No niin, tässä välissä on jäänyt kirjabloggaajien klassikkohaaste kiireiden vuoksi vähän paitsioon. Nytkin meinasi käydä huonosti. Kerkesin viettämään peräti viikon kesälomaa ja sitten jouduin takaisin töihin - ja vielä sellaiseen pyöritykseen, ettei kirjoja ehtinyt edes vilkuilla.
Onneksi sentään olin hyvin edennyt valitsemassani haasteessa. Kobossa odotteli nimittäin koko Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarja. Ihan koko sarjaa en edes pyrkinyt lukemaan, kun edes sen ensimmäsen osan ehtisi ...
Tällä kertaa haastetta isännöi blogi
Tekstiluola - sieltä kannattaa kurkistaa muitakin klassikkovinkkejä. Haasteessahan on tarkoitus tarttua klassikkoon, joka on jäänyt lukematta (huolimatta hyvistä aikomuksista).
Marcel Proust : Du côté de chez Swann
Oma ostos Kobosta
Kadonnutta aikaa etsimässä kirjan nimenä ja kuuluisat Madeleine-leivokset. ovat kuuluneet perustietämykseeni niin kauan kuin muistan. Jotenkin olen kuitenkin käsittänyt teoksen vaikeaksi luettavaksi ja siksi näköjään on aikaa kulunut vuosikymmeniä ennen kuin siihen tartun ihan oikeasti.
Päätin lukea kirjan ranskaksi. Ensinnäkin, koska luen ranskaksi ihan liian vähän ja kaipaan sekä kielenhuollollisesti että myös ihan oman nautintoni kannalta kyseisen kielen rytmiä ja sävyjä lukuelämääni. Toiseksi ajattelin tämän kirjan taipuvan vaikeasti käännökseksi ja halusin saada tunnelmasta ja rytmistä kiinni alkukielellä.
Vähän mietin kelpaako tämä klassikkohaasteeseen, kun en ole vielä lukenut kaikkia osia. Väitän kutenkin, että koska kirja myös ilmestyi osissa, on kyseessä enemmänkin romaanisarja, joista yhdessä muotoutuu kokonainen teos. Tämä ensimmäien osakin on kuitenkin ihan itsenäinen kokemuksensa, josta on havaittavissa kauniisti laskeva ja tarinan langanpätkät nätisti rusettiin solmiva tarinan kaari.
Ei niin helppoa...
Eihän tämä helppo luettava ollut. Lauseet ovat huikean pitkiä ja polveilevia. Kaikki ajatukset perustellaan ja niiden taustat selvitetään juurta jaksain. Kunkin muiston tuomat assosiaatiot johtavat tarinaan, joka puolestaan tuo mieleen toisen ja niin polku jatkuu miltei loputtomiin. Sanastoltaan Proust ei ole ylenmäärin vaikeaa luettavaa, mutta rakenne vaatii keskittymistä.
Kun löytää hetken aikaa paneutua kirjaan ja antaa kielen viedä mennessään, uppoutuu sen rytmin vietäväksi, ymmärtää hyvin, miksi kyseessä on klassikko. Kieli on kaunista ja se vie mukanaan unenomaiseen maailmaan, jossa kaikki on valmista mutta kaikki on mahdollista.
Proust kuvaa lapsuudenmaisemaansa Combrayssa, jonne hän vanhempiensa kanssa matkusti joka kesäksi. Ranskalainen maaseutu 1800-luvun loppupuolelta mahtavine maisemineen, helteisine kesäpäivineen, mutta ennen kaikkea kaikkine erikoisine ja elävine henkilöhahmoineen vie mennessään lumottuun aikaan.
Minä tietysti koen pientä lukkarinrakkautta ranskalaista maaseutua kohtaan sattuneesta syystä, mutta uskallan väittää tämän kirjan tunnelman vievän mennessään, vaikkei koskaan olisi käynyt Ranskan rajojen sisäpuolella. Eihän Proustin kuvaamaan maaseutua enää sellaisenaan ole olemassa, se on kadonnutta aikaa, mutta taika säilynee sukupolvesta toiseen. Nuoren pojan käsitys suvun eksentrikoista sekä pitkät kävelyn joko Swannin puolelle tai Guermantesin puolelle kylää ovat herkkää ja koukuttavaa luettavaa.
Ensimmäinen osa on myös kuvaus viattomuudesta. Aikuisten jutut ja ihmissuhteet häilyvät jossain ymmärryksen rajamailla. Kaiken keskipisteenä on äiti sekä Proustin rakas mielenmaisema.
Nautinnollista luettavaa
Proustin kieli on kiemuraisuudessaan nautinnollista luettavaa.
"... la demeure que j'avais rebâtie dans les ténèbres était allée rejoindre les demeures entrevues dans le tourbillon du réveil, mise en fuite par ce pâle signe qu'avait tracé audessus des rideaux le doigt levé du jour."
Ajatus aamunkoiton sormen piirtämästä vaaleasta viivasta, joka herättää ja heräämisen myötä kadottaa muistojen unimaailman, johon kertoja on jäänyt vangiksi romaanin verran, on kaunis ja vaikuttava päätös kirjalle.
Myös Proustin kuvaukset puutarhoista, Combrayta ympäröivistä metsistä ja niityistä ovat eläviä ja kauneudessaan houkuttelevia. Combray kuulostaa täydelliseltä kesälomapaikalta, jonne mielelläni lähtisin.
Parhaimmillaan Proust on hiljaisena iltapäivän hetkenä, kun voi istahtaa sohvalle vähän pidemmäksi aikaa ja syventyä rauhassa. Tätä kirjaa ei voi lukea pienissä pätkissä kadottamatta punaista lankaa ja siksi se kai onkin niin rentouttavaa luettavaa. Kun tarina vaatii täydellisen keskittymisen, eivät häiritsevät ajatukset pääse esiin. Työt ja muut tehtävälistat jäävät odottamaan kirjan sulkemista sillä aikaa kun itse vaeltelee ajan poluilla Proustin mukana.
