(Luku)päiväkirja: Kerrankin! Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista peräti kaksi!

Myönnetään, luin nämä kirjat vasta nähtyäni ehdokaslistan, mutta molemmat olivat kyllä lukulistallani jo valmiina. Ehdokkaiden julkistaminen vaan vähän nopeutti niiden päätymistä listan kärkeen... 

Tämä on historiallinen hetki minun lukuelämässäni sillä usein en ole ehdokkaista edes kuullut, saati lukenut niitä - paitsi ehkä jonkun harvan jälkikäteen. 

Vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat siis ovat : 

• Miki Liukkonen: Vierastila
• Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
• Iida Turpeinen : Elolliset 
• Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa 
• Antti Hurskainen: Suntio
• Pasi-Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia 

Arvaatteko, mitkä kaksi noista luin ? 

Päästän teidät jännityksestä. Luettavikseni päätyivät Kuurupiilon anatomia ja Elolliset. Alla vähän tarinaa siitä, miksi ja mitä tykkäsin. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Kuurupiilon anatomia 

Ekirja Storytel lukijalla 

Tämän halusin ehdottomasti lukea sillä olen tainnut lukea jo kaiken muun Jääskeläisen tuotannon. Maaginen realismi taitavasti kirjoitettuna on koukuttavaa ja nautinnollista. 

Kuurupiilon anatomia on juurikin sellainen, mutta... Tässä kävi jotenkin vähän samalla tavalla kuin Sielut kulkevat sateessa teoksen kanssa.  Tarinassa on niin paljon runsautta ja kiemuroita, että lukijakin vähän katoaa. Lisäksi Kuurupiilossa on jotenkin sellainen pieni epätoivon sävy, joka ei tähän hetkeen ollut minulle ehkä sopivinta luettavaa. Maailma on niin rikki, että huomaan kaipaavani todellisia toivon pilkahduksia myös lukiessani. 

M on niin erilainen lapsi, että jopa hänen vanhemmillaan on vaikeuksia suhtautua poikaansa. Marsilainen sanoo upea isoveli, jonka keksimä leikki kuurupiilosta tuo iloa ja jännitystä lapsuuteen, kunnes isoveli katoaa ja kuurupiilosta tulee pakottavaa hakemista ja huonoa omatuntoa. Veli on löydettävä ja sitä varten M on valmis käymään läpi transformaation toisensa jälkeen, vaihtamaan kuoresta ja maailmasta toiseen. 

Samalla isoveljen etsintä kietoutuu M:n olemuksen muutoksiin ja hänen tutkimusmatkaansa ihmisten maailmassa, paikan ja oman roolinsa etsintään. Kirjassa on sisäkkäin useampi tarina ja monta aikaa, mutta kaiken keskellä vallitsee tarve saada totuus esiin, löytää veli - ja siinä samalla päästää irti pakosta olla jotain muiden määrittämää. 

Huomaan, että Kuurupiilon anatomia vaatisi ehkä lisää pohdintaa tai toisen lukukerran. Taidan kuitenkin todeta, että Väärän kissan päivä, Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät (joka sai minut vertaamaan Jääskeläistä Murakamiin) ovat edelleen suosikkejani. Ihan kuin Jääskeläinen olisi minun listoillani parhaimmillaan lyhyemmissä teoksissaan. Ne ovat hämmentäviä, mutta kompakteja. Rajoittaminen on pakottanut kristallinkirkkaaseen rakenteeseen, eivätkä kaikki sivujuonteet ja tarinat puuroudu keskenään.

Iida Turpeinen: Elolliset 

Storytel lukija eli ekirja tämäkin 

Ai että - jos Jääskeläinen oli minulle vanha tuttu ja kirja verrattavissa muuhun tuotantoon, on Iida Turpeinen uusi tuttavuus. Uusi hän on kirjailijanakin, sillä Elolliset on kirjoittajansa esikoinen. 

