartuntoineen, mutta loma kuitenkin. Tuli siitä nautittuakin, eikä kesä onneksi vielä lopu. 

(Matka)päiväkirja eli ihan paras viikonloppu

 

On ollut blogissa hiljaista, hyvässä mielessä tällä kertaa. Vietin juuri pitkän viikonlopun yhdessä isännän kanssa - rakkauslomaa Biarritzissa. 

Tosin kotiinpaluu oli sitten kahdelta maanantaiaamuna ja huomaan, etten oikein enää jaksa. Vasta tänään olen ns. normitilassa työnteossa... Ikä ei tule yksin, tai sitten vaan yksinkertaisesti suoraan töihin paluu heti aamusta ei ehkä ollut paras ideani. 

Mutta siis, Biarritz on edelleen ihana kaupunki.

 Naureskelimme olevamme ihan kuin opiskeluaikoina, silloin joskus ennen lapsia. Pieni kämppä,  kävelyt ja yhdessä kokkailu toivat mieleen muistoja, varsinkin kun nyt oli myös Beaujoulais Nouveau - viikonloppu. 

Muistimme senkin yhden kerran, kun molemmat saivat aivan järisyttävän krapulan puolesta muovimukillisesta kyseistä lientä, tai ehkä tulimme kipeäksi siitä mikrossa kypsennetystä perunasta. Muuta ei opiskelijan jääkaapista sinä iltana löytynyt, eikä uunikaan toiminut... Muistoja, muistoja (niitä ajan kultaamia). 

Emme juoneet Beaujoulais Nouveauta tänäkään vuonna. 

Muuten kyllä söimme kaikenlaisia herkkuja. Heti torstai-aamuna lähetin isännän toimistolle ja lähdin itse haahuilemaan halleille. Olisin voinut ostaa vaikka mitä! 

Minulla oli lupa ottaa mukaan vain  yksi kassi, joten se vähän rajoitti. Ymmärrettävää, sillä illalla menimme ihanaan ravintolaan, jossa en kuvannut mitään vaan keskityin nauttimaan. 

Ruoan lisäksi nautin myös auringosta. Baskimaan sää on epävakainen, mutta tänä syksynä se on suosinut meitä. Isompien poikien syyslomalla paistoi aurinko ja nyt minä sain nauttia annoksesta d-vitamiinia. 

Aurinkoa, kävelyjä, hyvää ruokaa ja vieressä rakas. Mitäpä sitä muuta ? 

No, onhan se kiva nähdä uusiakin paikkoja. Biarritzista ajaa 40 minuutissa Espanjan puolelle San Sebastianiin. Emme ihan uskaltautuneet pieniin pintxo-paikkoihin ryysikseen tiskien vieressä, mutta löysimme ihanan terassin auringosta. Oli  muuten herkkua! 

Vaikea siis sanoa, onko tämä ote matkapäiväkirjasta vai ruokapäiväkirjasta. Ehkä minun matkani liittyvät jotenkin aina ruokaan - onhan ihmisen syötävä, hyvänen aika. 

Toki me haahuilimme turisteina ympäri San Sebastiania. 

Ranta oli kaunis. 

Vanhakaupunki mielenkiintoinen

Kahvi vahvaa ja hyvää 

Mitäpä tässä muuta. Viikonloppu tuntui pitkältä, mutta silti lyhyeltä. Loppuvuonna isäntä tulee kuukaudeksi Suomeen. Ihanaa sekin. Ensi vuoden reissuista ei vielä tiedä, mutta Biarritzin Rocher de la Vierge odottaa paikoillaan. 

p.s. en lukenut muuta kuin yhden cozy mystery äänikirjan eli Posie Parker sarjan Murder in Venice. 

Museokortti käytössä... (päivittyvä postaus)

Olen suunnitellut Museokortin hankintaa ainakin pari vuotta. Mielikuvissani poikkean pikaisesti matkalle osuviin museoihin ilman painetta nähdä kaikki kerralla, toisinaan ilman ennakkosuunnittelua ja ohimennen. Arvelenpa Museokortin pilkistäessä korttien keskeltä myös innon suunnitella reittejä museoiden mukaan olevan ihan uudella tasolla.

Nyt laitetaan ennakko-odotukset testiin, sillä sain vihdoin aikaiseksi ostaa kortin käyttööni, kun vierailimme poikien kanssa Turun Linnassa. Siitä se lähtee.
Tähän postaukseen ajattelen listata kaiken Museokortti -käyttöni ja samalla tietysti vähän laskea, paljonko "alennusta" sillä tuli hankittua. Alla siis jokaisesta käynnistä jotain ja ihan alimpana kokonaislista käynneistä.

2. tammikuuta 2020 - Ateneum ja Helene Schjerfbeck "Maailmalta löysin itseni" 

Joululoma jatkuu vielä ja kaivoin Museokortin naftaliinista. Mikä voisi olla parempi tapa viettää lomailtapäivää kuin käydä ystävän kanssa taidenäyttelyssä ja istahtaa nauttimaan iltapäiväteestä ?

Näyttely oli mielenkiintoinen ja tee herkullista. Täytyy sanoa, että Ateneum Bistron iltapäivätee on hinta-laatusuhteeltaan erinomainen. Vain 18 euroa per nuppi, emmekä edes jaksaneet ihan kaikkia herkkuja. Loput olisi voinut saada myös pakettiin kotiinvietäväksi.

Helene Schjerfbeck on mielenkiintoinen taiteilija. Näyttelyssä oli hänen teoksiaan matkoilta Ranskassa, Italiassa ja Englannissa, sekä tietysti sarja omakuvia. Aina mietin, miten taiteilijalla on täytynyt olla jonkinlainen vihasuhde vanhenemiseen. Minun on vaikea löytää viimeisistä kuvista kauneutta, enemmänkin jonkinlaista raivokasta häivyttämistä.

