Hämmästyneitä kaniineja ja ranskalaisia klassikoita - Au revoir tristesse

Ranska on sattuneesta syystä aina lähellä sydäntäni ja jonkin verran olen lukenut myös ranskalaisia kirjoja. Tosin tämän kirjan luettuani totesin, että aukkoja ranskalaisten klassikoiden kohdalla on osaltani huomattavasti enemmän kuin brittiläisten... 

Tässä kirjassa Groskop yhdistää omia muistojaan ranskalaisiin klassikoihin, niiden yleisiin tulkintoihin ja omiin ajatuksiinsa. Aivan oikein. Varsin mielenkiintoista sekin. (Niin kuin muuten oli Groskopin vastaava teos venäläisistä klassikoistakin). Tosin tulin taas ajatelleeksi, että ranskalainen stereotypia taitaa vaihdella aikalailla pohtijan näkökulmasta riippuen. Minulle tuo Groskopin kuvaama intellektuelli villiys on vierasta, ennemminkin mietin leppoisaa ja auringontäyttämää maalaiselämää tiiviissä, mutta ulkopuolisille vaikeasti tavoitettavassa yhteisössä. 

Viv Groskop : Au revoir tristesse ja muita elämänoppeja ranskalaisista klassikoista 

äänikirja lukijana Johanna Kokko, Storytel 

Kahdestatoista kirjaan listatusta klassikosta tunnen nimeltä kaikki, mutta olen oikeasti lukenut vain kaksi ja niistäkin toisesta vain osan. Tosin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sen verran massiivinen, että jo parin ensimmäisen osan lukeminen laskettaneen. Toinen lukemani on Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita ja sen olen nähnyt myös sekä kahtena elokuvana että Ryhmäteatterin esityksenä Suomenlinnassa. 

Viimeksi mainitun luin nuorena lomamatkalla ja paradoksaalisesti se taisi olla ensimmäinen pidempi englanniksi lukemani romaani. Proustia puolestaan olen tavannut ranskaksi, pääasiassa lomilla ja matkoilla sitäkin, mutta vasta näin vähän varttuneempana. Pidän molemmista kirjoista kovasti, joten ehkä niiden perusteella pitäisi poimia luettavaksi muitakin Groskopin listasta. 

Toisten lukijoiden valitsemat kirjalistat ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat paitsi luetuista kirjoista, myös listan laatijan ajatusmaailmasta. Tosin on vaikea sanoa, kumpi vaikuttaa kumpaan. Kirjat ajatusmaailmaan vai ajatusmaailma kirjavalintoihin, todennäköisesti molemmat molempiin. Joka tapauksessa, mielenkiintoista. 

Groskopin tapa kirjoittaa on myös mielenkiintoinen. Hän lähestyy kirjoja omien kokemustensa ja ajatustensa kautta. Nuoruuden ranskalaisuuden (sen intellektuellin kulttuurimaailman ja seksikkäiden ranskalaisten) ihailu johdatti hänen opiskelemaan kieltä, jos sittemmin vaihtui venäjään aiemmassa kirjassa selvitettyjen yhteyksen vuoksi. Jokainen kirja kietoutuu paitsi yleisiin tulkintoihin ja historiaan, myös Groskopin ajatusten kehittymiseen tai tapahtumiin hänen nuoruudessaan.

Pidin siis kirjasta kovasti ja sitä lukiessani inspiroiduin myös listaamaan omaa klassikkolistaani, joka on muokannut käsitystäni ranskalaisuudesta ja ihmisyydestä yleensä. 

Oma listani

Kuten mainitsin, oma listani olisi toisenlainen - Proust siltä löytyisi ehdottomasti. Se edustaa vähän uudempaa tuttavuutta, sillä vaikka nimenä Kadonnutta aikaa etsimässä on toki tuttu jo kaukaisista opiskeluajoista lähtien, aloin lukemaan sitä vasta muutama vuosi sitten.  

Aivan ensimmäinen kosketuspintani ranskalaisiin klassikoihin taisi olla Alexandre Dumas. Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi ovat suosikkejani. Niistä heijastuu jotenkin sellainen ranskalainen ritarillisuus yhdistettynä vähän veijarimaiseen maailmankatsomukseen. Jopa Monte Cristo on traagisessa kostossaan miltei koomisen kunniantuntoinen ja kaikesta huolimatta ajoitus ja juonenkäänteet muistuttavat välillä teatterilavan tragikoomisen farssin kuvioita. 