Mitä ilmeisemmin Turpeinen löi kerralla kunnarin. Tämä kirja on nimittäin hypetyksensä arvoinen. Toki olin hieman skeptinen, niin kuin aina ylenpalttisia kehuja saaneen teoksen kohdalla, mutta aihe sukupuuttoon 27 vuodessa kuolleen Stellerin merilehmän tarinasta oli herkullisen kuuloinen ja halusin lukea siitä lisää. 

Siispä pääsin matkalle historian halki tuhat 1700-luvulta nykyaikaan. Ensin matkustamme Beringin mukana etsimässä pohjoista tietä Venäjältä Amerikkaan. Laiva haaksirikkoutuu eläimiä täynnä olevan saaren rantaan. Napakettujen ja ruokkien lisäksi mukana oleva luonnontieteilijä Steller löytää eläimistöstä merilevää rauhallisena laiduntavan merten jättiläisen. Sen liha ja rasva pelastavat retkikunnan, mutta helposti metsästettävä eläinlaji kohtaa tuhonsa alle kolmenkymmenen vuoden aikana löytymisensä jälkeen. Jäljelle jää vain luita, joiden mukana matkaamme tutkijasta ja aikakaudesta toiseen. 

Elolliset on pelottava kertomus siitä, miten ihmiskunta tuhoaa luontoa ja eläinlajeja kiihtyvällä tahdilla. Samalla se on kiinnostava ja inspiroiva kuvaus tutkijoista, maalareista, luonnonsuojelijoista ja ajan muuttumisesta. Ehkä on vielä toivoa. Tarvitaan vain enemmän tahtoa ja toimia. 

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen henkilöhahmojen kautta syntyvän historiakuvauksensa osalta. Turpeisella on taito saada henkilöhahmonsa elämään ja kuvastamaan aikaansa, inhimillisyyttä unohtamatta. Lisäksi henkilögalleria on monipuolinen. Kaikkea ei katsota jäykkien tiedemiestin mikroskoopin läpi, vaan näkökulma kertoo mm.kuvernöörin vaimosta, luonnontieteilijän apuna maalaavasta nuoresta naisesta, lintuja kivääri selässään saarella puolustavasta, munia korjaavasta taiteilijasta. 

Lienee jo tullut selväksi, että pidin tästä kirjasta valtavasti. Historia kiinnostaa aina, mutta pyörteilevä rakenne aineksinaan ihmiskohtalot, historian tapahtumat ja ihmisten ahneudesta kärsivä luonto loivat kiehtovan kokonaisuuden. Kaiken keskellä punaisena lankana matkaansa kulkee aikojen halki Stellerin merilehmän luuranko, jonka kohtalona on päätyä Helsingin luonnontieteelliseen museoon näytille. Siellä se on katsottavana vieläkin ja tämän kirjan myötä sitä etsinee useampikin vierailija. Taidan itsekin käydä vilauttamassa Museokorttiani jossain kohtaa. 

Vuoden 2023 Finlandia-palkinnon saaja julkistetaan keskiviikkona 29.11. illalla. Tilaisuutta voi seurata Ylen erikoislähetyksenä klo 19 alkaen joko TV1 kanavalla tai Yle Areenassa. Tänä vuonna voittajan valitsee ehdokkaiden joukosta taiteilija Jorma Uotinen.

(Luku)päiväkirja: Korona-apatiaa ja suuria tunteita

Keskiviikko 4.11.2020 

Ollaan jo marraskuussa. Uskomatonta, mutta niin se vain on. 

Vuoden lopussa (tai oikeastaan aina ihan alussa) minulla on tapana vilkuilla kaikenlaisia lukemiseen liittyviä käppyröitä ja tänäkin vuonna olen uskollisesti kirjannut lukemisiani listaan. Ihan uteliaisuudesta kurkkasin vuotta 2020 tähän mennessä. Ei hyvältä näytä. Alkuvuonna kirjoja tuli luettua ja kuunneltua mukavaa tahtia ja varmasti ihan joka päivä. Mitä pidemmällä vuosi, ja erityisesti syksy etenee, sitä enemmän käyrä suuntaa alaspäin. 