Ateneumissa on paljon muutakin nähtävää, mutta kaiken teekeskustelun ohella emme ehtineet kiertämään kaikkia kerroksia. No, Museokortilla pääsee "samalla hinnalla" uudelleen. Pitää ehdottomasti viettää tällaisia iltapäiviä useammin.

7 syyskuuta 2019 - Aboa Vetus Turussa 

Vietimme 19. hääpäivän kunniaksi mukavan rennon viikonlopun Turussa. Lapset isovanhemmille yöksi ja me isännän kanssa hotelliin testaamaan uudistunutta Seurahuonetta.

Ohjelmaa ei ollut sen kummemmin, kunhan rennosti kuljeskeltiin ja käytiin syömässä. Vain yhden jutun halusin ehdottomasti käyntilistalle.

Minun on nimittäin pitänyt käydä Rettigin palatsin puutarhasta 90-luvulla esiinkaivettujen keskiaikaisten talojen ja katujen raunioilla niiden yleisölle avaamisesta lähtien. Ei siinä mennyt kuin runsaat parikymmentä vuotta.

Visiitti kannatti. Jo lyhyellä visiitillä saa rautaisannoksen Turun keskiajan historiaa ja onhan siinä ihan oma tunnelmansa, kun kuvittelee sen ajan ihmisten käyskentelyä juuri noiden samojen katukivien päällä. Tykkäsin kovasti.

Myös lapsia oli mietitty ja pienen Matti-pojan touhut elävöittivät kaupungin tapahtumia kertomuksen muodossa. Sinne tänne oli myös ripoteltu aikakauden leluja tai pelejä tai mahdollisuus kuunnella eri soitinten ääniä.


2 elokuuta 2019 - takaisin Suomenlinnassa ja Sotamuseo Maneesissa 

Tämä on nyt juuri sellainen museokäynti, joita ei ilman Museokorttia tulisi tehtyä.

Edellisellä Suomenlinnan reissulla jäi Sotamuseo Maneesi käymättä, kun menin porukan nuorimpien kanssa Pokemon Raidiin. Nyt olin siskon kanssa kesäteatterissa (Idän Pikajuna - ihan mahtava) ja siinä mennessä poikkesimme museoon.

Visiitti oli lyhyt, mutta osuimme hauskasti juuri Talvisota-kierroksen alkuun. Siinä sitten mentiin ruokatermein cocktailien ja leivän kautta mottisotaan. Mielenkiintoista!

Museoon jäi vielä paljon katsottavaa, sillä siellä on monenlaista materiaalia liittyen Suomen sota-aikoihin ja niitähän tietysti lyhyen historiamme aikana riittää enemmän kuin toivoisi.





26 heinäkuuta 2019 Helsingin Luonnontieteellinen museo

Viedessämme ranskalaiset vieraamme Luonnontieteelliseen museoon, meillä oli mielessä yksi tavoite eli nähdä hirvi luonnollisessa koossaan. Emme pettyneet, sellainen löytyi, niin kuin myös karhu, peura, kettu ja monet, monet muutkin Suomen eläimistön edustajat.

Luonnontieteellinen museo käsittää neljä mielenkiintoista kerrosta, joilla jokaisella on oma teemansa. Niihin voi käydä tutustumassa kaikkiin kerralla ja kuluttaa aikaa parin tunnin verran, tai sitten voi keskittyä aihe kerrallaan ja syventyä tutkimaan erilaisia tiedonjyväsiä, joita löytyy niin videoiden, laatikoiden kuin taulujen muodossa. Tässä museossa riittää tutkittavaa pariinkin käyntiin.

Alimmassa kerroksessa löytyi valikoima luurankoja, jotka valitettavasti jäivät minulta väliin. Toto kun ei kertakaikkiaan suostunut niiden seuraan. Toisessa kerroksessa pääsee tutustumaan erilaisiin ilmastovyöhykkeisiin, niiden eläimiin ja muuhun luontoon. Siellä Toto ja minä vietimme pitkän ajan nauttimassa Afrikan tähtitaivaasta ja savannin äänistiä...

Kolmannessa kerroksessa sitten kerrotaan elämän historiasta ja löytyy kattava kuvaus Suomen luonnosta eri vuodenaikoina, sekä tietysti niitä luonnollisen kokoisia eläimiä. Pidimme kaikki kovasti näyttelyn asetelmista, joissa kuvataan eläimiä luonnollisissa tilanteissa. Ihan kuin katsoisi luontofilmin pysäytyskuvaa kolmiuloitteisena. Suomen luonnon osalta Toto taisi tykätä eniten lumitunnelista, johon ryömimällä pääsi tutustumaan eläinten talvehtimistapoihin.

Ylimmässä kerroksessa pääsee parvelle tutustumaan museorakennuksen ja museon historiaan. Seinien sisällä on koulutettu kansaa luonnosta jo vuodesta 1934 lähtien...

Koko porukka oli tyytyväinen vierailuunsa. Näyttely on monipuolinen ja monitasoinen. Tuolla olemme käyneet ennenkin ja palaamme varmasti vielä uudelleen.

24 heinäkuuta 2019 : Suomenlinnassa sukellusvene Vesikko

Helteinen päivä Suomenlinnassa oli sekoitus rantaa, tykkejä, piknikkiä puiston nurmikolla sekä tietysti historiaa monessa muodossa (ja Pokemoneja...).

Nuorison museovalintana oli tietysti sukellusvenevisiitti. Olikin mielenkiintoista nähdä, miten ahtaissa oloissa sitä aikoinaan miehistö on oleillut. Äiti totesi, ettei haluaisi tuollaisella vehkeellä veden alle millään ja nuoriso muistanee parhaiten vessan kautta poistumisen.

