How to Eat eli keittokirja korvissa

Pian syödään taas raparperia!

Minä olin pitkään Nigella-fani ja hyllystäni löytyy rivi hänen kirjojaan. Helpossa ja huolettomasti oikaisevassa kokkaustyylissä vaan on sitä jotain, vaikka välillä sensuelli yösyönti tv-sarjoissa tuntuikin päälleliimatulta ja katsojan vanhetessa alkoi seksistisyydessään vähän ärsyttääkin. Kai siinä sitten aika tehnyt tepposensa vai liekö syynä ollut kaikenlaiset kohuotsikot, mutta viimeisimmät kirjat ja tv-sarjat eivät enää ole ollenkaan houkuttaneet. 

Toki oma kokkaustapanikin on  muuttunut, ruokatrendeistä puhumattakaan. Huomasin vieraantuvani monista pinnalla olevista "must"-asioista jopa siihen pisteeseen saakka, että lopetin ruokabloginikin. (Toki myös muista syistä mm. ajanpuutteen vuoksi). Ruoanlaittokin muuttui huvista ja harrastuksesta lähemmäs pakkopullaa. Jopa ruokalehtien lukeminen vaihtui pikaiseksi selailuksi. 

Viime aikoina olen ollut pikkuhiljaa palaamassa patojen ääreen muutenkin kuin pelkästään katraani (välttämättömäksi) ruokkimiseksi. Sama on koskenut  myös ruokaan liittyviä kirjoja. Le Keittokirja vei ihanasti Ranska-tunnelmin ja Ottolenghin Flavour on mielenkiintoinen jo herkullisuuteen liittyvien teoriaselitysten ansiosta. 

Nigellan How to Eat-kirjan olen lukenut jo sen ilmestymisaikana yli 20v sitten. Puolitoista vuotta (kyllä!) sitten osui silmiini 20v juhlapainos ruokakuningattaren itsensä lukemana. Olihan se pakko ottaa testiin, vaikka keittokirja äänikirjana tuntuikin hivenen oudolta konseptilta. 

Eikä tuota kyllä ihan noin keittokirjana voisikaan käyttää. Hyvin kuitenkin toimii juttuosuuksien osalta ja muutaman reseptinkin tulin bonganneeksi, tosin niin, että tarkistin ne sitten hyllystä löytyvästä painetusta versiosta. Nigellan yläluokkainen englanti on aina miellyttävää kuunneltavaa ja löysin siitä ihan uuden piirteenkin. 

How to Eat toimii nimittäin erinomaisena unilääkkeenä. Jossain kohtaa laitoin unimittarin vain 5 minuuttiin, sillä vähänkin pidemmällä päädyin palaamaan tarinassa taaksepäin aina vähintään puolet ajasta. Mitä ilmeisimmin Nigellan keittokirja tuudittaa minut unten maille noin kahdessa minuutissa. Ei yhtään hullummin, vaikken ehkä taida aiheesta Nigellalle faniviestiä laittaakaan. 

Koko kirajn kuuntelu kesti sen puolitoista vuotta. Ei, että kirjassa olisi mitään vikaa, mutta se on melko paksu ja kuuntelin sitä lähinnä välipaloina (tai unilääkkeenä). Toki jotkut luvut kuulostavat vähän aikansa eläneiltä, esim. lasten ruokailun osuus vähän tuppasi melkein hymyilyttämään, mutta noin pääasiallisesti ollaan perusteiden äärellä eivätkä ne ole mihinkään muuttuneet. Nigella on virkistävästi sitä mieltä, että terveellisyys on toki tärkeää, mutta mielihyvä vielä tärkeämpää. Teesit tuoreiden raaka-aineiden ja hyvinvoivien eläinten puolesta jo pelkästään hyvän maun maksimoinnin vuoksi kuulostavat melkein trendikkäiltä ja itse asiassa paljon houkuttelevammilta kuin monet syyllistävät nykyargumentoinnit. 

Kaikkiaan lukukokemus siis oli varsin mielenkiintoinen, hivenen outo, mutta samalla lohdullinen. Ihan kuin olisi palannut johonkin nuoruudesta tuttuun paikkaan visiitille - ja niinhän siinä tavallaan tekikin. Taisi olla kuuntelu todellinen nostalgiatrippi. Ei niinkään reseptien tai edes Nigellan vuoksi, vaan tunnelmassa ja aiheen tarkastelutavassa oli jotain tunnistettavaa.

Edelleenkin haluan varsinaiset keittokirjani painettuina versioina, mutta kyllä ruoasta juttelua mielellään kuunteleekin. Itse asiassa minulla on luuureissa jo seuraava ruoka-aiheinen kirja, nimittäin Samin Nosratin Salt,Fat,Acid,Heat- Mastering the Elements of Good Cooking. Siinä ei ole reseptejä, mutta vinkkejä ja ohjeita sitten senkin edestä, höystettynä anekdooteilla keittiöistä eri puolilta maailmaa. 

Nosratin opus nukuttaa ehkä hieman Nigellaa hitaammin, mutta tarjoaa kiinnostavaa kuunneltavaa huolimatta ilmestymisajasta kuluneista useammasta vuodesta.