Kummallista, kun ei töissäkään nyt ihan niin kiire ole ollut. Ajoittain toki, mutta kaikkiaan aikaa olisi pitänyt riittää. Toki olen innostunut neulomisesta, mutta äänikirjan kuuntelu puikkojen kilistessä onnistuu vallan mainiosti. 

Jostain muusta on kyse. Lukemisen määrästä huomaa selvästi, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Minut on vallannut yleinen lamaannus. Lieneekö tuo nyt sitä viime aikoina puhuttua Korona-apatiaa? Ehkä. 

Tarkastelin myös lukemiseni sisältöä. Kovasti on menty kevyellä. Tekee ihan hyvää välillä nollata aivoja, mutta samalla tulee myös turruttaneeksi kykyään ajatella. Huomasin kuunnellessani Joel Haahtelan Hengittämisen taito -pienoisromaania, miten hyvää tekee välillä keskittyä ja pohtia. Samoin aloittamani Pullopostia Seilin saarelta, tällä kertaa oikein ekirjaa lukemalla, selvästi piristi ja toi hyvää oloa. Pitää voida myös keskittyä johonkin muuhun kuin töihin. Levoton pintakosketus ei aina riitä, vaikka taukoina tekeekin hyvää. 

Enkä muuten mitenkään dissaa kevyttä viihdekirjallisuutta. Siihenkin voi keskittyä ja monesti löytyy yllättävänkin paljon periaatteita ja tosielämän kuvioita analysoitavaksi. Sitä vaan on myös helpompi lukea/kuunnella vauhdissa roikkuen, ihan huomaamattaankin. Toimii välillä, mutta ainakin minä tarvitsen myös pohdiskelevampaa lukukokemusta. Välillä sitä ei tietenkään jaksa, välillä taas juuri ajatusten pöyhiminen piristää. 

Nyt pitää kiinnittää enemmän huomiota lukemiseen, sekä määrään että laatuun. Tietoinen seuranta auttanee eli määrään itselleni puoli tuntia ajatuksella-lukua joka ilta. 

Minulla siis Korona-apatia (ja toki myös syksyn muutokset elämässä) näkyvät suoraan lukustatistiikassa ja luettujen kirjojen sisällössä. 

Mites teillä muilla? 

Oireiletteko tätä outoa aikaa jotenkin ja millä keinoilla selätätte ikävän olon ? 

Torstai 5.11.2020

Uunissa on viimein kurpitsapiirakka. Halloween meni ennen kuin kurpitsalyhdyn sisukset päätyivät uuniin saakka. Ei haittaa. Kurpitsapiirakka on herkkua milloin vain. Ainakin kuvittelen niin. En ole ennen tehnyt tällä reseptillä. 

Tällä viikolla on ollut mielenkiintoista seurata Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistuksia. Tietokirjallisuuden ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaiden kohdalla perinne säilyy kohdallani rikkumattomana. En edelleenkään ole osunut lukemaan yhtään ehdokasta ennen julkistuksia. Kaunokirjallisuuden kohdalla tapahtui jonkunlainen kummallinen käänne. Olen lukenut ehdokkaista yhden! Lisäksi ehdokkaista peräti kaksi on jo etukäteen lukulistallani. Tällaista vuotta en ihan heti muista. Yleensä suurin osa ehdokkaista on minulle käytännössä melkein tuntemattomia. 

Olen siis lukenut (ja blogannut Heikki Kännön romaanin Runoilija. Lukulistaltani löytyvät Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita. Molemmat aion edelleen lukea. Loput ehdokkaista ovatkin sitten minulle ihan uusia tuttavuuksia. En siis oikein voi spekuloida voittajaa. 

Tänään olen vain kuunnellut hetken Nigella Lawsonin How to Eat - äänikirjaa. Häneltä on ilmestynyt uusikin keittokirja audio-muodossa. Ehkä hankin senkin. Reseptien kuuntelu on jotenkin rentouttavaa, varsinkin Nigellan yläluokkaisella englannilla. 