Samalla lipulla pääsee tutustumaan myös Sotamuseo Maneesiin, jonne suurin osa seurueesta myös suuntasi. Esikoinen piti museota kovasti mielenkiintoisena, mutta nuoremmat lapset suuntasivat tämän äidin kanssa Pokemon Raidiin... Eikä edes harmittanut, kun tiedän Museokortilla pääseväni sinne todennäköisesti ensi viikonloppuna teatterikäynnin yhteydessä uudelleen...

20 heinäkuuta 2019 : Turun Linnassa! 

Syntymäkaupunkini linna on säännöllinen vierailupaikka. Nyt tosin oli ollut muutama vuosi väliä, eikä kuopus ollut vielä päässyt Pikkuritari-kierrokselle. Asia tuli korjata mitä pikimmiten.

Kierros kestää vajaan tunnin. Opas kertoilee ritarikoululaisille linnan historiaa, saleissa etsitään jänniä juttuja ja lopulta päästään tapaamaan linnan kuningatarta. Upposi 8-vuotiaaseen ihan täysillä ja selostuksia kuuntelivat vanhemmatkin aseenkantajat mielellään. 

Äiti ja täti kävivät vielä pikaiseen tutustumassa tarkemmin tämänhetkiseen näyttelyyn (8.3.2020 saakka) Muutama sananen naisista, jossa esitellään 1600-luvun eri yhteiskuntaluokkien naisten elämää ja kerrotaan muutamasta todellisesta silloin eläneestä naisesta. Näyttely oli mielenkiintoinen ja sopivan mittainen tutkittava lasten keskittyessä Pokemoneihin (Linnasta löytyy muutama pokestoppi ja yksi salikin) ala-aulassa.

Pikkuritari pääsi kierroksen lopussa testaamaan varusteita. Tuossa kului hetki jos toinenkin... Parhaiten taisi mieleen jäädäkin ritarien varusteiden määrä ja paino (40kg!)  - tai sitten tieto kuninkaan pyllynpyyhkijän virasta.

"Museokortti on pääsylippusi 300 suomalaiseen museoon. 

Poikkea museossa milloin vain - Helsingissä, Ahvenanmaalla tai Inarissa"  

Vuoden käynnit tähän mennessä 65,50€ 

heinäkuu 

20.7.2019 Turun Linna - Muutama sananen naisista näyttely 12€

24.7.2019 Suomenlinnan sukellusvene Vesikko  (samalla lipulla myös Sotamuseo Maneesiin) 7€

26.7.2019 Luonnontieteellinen museo (Helsinki) 15€
elokuu
3.8.2019 Suomenlinnan Sotamuseo Maneesi 7€
syyskuu
7.9.2019 Aboa Vetus 10€ (näyttelyrakennuksen vuoksi 7,50€
tammikuu 
2.1.2020 Ateneum 17€ Helene Schjerfbeck "Maailmalta löysin itseni"  (enää 4€ ja kortti on "katettu")

Kanootin kapean...

"Kanootin kapean, vesille työnsin..." 

Tämä lomahan menee vallan laulujen tunnelmissa, tai sitten muistilokeroista löytyy laulu tilanteeseen kuin tilanteeseen... Tällä kertaa kanootti työnnettiin Vähäveden kirkkaille vesille neljän aloittelijan toimesta.

Tosiasiassa meillä oli yksi kanootti ja yksi kajakki. Viimeksimainitun sai käyttöönsä mukana ollut teini, joka menikin pitkin järveä sellaista vauhtia kuin olisi koko ikänsä melaa heilutellut. Isäntä ja minä istuimme Toton kanssa kanootissa tavaroiden kera.

Varusteet vuokrattiin Vähäveden tilalta, jonka isäntäväki oli ystävällistä ja opasti vasta-alkajat hyvin melomisen saloihin. Tyyni, puolipilvinen sää teki vesillelähdön vielä astetta helpommaksi, jolloin tällainen venekammoinenkin saattoi rauhallisin mielin tarttua melaansa.

Mietin matkan aikana rauhassa järveä kiertäessämme, miksi tällä kertaa ei yleensä aina veden päällä liikkuessani iskevä pieni paniikki tuntunut laisinkaan. Olen kerran aikaisemminkin ollut melomassa. Silloinkin homma oli ihan kivaa, mutta jotenkin olo oli paljon epävarmempi ja huokaisin helpotuksesta rantaan palatessani.

Tulin siihen lopputulokseen, että tyyni, ulpukoiden ja lumpeiden koristama vedenpinta, joka heijasti rannan puut ja pilvet, auttoi varmasti rauhoittumaan. Sitä katsellessa mieli lepäsi. Samoin rauhallinen ja rohkaiseva opastus retken aluksi antoi itsevarmuutta. Yksi psykologinen tekijä oli varmasti myös tieto siitä, että järvellä ovat kaikki moottorilla kulkevat vesiajoneuvot kiellettyjä. Siis ihan oikeasti! Aivan mahtavaa. Ei tarvinnut miettiä sivuaaltoja saati kuunnella ärsyttävää pärinää ja ujellusta joka suunnalta. Kertakaikkisen loistava idea suojata kapea järvialue melusaasteelta. Isot peukut!

Muutenkin järven vesi vaikutti mahtavan puhtaalta ja pohjaan näki melko syvissäkin kohdissa. Kuulimme, ettei järveen laske vesiä peltoalueiden läpi, jolloin lannoitteet ja muut saasteet eivät valu veteen. Toivottavasti tilanne jatkuukin samanlaisena.