Vähän vanhempana löysin kaksi Margueritea, Duras'n ja Yourcenarin. Ensimmäinen on myös Groskopin kirjassa, mutta minulle hän jäi jotenkin etäisemmäksi. Marguerite Yourcenar puolestaan. No, Memoires d'Hadrien on edelleen yksi parhaista ikinä lukemistani historiallisista romaaneista. Sen henkilökuva keisarista luotaa syvältä. Jotenkin jännästi nyt mieleeni nousee  myös Asko Sahlbergin Herodes. Pitäisi lukea nuo kaksi uudelleen ja rinnakkain löytääkseni alitajunnasta nousevan yhteyden. Onkohan se henkilökuvauksen inhimillisyydessä ? 

Tuo läpikotaisen inhimillisyyden vuoksi pidän kovasti myös muista lukemistani Yourcenarin kirjoista, kuten mm. Feux, Le coup de grâce ja Le tour de prison. (Viimeisin on itse asiassa matkakertomus Aasiaan...nimenvalinta kertoo siis myös kirjailijan huumorintajusta) 

SUURIN RAKKAUTENI

ranskalaisista klassikoista on kuitenkin Alphonse Daudet'n Lettres de mon moulin

"Ce sont les lapins qui ont été étonnés... Depuis si longtemps qu'ils voyaient la porte du moulin fermée. les murs et la plate-forme envahis par les herbes, ils avaient fini par croire que la race des meuniers était eteinte, et, trouvant la place bonne, ils en avaient fait quelque chose comme un quartier général, un centre d'opérations stratégiques: Le moulin de Jemmapes des lapins..."

Osaan tuon kirjan alun miltei ulkoa. Sen verran monta kertaa olen sen lukenut - ja kuullut. Alkuvuosina isännällä oli tapana lukea minulle iltaisin ääneen. Kävimme läpi monenlaisia kirjoja, mutta aivan kuin pienillä lapsilla iltasaduissa, minullakin oli suosikkini. En koskaan väsynyt kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen Kirjeitä myllyltäni eli lyhyitä satuja etelä-ranskalaisesta maalaiselämästä jonnekin 1800-luvun alkuun sijoittuen. Varsinkin tuo aloitus kaikessa runollisuudessaan oli kertakaikkisen ihanaa kuunneltavaa, eikä ajatus vanhassa myllyssä asumisesta tarinoita kirjoittamassa voinut olla herättämättä minussa haavekuvia. 

Toisia suosikkejamme olivat Le Petit Nicolas-kirjat, joiden maailma on toki vanhanaikainen, mutta pienen pojan aivoitukset ja touhut taitavat olla universaaleja ja ajasta riippumattomia. Liekö noihin kirjoihin ihastuminen sitten ennakoinut ja valmistellut kolmen oman pojan saamista? 

Sinänsä ei siis ole ihme, että minun kuvani ranskalaisesta kirjallisuudesta on vähemmän intellektuelli ja enemmän maalaisromanttinen. Löytyväthän suosikkilistaltani myös mm. Marcel Pagnolin tarinat lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kuten La gloire de mon père ja Le château de ma mère, joista on tehty myös aivan ihastuttavat elokuvat.

Kirjahyllyä katsoessani, silmiini osuvat myös Montesquieun Lettres persanes sekä vähän uudemman klassikkokirjailijan eli Jean d'Ormessonin teokset, joista varsinkin löyhästi Mitfordin tyttöihin perustuva trilogia on mielenkiintoinen. 

Varsinaisesti mitkään lukemani kirjat eivät siis suoraan liity tuohon Groskopin ihannoimaan pariisilaiseen intellektuellielämään. On luonnollista, että minun mielessäni ranskalaiset klassikot ja stereotypiat ovat vähän toisenlaisia. Ehkä juuri siksi on niin mielenkiintoista lukea kirjoja sekä erityisesti toisten ajatuksia kirjoista. Niistä aukeaa ihan uusi maailma ja sen kuva, jota verrata omiin käsityksiin.