Seuraavaksi siirryn lukemaan- Aloitin eilen yhden Finlandia-voittajan eli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittaneen Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli. Siihen siis käytän tämän päivän lukupuolituntisen.

Sunnuntai 8.11.2020

Isänpäivä ja saimmekin varsinaisen yllätyksen. Minä tosin kuulin jo perjantaina... Isäntä lensi Suomeen! Ranskan koronatilanteessa toimisto ja suurin piirtein kaikki muukin on kiinni. Niinpä hän sopi mahdollisuudesta tulla tekemään töitä etänä Suomesta. Jotain positiivista tässä Korona-kurimuksessa. ¨

Vielä pitää jaksaa karanteeniaika. Riski on kaiketi pieni, sillä hän vietti jo viikon Ranskassa käytännössä eristyksissä, mutta mennään ohjeiden mukaan. Eka testi tehtiin lentokentällä, seuraava sitten 72h kuluttua. Toivottavasti molemmat negatiivisia. Isänpäivän aperitiivi nautittiin pihalla.  

Alkuviikon apatia on vaihtunut suuriin tunteisiin. 

Lukeminen puolestaan on ollut aika pientä. Auringon pimeä puoli ei oikein ole edennyt. En ole oikein malttanut rauhoittua lukemaan. Sophia Lorenin elämäkertaa olen kuunnellut jonkin verran joka päivä. Lisäksi Toto innostui aloittamaan Taru sormusten herrasta - äänikirjan. Siinä sivussa olen kuunnellut alkua taas minäkin. On se kyllä upea tarina. 

Aikamoista kirjahyppelyä tämä taas on ollut. Jossain kohtaa pitäisi rauhoittua saamaan jotain loppuunkin. Nyt vain aloitan kirjan toisensa jälkeen. 

Tällä viikolla loppuun luettuja: 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito (lukijana: Anssi Niemi)

Kaunis ja verkkainen tarina isäänsä (ja elämänhaluansa) Kreikassa etsivästä nuoresta miehestä. Tarinassa on jotain lohdullista ja sen kaunis kieli kietoo tunnelmaansa vääjäämättömästi. Verkkaisuus ja kielen kauneus asettavat kuuntelijalle ansan. Kirjaan pitää keskittyä, muuten punainen lanka katoaa. Se juuri oli minulle tähän aikaan tarpeen ja myös omalla tavallaan parantavaa. 

Tulisiipi

Tulisiipi on tähän mennessä ainoa lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokas. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, useina vuosina en ole lukenut yhtään ehdokasta ennen niiden julkistamista. Välillä mietin, mitä minä oikein luen, kun en yli sadan kirjan vuosisaldolla osu Finlandiaan millään, mutta syynä lienee lukemieni kirjojen ikä. Aika vähän kuitenkin luen samana vuonna julkaistua.

Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä, että luen nimenomaan JP Koskisen kirjan. Olen pitänyt aiemmistakin lukemistani. Koskisella on jotenkin jännä kyky ottaa jo monesti käsitelty aihe ja kiepsauttaa se ihan toisenlaiseksi fokusoimalla johonkin yksilön piirteeseen tai tunteeseen. Tulisiivessä se on päähenkilön halu lentää.

JP Koskinen : Tulisiipi 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Minulla kesti luvattoman kauan tarttua tähän kirjaan ja alku takkuili pahemman kerran. Vika ei ollut kirjassa vaan sen aiheessa. Amerikasta työläisten utopiaan Neuvostoliittoon muuttavien suomalaisten tarina kun ei voi olla iloinen vaan täynnä kurjuutta, enkä oikein nykyään jaksa lukea kurjuudesta - varsinkaan, kun se jotenkin tuntuu itsestäänselvästi odottavan jossain kohtaa tarinaa.

Onneksi kuitenkin sinnittelin eteenpäin. Oliko tarinassa kurjia kohtaloita - no, oli. Ei voi mitään. Ne kuitenkin jotenkin kummallisesti päätyivät taustaksi, kun pienen pojan halu joskus lentää kasvaa aikuisen miehen pakkomielteeksi päästä taivaalle. Mitkään ihmisten tai valtioiden asettamat rajat, säännöt, pakotteet eivät merkitse mitään, jos on mahdollisuus päästä pilvien keskelle.