Vaikka rannat olivat täynnä mökkejä, oli reunoilla myös metsäisiä kohtia ja maisemat tietysti sen mukaiset. Oli kuin olisi Monet'n taulussa melonut kaikkien kukkien keskellä.

Suurin osa mökeistä tuntui olevan tyhjillään, mikä hieman ihmetytti sunnuntaipäivänä, mutta ilmeisesti järvellä, niin kuin kai suuressa osassa Suomea, on käymässä mökkien kohdalla sukupolvenvaihdos. Aika moni näytti olevan pikkuruisia saunamökkejä ihan veden tuntumassa, joten ehkä ne eivät kiinnosta ajanviettopaikkana kaikkiin mukavuuksiin tottuneita kaupunkilaisia.

Melominen sujui. Meille oli kartasta näytetty saari, jolle voisi rantautua, mutta kokemattomat unohtivat alusta asti seurata reittiään ja sitten olikin vaikea kaikkien naapurisaarten joukosta tunnistaa juuri sitä oikeaa. Onneksi toisena rantautumisvaihtoehtona oli uimarannalle johtavan polun pää. Sen löysimme ja vietimme mukavan hetken poikien kahlaillessa matalassa rantavedessä.

Varusteiden vuokra verotti kukkaroa 90 euron verran, mutta sillä summalla olisi voinut olla veden päällä koko päivän aamusta iltaan. Hintaan kuuluivat kajakki ja kanootti, melat kaikille matkaan lähteville, pelastusliivit ja järvikartta. Kokemus oli hyvin hintansa arvoinen, vaikka näin ekalla kerralla emme olleetkaan matkassa kuin iltapäivän verran.

Matka tilalle vie Espoosta Karkkilan keskustan kautta autolla noin 1h20min. Ihan lyhyttä visiittiä varten siis ei kannata lähteä, mutta meloessa ja pysähdyksissä saa kyllä yhden päivän helposti kulumaan. Lisäksi tilalla on kaneja ja lampaita, joita katsellessa menee hetki.

Kaikkiaan tykkäsimme kaikki hurjan paljon ja äitikin pääsi ainakin toistaiseksi venekammostaan. Järven tunnelma ja kohdalle sattunut täydellinen melontakeli (tyyntä ja puolipilvistä) tekivät reissusta ikimuistoisen.

Kiitokset tilan väelle mukavasta kokemuksesta. Palaamme pian vieraiden kera (jos vaan kelit sallivat).

Onko Mikkeliin mänijöitä?

Me siis niin eläydyttiin rooleihin... 

"Onko Mikkeliin mänijöitä, juna män justiinsa?" (Savonmuan Hilima-laulun alku) 

Olihan noita, vaikka emme me tällä kertaa junaa edes harkinneet. VRn hinta kun oli tuplasti bussilippujen verran." Linja-autossa on myös tunnelmaa... "

Loma alkoi tiistaina ja jo samana päivänä kotona hengailu päätettiin  muuttaa äkkilähdöksi Mikkeliin. Keskiviikkona hypättiin Onnibussin kyytiin ja ei kun menoksi. Siis Toto ja minä tällä kertaa. Lähdettiin siskolle kylään. 

Ei me kyllä siskolla nukuttu. Joskus aikoinaan yövyttiin Mikkelin kasarmialueella juuri avatussa Huoneistohotelli Marjassa. Historiallisessa puistossa, vanhoissa puurakennuksissa sijaitseva hotelli houkutti tälläkin kertaa, varsinkin kun kävelymatka keskustaan sujuu Pokemoneja jahdatessakin noin vartissa. 

Hotellin huoneet ja ilmapiiri ovat persoonallisia ja palvelu ystävällistä. Aamupalassa olisi pientä petraamisen varaa (torstai-aamuna oli mm. pannukakkua, perjantaina tuo "pikkulämmin" osuus puuttui). Ihan ok aamupalapöytä, mutta "wow" puuttui. Kaikkiaan hotelli sopii tukikohdaksi historiallisesta tunnelmasta pitävälle, standardihotellista poikkeavaa kokemusta etsivälle matkailijalle. 

Keskiviikkona vain hengailtiin hotellilla, poikettiin siskolla, haahuiltiin keskustassa ja syötiin perinteisesti Rossossa (pizzoista riitti doggy bagiin ja seuraavan illan iltapalaksi).  Perjantaina sitten hypättiin rauhallisen aamun jälkeen Mikke-junan kyytiin ja köröteltiin sillä Mikkeli-puistoon ja Kenkäveroon. Junaoppaiden selostuksissa sai samalla rautaisannoksen Mikkelin historiaa ja kiersimme lopulta koko reitin myös takaisin hotellille.

Tarkoituksena oli ehtiä vielä samana päivänä Naisvuorelle kiipeilemään, mutta puistossa ja Kenkäverolla oli niin paljon touhua ja nähtävää, että jätettiin torni suosiolla perjantaille. Varsinkin Kenkävero oli viehättävä paikka. Toto olisi voinut viettää vaikka koko iltapäivän lampaita rapsutellen ja kanojen touhuja ihmetellen. 

Aikuisetkin kiertelivät erilaisia käsityöläisliikkeitä ja puistoa mielellään. Vanhan pappilan tunnelma on hyvin säilytetty ja vaikka parkkipaikat olivat täynnä autoja, väenpaljous katosi isolle piha-alueelle ja ravintolaan, eikä missään ollut ruuhkaa. 

Ruokakin oli miljöön arvoista. Emme tällä kertaa nautiskelleet lounasbuffetin antimista, mutta paikallisista aineksista tehdyt hampurilaiset olivat makoisia. Mitä nyt kasvispurilaiseen lisukkeisiin oli tainnut kokilta lipsahtaa vähintään tupla-annos chiliä... 

Perjantaina sitten kerittiin sopivasti vielä kiipeämään Naisvuoren torniin ihailemaan maisemia ja poikettiin Viestikeskus Lokin luolaa ihmettelemässä. Ei käy kateeksi luolissa työskennelleitä. Sen verran kosteat ja synkät tunnelmat siellä on varmasti sota-aikana ollut. Toto hieman aristeli isoja armeija-asuisia mannekiininukkeja, mutta sisällöllisesti museo on hyvin suunniteltu ja mielenkiintoinen. Erilaisissa viestintävempaimissa riittää ihmettelyä ja puhelinvaihteen toiminnasta puhuttavaa.

Tiedättekö muuten, mistä Naisvuoren nimen sanotaan tulleen? Sillähän on myös "sisarvuori" eli Akkavuori lähistöllä. Kuulemma Porrassalmen taistelun (1789)* aikaan Mikkelin naiset nousivat vuorille seuraamaan tapahtumien kulkua. Naineet naiset ja akat Akkavuorelle. Nuoret neidot Naisvuorelle... Että sellainen tarina. Tiedä sitten, miten tosi. 

Kaikkiaan Mikkelissä on mukava vierailla. Kaupunki henkii historiaa ja on osannut säilyttää aidot kasvonsa. Pidän paikoista, joilla on sielu. Toki Mikkelin historia on kovasti sotaisa, mutta sotavuosista kertovat Päämajamuseo ja viestikeskus Lokki kuuluvat varmaan kaikkien yleissivistykseen ja vanhan kasarmialueen puisto ja sieltä löytyvät tykit kiinnostanevat suurinta osaa nuoria vierailijoita. 

Ilman autoakin riitti puuhaa pariksi päiväksi vallan mainiosti ja bussimatka oli itse asiassa varsin rentouttava, kun Totokin keskittyi kirjaansa (tai puhelimen peleihin). Ei hullumpi aloitus kesälomalle. 

*Kustaan sodan aikainen Venäjän ja Ruotsin välinen sota. Tällä hetkellä minulla kesken oleva Niklas Natt och Dagin 1793 kertoo Tukholmasta muutama vuosi juuri tuon sodan jälkeen. 

p.s. Mikkelin historiaan blogissa tutustuttu aiemminkin, ja siirsin myös talteen vanhasta ruokablogista yhden reissun

Levillä

Hiihtoloma oli ja meni ihan hurjan nopeasti. Tietysti, kun kerran oli kivaa. Tällä kertaa lähdimme etelän sijasta pohjoiseen, sillä emme ole kukaan koskaan olleet Lapissa lomalla.

Levi valikoitui lomakohteeksi lähinnä kahdesta syystä.

1) Sinne on helppo mennä lentokoneella (meillä ei alle viikon matkalla olisi autoa mukana)

2) Airbnb asunto löytyi kävelymatkan päästä palveluista (sama peruste kuin edellisessä)

Lomakohteestamme kertoessani sain lieviä varoituksia bilepaikasta, hiihtoloman ruuhkajonotuksista ja turistitulvasta.

Viimeksimainitun totesin meitä todennäköisesti häiritsevän kaikkein vähiten. Mitäpä tällaiset etelän elävät Lapissa olisivat muuta kuin turisteja ? Toki raitilla kuuli enemmän englantia ja ranskaa kuin suomea, mutta mikäs siinä. Ranskaa meidänkin perheemme käyttää keskinäiseen kommunikointiin.

Bilemeteliä emme kuulleet laisinkaan. Asunto oli sen verran keskustasta syrjässä, ettei bilepaikkojen musiikki olisi sinne edes kuulunut, mutta en kyllä mielestäni kohdannut mitään meteliä ravintolaillallisilta palatessakaan.

Ravintoloihin tosiaan kannatti pöydät varata etukäteen, mutta muuten emme kokeneet varsinaista ruuhkaa. Rinteessä näytti iltapäivisin olevan jonkunlaisia hissijonoja, mutta me olimme liikkeellä yleensä aamupäivällä ja muutenkin jonot kyllä etenivät reippaasti.

Ei siis mitään valittamista meidän suunnaltamme. Pidimme Levistä kovasti.


Kolmekymmentä astetta

Espoon loskaa ei tullut ikävä missään kohtaa, mutta aikalailla kelit vaihtelivat ti-su välisenä aikana. Kymmenen asteen pakkasesta laskettiin rapsakkaan melkein kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen, sitten lämpötila nousi 15 astetta, mutta samaan tahtiin nousi myös tuuli, joka yhdistettyä lumimyräkkään sai meidät viettämään yhden iltapäivän takkatulen ja Menolippu - lautapelin ääressä. Lauantaina sitten oltiin auringossa ja plussan puolella. Lämpötilat vaihtelivat kelistä toiseen siis noin 30 asteen verran!

Kelimuutokset eivät kuitenkaan pahemmin menoa haitanneet. Isot kokeilivat lumilautailua, pieni oli hiihtokoulussa kahtena aamuna ja isäntä paineli pitkin Levin latuja kilometrikaupalla. Jopa minä pistin laskettelusukset jalkaan 12 vuoden tauon jälkeen. Yllättävän hyvin kroppa muisti liikkeet ja onneksi pää pysyi kylmänä ja vauhti hallinnassa. Tosin silti jouduin parantelemaan pohjekramppeja pari päivää...

Hiihtokoulut ja yksityisopetus lumilaudalla osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Ensinnäkin vanhempien ei tarvinnut tehdä muuta kuin maksaa - sain rauhassa keskittyä selviämään omista mäkilaskuistani. Toiseksi, lapset tuntuivat oikeasti jotain oppivankin.