Charles eli Kaarle Frost on pieni poika tavatessaan Amerikassa Charles Lindberghin. Siitä lähtien hänellä on mielessään vain yksi asia. Tulla lentäjäksi kuten sankarinsa ja päästä pilvien keskelle. Haavetta ei poista edes Frostin perheen muutto Amerikasta Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiisia.

Mehän tiedämme historian kulun. Paratiisia ei kai koskaan voi luoda maan päälle, niin kauan kuin tekijöinä ovat vallasta korruptoituvat ihmiset. Jollain tavalla ja naapurin Lindan (Ludmilan) avulla Kaarle kuitenkin onnistuu pääsemään alkuun, lentämään. Tulisiipi ei kuitenkaan jää Neuvosto-Karjalaan vaan tarina jatkuu pidemmälle, aina ensimmäisten avaruuslentojen aikaan saakka. Koskinen onnistuu luomaan tavallaan tutulta tuntuvan kuvan kommunistisen vallan kiemuroista yhden miehen näkökulmasta, mutta jännästi ohimennen, kuin sivuseikkana.

Tulisiipi on hämmentävä kirja. Minulle se kertoo kaikennielevästä intohimosta, mielen kyvystä sulkea kaikki ympärillä oleva rakkaita ihmisiä, kurjuutta, väkivaltaa, ystäviä myöten ulos kuplasta, jossa vain yhdellä asialla on merkitystä - sillä, että pääsee pilvien keskelle. Samalla tavalla lukija huomaa etääntyneensä kirjan kuvaaman aikakauden ja valtakunnan kauhuista. Ne ovat, ne tietää, mutta Kaarlen tavoin ne ohittaa.

Ehkä yhteen asiaan keskittyminen on toimiva selviytymiskeino ääritilanteissa. Mieli automaatille, kroppa seuraa ja sitten mennään eteenpäin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. En tiedä, mutta voin ehkä kuvitella. Ihminen ei kestä määräänsä enempää ja joskus voi kokonaisuuden hahmottaminen olla tuhon alku. Kukin kestää tavallaan. Toiset sulkeutuvat kuplaansa, toiset taas hyödyntävät systeemiä selviytyäkseen.


Muita JP Koskiselta lukemiani 
Kalevanpoikien kronikka
Kuinka sydän pysäytetään
Ystäväni Rasputin 

Taivaanpallo

Taas on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Töissä ei kerrankin ole kiire ollenkaan, mikä on johtanut jonkinlaiseen leijuvaan tilaan, jossa en myöskään saa kotona mitään aikaiseksi. On se kumma. Näköjään minun pitää olla stressaantunut ja aikataulujen paineessa, jotta saisin pienimmänkin asian hoidettua. Keskimmäisen rippijuhlatkin ovat tulossa ja olen olohuoneremontin valmistumisesta saakka yrittänyt miettiä sinne pitopalvelua tai muita järjestelyjä... arvatkaapa olenko saanut mitään aikaiseksi ?

Toisaalta on ihana olla ja tehdä asioita sitä mukaa, kun ne juolahtavat mieleen ja siltä tuntuu. Pitäisi kai enemmän luottaa siihen, että elämän virta vie eteenpäin ja asioilla on taipumusta hoitua. Samalla tavalla kuin lapset uskovat nykyhetkeen, eivätkä kauheasti mieti tulevia haasteita.