Silti taisi murtomaahiihto olla meidän perheessämme se suositumpi hiihtolaji. Isäntä ja esikoinen kiersivät Levin kierroksenkin (17km) ja me muut sitten vähän pienempiä. Eikä muuten ollut laduillakaan ruuhkaa, vaan sai hiihtää omaan tahtiin ihan rauhassa.

Hiiihdon lisäksi kävimme illan poroajelulla. Tarkoituksena oli samalla bongata revontulia, mutta tällä kertaa näkyvissä oli vain tähtiä. Ihanaa sekin. Toinen "turistivierailu" tehtiin Levin Jäägalleriaan Luvattuun maahan. Oli hauska yllätys, että jääveistosten teemana oli Harry Potter juuri nyt, kun kuopus on kirjasarjasta ihan innoissaan.


Herkkuja, herkkuja 

Ruoan suhteen Levi pääsi vähän yllättämään tasollaan. Jotenkin odotin vähän sellaista mitäänsanomatonta turistimössöä, mutta kävikin vähän toisin. Lautaselta löytyi hienoja raaka-aineita taidolla valmistettuina.

Aloitimme vahvasti Kings Crab -ravintolan kuningasrapu-annoksilla. Erittäin suositeltavaa (varsinkin, kun ravut ja muut tarjottavat otukset kuulemma ovat kaikki msc-sertififoituja!)

Pihvipirtti tarjosi elämäni tähänastisista varmasti parhaan poropihvin. Sen pehmeys ja mureus ja maukkaus oli aivan omaa luokkaansa ja seurana tarjotut valkosipuliperunat kirjaimellisesti sulivat suussa. Kalapainotteinen alkuruokabuffetkin  näytti hienolta, mutta olimme kaikki aika väsyneitä, joten söimme "vain" pihvit.

Northern Cowboy tarjosi meksikolaistyyppistä ruokaa ja mukana oli tietysti myös porotacot. Tuhosimme aikamoisen satsin nachoja, tacoja ja quesadilloja lounaaksi. Hiihto antaa ruokahalua.

Viimeisestä, muttei suinkaan vähäisimmästä ruokaelämyksestä vastasi Asia-ravintola, jonka take away vei kielen mennessään. Varsinkin tulinen rapuannos oli sen tasoinen, että harvemmin tulee vastaan pääkaupunkiseudullakaan,

Oli myös aika huvittavaa seurata, miten vahvasti yksi brändi hallitsee Levin ruokatarjontaa. Kolme viimeksimainittua, täysin toisistaan poikkeavaa ravintolakonseptia kuuluivat kaikki Hullu Poro - ketjuun.


Mentäiskö uudelleen? 

No ihan varmasti. Tosin ottaisimme mukaan jokaiselle varusteet murtomaahiihtoon. Silloin olisi matkabudjettikin huomattavasti pienempi. Välinevuokraan, hissilippuihin ja hiihtokouluun sai kulumaan euron jos toisenkin. Ladut olivat ilmaiset.

Airbnb osoittautui erittäin hyväksi vaihtoehdoksi  myös Levillä. Paritalon puolikas (no, vähän mökkimäinen, mutta kuitenkin) oli erittäin hyvin varusteltu. Sieltä löytyivät niin pesukoneet, kuivauskaapit, sauna kuin takka puineen ja etäisyys keskustan palveluista oli juuri sopiva. Oli  myös kiva huomata, että vieraat ihan oikeasti otettiin huomioon. Tuli hyvä mieli, kun tuvan pöydällä olivat vastaanottamassa tulppaanit maljakossa ja pullo kuohuvaa.

Suksilla Levillä - polkupyörällä Islannissa

Hiihtolomaviikko pääsi tänä vuonna vähän yllättämään. Syynä lienee, etten muutamaan vuoteen ole kyseisestä helmikuun tauosta päässyt nauttimaan laisinkaan. Toisaalta olen myös osannut pitää alkuvuonna työtahdin kurissa, eikä loman tarve siksi päässyt kasvamaan liian epätoivoiseksi.

Oli miten oli, tänä vuonna lähdettiin perheen kanssa Leville. Kobo tietysti kulki mukana uskollisesti, mutta kovin paljon en kirjoihin ehtinyt keskittymään. Niiden sijasta loma kului hiihtäen, lasketellen ja perheen kanssa poroja ja nähtävyyksiä ihmetellen. Ihan niin kuin hiihtolomalla pitääkin. Toki aikaa löytyi myös takkatulen ääressä oleiluun tekemättä mitään ja voitin minä pari erää Menolippuakin.

Levistä lisää vielä toisessa kohtaa blogia. Jotain ehdin lomalla sentään lukemaankin ja tässä muutama sananen kirjasta, joka sopi Lapin talvisiin maisemiin ja aktiiviseen lomaan yllättävänkin hyvin.  Tosin ihan noin extreme-touhuja emme tosiaankaan harrastaneet, vaikka kelit kyllä olisivat mahdollistaneet kaikenlaiset äärikokeilut. Lämpötilavaihtelu kun oli vajaassa viikossa yli 30 asteen verran.

Minä tyydyin tällä kertaa lukemaan takkatulen ääressä nojatuoliin käpertyen.

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Matti Rämö on kirjoittanut useammankin kirjan yksin tehdyistä pyöräilymatkoista eksoottisissa ympäristöissä. Valitsin tarkoituksella lomalukemiseksi hänen Islantiin sijoittuvan matkapäiväkirjansa, sillä arvelin viileisiin äärioloihin sijoittuvan reissukuvauksen sopivan hyvin hiihtoloman pakkaskeleihin. Toki tarjolla olisi ollut saman kirjoittajan "Jäämerikierroskin", mutta Islanti houkutti myös eksoottisuudellaan.