Lapsen näkökulmasta ja uskosta asioiden järjestymiseen kirjoitti myös Olli Jalonen yhden Finlandia-palkinnon edestä. Usein tartun palkittuihin ja suosittuihin kirjoihin vähän varovaisesti, sillä odotusten noustessa kohoaa myös pettymyksen riski. Instassakin huomasin kyselyn pettymyksiä aiheuttaneista teoksista ja niiden joukossa oli todella monta hypetettyä suosikkia. Varmaan juuri luotujen odotusten vuoksi. Olli Jalosen kirja kuitenkin onnistuu lunastamaan ainakin osan luoduista lupauksista. Se oli näkökulmaltaan tarpeeksi kiinnostava ja hitaudestaan huolimatta tarina eteni. Silti mieleeni jäi jotain häiritsevää, joka estää pitämästä kirjasta varauksettomasti.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Aku Laitinen 
2018 Finlandia-voittaja

Angus asuu Saint Helenan saarella ja on koko pienen ikänsä tehnyt lintuhavaintoja ja kirjannut ylös tähtitaivaan muutoksia saarella vierailleen Edmund Halleyn ohjeiden mukaisesti. Pieni poika asuu äitinsä, sisarensa ja kahden nuoremman veljensä kanssa ensin isänsä vanhassa talossa, sitten pastorin piharakennuksessa.

Vähitellen saaren ilmapiiri myrkyttyy. Puhutaan itsevaltaisesta kuvernööristä ja vallankumouksesta. Samalla saarelle kiemurtelee myös uskonnollisen fanatismin aate, joka saa naapurit kyräilemään toisiaan ja miehet selittämään itselleen väkivallan oikeutusta synnin karsimiseksi. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Angus lähetetään viemään viestiä Halleylle Lontooseen ja hänen elämänsä muuttuu kokonaan.

 Lapsen mielessä ei pahalle löydy oikeutusta, eikä hyvyydellä ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin tai sosiaalisen aseman kanssa. Vain teot merkitsevät jotain, mutta pienillä padoilla on myös suuret korvat ja aikuisten jutut saavat oman tulkintansa. Lapsen kertomana tulee tarinasta samaan aikaa pehmeämpi ja lempeämpi sävy, joka aikuisen lukemana muuttuu julmaakin julmemmaksi, koska väkivaltaa ei voi puhua pois. Oikeutusta tai selitystä ei ole, on vain teot ja tapahtumat.

Ihmiset osoittautuvat kirjassa kaikki omalla tavallaan vajavaisiksi, jopa ihailtu herra Halley, jonka toiminta avunpyynnön osalta ei ole aivan odotetun kaltainen. Siksi tarinassa on jotain kovasti inhimillistä. Tavallaan hellyyttävää, mutta kuitenkin hiukan raivostuttavaa on myös Anguksen (lapsen)usko. Hänen mielestään herra Halley ei voi tehdä mitään väärää ja asiat kyllä joskus järjestyvät. Toki ajan myötä ja pojan kasvaessa myös näkemys maailmasta muuttuu ja pinnan alta voi hiljalleen havaita totuuksia, jotka ehkä ovat siellä olleet aina hautautuneina lapsen viattomuuden alle.

Juonen etenemistä ei voi syyttää liiasta vauhdikkuudesta, mutta ainakin äänikirjana virtaan oli helppo solahtaa ja antaa Anguksen viedä mukanaan. Helppouden alla oli myös jotakin syvästi häiritsevää. Ehkäpä lapsen ajatusten kontrasti siihen, miten aikuinen tapahtumia ja puheita tulkitsee loi särön, jonka vuoksi kirja jää mieleen eikä lukija/kuuntelija missään kohtaa oikein pääse liiaksi rentoutumaan. Saman särön luoman jännitteen vuoksi kirja kai myös palkintonsa ansaitsi, mutta samalla en oikein voi sanoa kirjasta varsinaisesti pitäneeni. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen usealla tasolla, mutta jättää levottoman ja epämääräisen ärtyneen olon.

Niemi

Juha Hurme : Niemi 
Luettavaksi kustantajalta 

No huh, huh - siinäpä oli runsas rykäys Suomenniemen historiaa! Muutamaan kertaan kävi mielessä, että onneksi tämä ei ole tenttikirja. Oli meinaan sen verran runsaasti vuosilukuja  ja nimiä ja yksityiskohtia ja linkityksiä ja aikahyppyjä, etten ihan varmasti uskalla väittää muistiini tallentuneen edes kymmenesosaa (sadaosaa?) sisällöstä.