Se ainakin tuli kirjaa lukiessa selväksi, etten tule ikinä kiertämään Islantia polkupyörällä. Muuten haluan sinne aivan ehdottomasti käymään, mutta kuvaus kylmästä kesäkelistä ja polkupyörää (ja sen polkijaa) riepottelevista arktisista tuulista ja jyrkistä mäkinousuista ei todellakaan ole minun teekuppiani.

Matkakertomus on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rämö kertoo aika yksityiskohtaisesti rutiineistaan, aikatauluistaan ja tekemisistään matkan aikana, mutta samalla hän myös höystää tekstiään Islannin historiaan liittyvillä tarinoilla, kuvauksilla matkalla kohtaamistaan ihmisistä sekä myöskin tuntemuksistaan. Tuulen aiheuttama epätoivo ja kiukku vaihtelevat maisemien kauneuden aikaansamaan euforian kanssa. Lukija pääsee elävästi mukaan raskaalle reissulle mukavasti nojatuolissa istumalla.

Päiväkirjamuoto on sekä kirjan paras että hankalin anti. Kartan ja kalenterin avulla matkan etenemistä seuraavalla saa hyvän kuvan kierroksen vaiheista, mutta samalla kerronta on hajanaista ja aiheet vaihtelevat melko satunnaisesti. Kieli on helppolukuista, vaikka välillä Rämö innostuukin hivenen koukeroisiin korulauseisiin ja miltei hengellisiin vuodatuksiin, mutta kukapa sitä ei yksinään pyörällä rehkiessä upeiden ja samalla äärimmäisen julmien maisemien keskellä vähän herkistyisi.

Polkupyörällä Islannissa soveltui oikein hyvin hiihtolomalukemiseksi ja varmasti lähden Rämön seurassa vielä muuallekin, vaikka Himalajalle, jossa kaiketi sitten ihmetellään taas jyrkkiä nousuja ja hurjia laskuja vielä Islantiakin enemmän.

Kirjavaikutevuoristorataa ja kuolemankuvausta

Toisinaan sitä osuu lukemaan kirjoja, jotka ravistelevat, ravitsevat tai tönäisevät lempeästi sivuun suoralta kurssilta. Vaikutuksen suuruuteen vaikuttaa tietysti sisällön osuvuus, mutta myös ajankohdan otollisuus, lukijan vastaanottavaisuus. Viime aikoina ovat kirjat minua ravistelleet enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ollut jotenkin herkillä? Väsynyt ainakin.

Ensin ahmin Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin", joka herätteli miettimään omia valintoja ja uusia mahdollisuuksia vahvojen naisten esimerkkien voimin. Tunnustin viimein itselleni, että jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Elämän vallannut työ ei enää laisinkaan tuota tyydytystä tai iloa, ajatukset harhailevat väsyneenä ja äidin tilasta kärsivät hänen itsensä lisäksi myös lapset ja mies.

Vaikka lapsen lähettäminen kouluun tuntia liian aikaisin ja sitten taas vastaavasti tuntia liian myöhään voi tuntua huvittavalta, ei pienen pettymys luistelusta myöhästymisestä naurata yhtään. Vaikka joskus on kiva syödä pakastepizzaa tai  voileipiä iltaruoaksi, koen ahdistusta siitä, etten ehdi huolehtimaan lämmintä ateriaa lapsilleni - saati istumaan heidän kanssaan rauhallista hetkeä ruokapöydässä. Toki mies tekee ja tukee myös, mutta hänkin joutuu työn vuoksi matkustamaan ja yhdessähän tätä huushollia olisi tarkoitus pyörittää.

Mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja siis sai aikaan myös painostavaa epämukavuuden tunnetta - pitäisikö tehdä jotain ? 

Seuraavaksi kuuntelin herttaisen Pieni kirjapuoti Pariisissa, joka  jatkoi samaa teemaa muutoksesta ja oman itsensä löytämisestä - tosin suurin konkreettinen vaikutus omalta osaltani taitaa olla ajatus 50v- rajapyykin juhlistustavasta. Voin jo nähdä itseni matkalla jokea alas, leppoisesti aalloilla keinuen ja pittoreskeihin kanavakyliin rantautuen.  Rentouttavaa ja haaveiltavaa, mutta kuikuilisiko unelman takana kuitenkin ajatus lähdöstä ja  muutoksesta. Jälleen pientä epämukavuutta - Pitäisikö pian ?

Sitten lähdin Pariisiin ihan oikeasti. Muutama päivä pitkää työpäivää ja yksinäisiä iltoja Eiffel tornin juurella. Perjantaina illalla lähdin evakkoon lentokenttähotelliin kaiken varalta välttääkseni mahdolliset mielenosoitusten aiheuttamat liikennehäiriöt. Lauantaina edessä oli tunteja ja taas tunteja kentän tuntumassa ja kentällä ennen kuin vihdoin saavuin illalla kotiin.

Ehkä tein virheen lukiessani kirjaa kuolemasta (tai paremminkin kai omalla tavallaan ahdistavista tarinoista elämistä) samalla kun pieni jännitys mahdollisen kaaoksen vaikutuksista omaan matkaan takoi takaraivossa. Matkalla pysähdyksissä olo aiheuttaa minussa aina tunteen irrallisuudesta tai eristyksestä. Aivan kuin jähmettyisin jonkinlaiseen välitilaan enkä edes yllättyisi vaikka lopulta huomaisin vuosien kuluneen. Tarvitsen liikkeen ja suunnan pysyäkseni kiinni todellisuudessa.

Nyt tämä epämääräinen tunne jäi päälle pariksi päiväksi matkan päättymisen jälkeen. Syytän jumistani Keltaliivejä  ja Oneironia.