Runsaudesta ja asiapitoisuudestaan huolimatta ei Niemi kuitenkaan ole millään tavalla kuiva tai vaikealukuinen. Hurmeen tyyli on kevyt ja faktojen joukossa on aimo annos irvileukaisuutta.  Esimerkit nostavat lukijan tietoisuuteen rikkaan ja aistivoimaisen kulttuuriperimän, josta toisinaan on jäljellä vain jonkun toisen kirjoittamia muistiinpanoja lukemastaan. Joskus ei sitäkään.

Toki kirjassa on pääosin tuttuja juttuja ja nimiä, sillä mistäs niitä uusia enää kukaan niin virtana löytäisi? Paljon oli myös minulle ihan uutta ja vähän kai sain uutta näkökulmaakin oman maani (tai ainakin tämän asumani planeettapalan) historiaan. On asioita, joista ei ihan kannattaisi ylpeillä ja toisia, joista voisi pitää enemmänkin ääntä. Aika metsäläisiä kuitenkin ollaan oltu ja osaksi kai ollaan vieläkin. Tärkeimpiä valistusaatteitakin tällä tulkitaan vasta vuosisatoja muun Euroopan jälkeen ja lappalaisetkin kuulemma jättivät keskiajan kokonaan väliin...

Romaanihan tämä ei missään nimessä ole, tietokirjaksi luokiteltavaksi Niemi on kai liian hauska ja runsaudessaan sekava. Ehkä tuota voisi väittää popularisoiduksi historiankirjoitukseksi ? Vaikka popularisointi kai tarkoittaa kansan syvimmillekin riveille sopivaa ja ymmärrettävää tieteenkirjoitusta ja Niemi kyllä tiputtaa kyydistä kaikki vähänkin runsaampaan kirjoituskiemuraan kyllästyvät lukijat tai ne, joiden kärsivällisyys loppuu kymmenennen henkilöhahmon kohdalla...  Heille ehkä tarjoaisinkin kirjaa paloissa luettavaksi. Juonessa pysyy kyllä mukana, vaikka napsisikin vain palan sieltä täältä, silloin tällöin.

Tykkäsinkö ? No, itse asiassa tykkäsin aika paljonkin. Huomasin lukevani historiaa aidosti nauttien ja välillä naureskellen. En minä kovin montaa lukua kerralla jaksanut vauhdissa  mukana, mutta sitä vartenhan minulla on sitten nuo kaikki  muut 20 kesken olevaa. Joka ilta kuitenkin lukaisin luvun tai pari.

Hurmeen mukaan Niemessä on sisällä useampikin näytelmän tai romaanin aihio, mutta toistaiseksi yleisölle saakka on päätynyt vain Kansallisteatterin Lemminkäinen. Tällaista kirjailija jutusteli, kun olimme kuuntelemassa juttua Niemestä ja teatterista. Samalla hän kertoi jotain, jota kirjaa lukiessani epäilin useammin kuin kerran. Hurme kuulemma kirjoittaa vihkoihin muistiinpanoja ja sitten tietokoneelle kerralla valmista tekstiä, yhden sormen tekniikalla. Uskoisko tuota ? Varmana sitä joskus menee kuitenkin tässä yksityiskohtien runsaudessa sekaisin ja joutuu jotain joskus korjaamaan.

Tarinat, kuten muutkin asiat, tulevat yleensä vastaan sarjoina. Nekin ovat laumaolijoita vähän samoin kuin kaupassa ei ensin näy yhtään asiakasta ja sitten jonotetaan lihatiskiltä jauhelihaa. Vuodenajoilla ja kaikenlaisilla juhlavuosilla tietysti on oma vaikutuksensa, mutta silti silti fiilistelen, miten näköjään tänä keväänä luin kalevalaista Suomen historiaa Niemi-teoksesta, kävin katsomassa Lemminkäisen teatterissa ja lisäksi lukulistalla komeilee seuraavana JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka. (Kunhan nyt ensin selviän ulos venäläisen bisneskulttuurin vaarallisista kiemuroista).