Laura Lindstedt : Oneiron 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tani sanoi blogissaan osuvasti Oneironin olevan hankala kirja. Se on juuri sitä ja lisäksi Oneiron on häiritsevä kirja, joka jättää onton tunteen siitä, että jotain olisi pitänyt ymmärtää, mutta jäi kuitenkin sumuverhon taakse piiloon.

Sinänsä kirja on nerokkaasti rakennettu kerä. On seitsemän naista, jotka jokainen ovat vuorollaan saapuneet valoon. On seitsemän tarinaa, jotka aukeavat lukijalle ensin vaivihkaisin vihjein ja viittauksin, sitten yhä selkeämmin vedoin, kunnes jäljelle jää vain ajatus.

Oneiron koukuttaa. Sitä haluaa tietää, mitä naisille oikein on tapahtunut. Miksi he ovat täällä ? Miksi he ovat yhdessä? Mitä heille oikein tapahtui ? Vastauksia ei tule, vain aavistuksia ja tietysti jokainen voi tulkita, mitä haluaa.

Nuori tyttö, kaksosia odottava äiti, juutalainen performanssitaiteilija, siirtosydämen vastaanottaja, syöpään kuollut nainen, Afrikasta pois halunnut kaunis nainen, venäläinen kirjanpitäjä... Mitä ihmettä heillä voi olla yhteistä? Paitsi kuolema?

Lindstedt siis on ilmiselvästi taitava kirjoittaja. Hän osaa myös manipuloida. Naisten mielipuolisilta tuntuvat mieliteot keskelle tunnotonta valkeutta luovat katkoksia, samoin kuin aina välissä kuvatut ronskit seksikohtaukset hätkähdyttävät. Tarinoita täydentävät lyhyet lehtiartikkelit yhdistävät naisten nykytilan todelliseen maailmaan - he ovat todella olleet olemassa tarinoidensa ulkopuolella, ennen valkoista sumua.

Silti tarina ei ole puhdas kaari tai edes sarja kaaria, vaan epätasapainossa puolelta toiselle keinuva spiraali, jonka keskimmäinen lanka oikeastaan roikkuu ylöspäin juutalaisen performanssitaiteilijan monologin varassa. Sinänsä mielenkiintoisen monologin, mutta tavallaan erillisen ja taas uudella tasolla mallia rikkovan. Vai miten liittyy anoreksia juutalaisten keskuudessa juuri kuvattuihin kuolemankokemuksiin ? Paitsi ehkä siinä, miten naisen elämä edelleen on tuskaa ja taistelua erilaisten paineiden alla. Onko Oneiron sittenkin feministinen julistus ? Kehoitus naisten väliseen solidaarisuuteen erilaisuuksistamme huolimatta?

Oli miten oli - Oneiron on varmasti palkintonsa ansainnut, mutta tällä kertaa taisin yhdistää sen väärään tilanteeseen ja vielä väärempään ympäristöön. On kirjoja, joita pitäisi varoa - Niihin pitäisi laittaa varoituskolmio tekstillä "Ei välitilalukemiseksi. Vältä väsyneenä." Huonosti valitulla hetkellä luettaessa ne voivat suistaa raiteiltaan hetkeksi tai jopa päiviksi niin kuin minulle kävi. Irrallisuuden tunne voi vapauttaa tai sitten se vain saa hetkeksi miettimään kaiken turhuutta ja lamauttaa. - Kannattaako edes yrittää tehdä jotain ? 

Lomailua

Kuten lukumaratonin vaisu suoritus antoi ymmärtää, menee tämä loma aikalailla rentoutuessa. Perhettä, sukua, hyvää ruokaa ja turistitouhuja - siinä se.

Vähän tarkemmin...

Olemme kiertäneet St. Jeannet -kylän useampaankin kertaan. Viehättävän hyvin ylläpidetty keskiaikainen kylä ansaitsee visiitin ja hauskasti järjestetty aarteenetsintä piti meidän kiireisinä melkein kaksi päivää (siestat, lounaat ja illalliset mukaanluettuna).

Alkemistin arvoitukset kuljettivat meitä pitkin kujia ja portaita paikkoihin, jonne normituristina ei oikein uskalla mennäkään. Näin kylään tutustui perinpohjaisesti.

Matkalla löytyi uusia tuttavuuksia, joita riitti seuraksi melkein joka askeleelle...

Kylä on kaunis ja selvästi asukkaidensa rakastama. Yhtään rähjäistä kulmaa ei silmiin ole toistaiseksi osunut.

Jotain sentään kirjoihin liittyvääkin on tullut ikuistettua... Kuten kaikissa sivistyneissä kylissä nykyään, myös täältä löytyy kirjojen vaihtokaappi!

Tosin minä menin ja ostin itselleni Nizzasta uuden Kobon, joten ihan heti ei ole kaappiin laitettavaa... Eikös olekin söpön väriset kannet ?

Lukemista tosin en ole kovin paljon ehtinyt harrastamaan. Ennemminkin on aika kulunut korttipöydässä. Mamie on aikamoinen korttihai ja pelinä la Belote!

Toki ollaan myös touhuttu ulkona - pääasiassa uima-altaan suunnalla. Kävelyjäkin tosin on tarjolla ihan lähimaastossa. Ehkä minäkin tässä jonain aamuna tuonne vielä kiipeän...

Ja onhan tämä nyt ihan pelkkää juhlaa. Ensin vietettiin kansallispäivää 14.7. - kuunneltiin muutama puhe ja illalla tanssittiin kirkkoaukiolla. 

Tänään Ranska voitti jalkapallon maailmanmestaruuden. ALLEZ LES BLEUS!

Parasta on, että lomaa on vielä 2/3 jäljellä...

p.s. Instan puolella ja varsinkin Stooreissa on enemmänkin kuvia loman varrelta. Tervetuloa!
Minna Vuo-Cho