1827

Niinhän se on, että tytön saa pois Turusta, muttei Turkua tytöstä. Kuulostaa kliseeltä, mutta huomaan vaistomaisesti tarttuvani erittäin helposti Turusta kertoviin kirjoihin, vaikka tarinoiden tapahtuma-aika olisikin kauan ennen minun Turku-vuosiani.

Voin muuten edelleenkin sanoa asuneeni elämästäni suurimman osan Turussa.. vielä jonkin aikaa.

Kaikki turkulaiset tietävät montakin Turun paloa, mutta erityisesti sen katkerimman. Siis sen järkyttävän tapauksen, jonka jälkeen Turun Akatemiakin muutettiin (huom. muoto. Se ei muuttanut vaan muutettiin) Helsinkiin, pahus vieköön. Selkeä salajuoni kyseessä, vaikka edelleenkin kai kaikki tietävät, missä Suomen oikea pääkaupunki sijaitsee (?)

Kun siis joku sanoo tietävänsä 1827 Turun palon todelliset taustat ja juonittelut, niin eihän siinä voi muuta kuin lukea kirjan.

Mike Pohjola : 1827
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Mike Pohjola tunnetaan meidän perheessämme nyt sitten sekä roolipelisuunnittelijana että kirjailijana. Pelailemme tässä pikkuhiljaa Myrskyn aika (Age of Tempest) roolipeliä eteenpäin ja 1827 oli ensin minun lukulistallani ja kaiketi seuraavaksi jonossa esikoiselle. Peli etenee ajan puutteen vuoksi vähän kankeasti ja kirjankin lukemiseen meni luvattoman kauan selkäkipujen estäessä paperisen kirjan käsittelyn. Molemmat ovat kuitenkin mielikuvituksellisia, viihdyttäviä ja ehdottoman koukuttavia.

Turun palosta lienee kirjoitettu moneen kertaan, mutta ei varmaan koskaan tarinaa yhtä täynnä juonittelua ja tulenhimoisia ihmisiä. Laskin ainakin 3 tai neljä eri motiiveistä tulella leikkivää tahoa. Mikäs siinä. Ihan yhtä todennäköisiä kaikki.

Tarinalla on löyhä nykyaikaan sijoittuva kehyskertomus käsikirjoitusta sukulaisensa perintödokumenttien perusteella kirjoittavasta kirjailijasta. En ihan tarkkaan tajunnut kehyskertomuksen merkitystä romaanissa, sillä varsinainen historiallinen osuus olisi kantanut yksinäänkin. Siinäkin oli jo tarpeeksi menoa ja meininkiä ja erityisesti monenkirjavia henkilöitä.

Rakastin kirjan henkilöhahmoja. Saatananpalvontaan taipuvainen Turun Arkkipiispa, yllätyksen Turkuun säkissään idästä kantanut runonkeräilijä, ruhtinatar Sofia, Hellmanskan piika Maria (jota ihan todellisessa historiassa syytettii palon sytyttäjäksi - tosin huolimattomuuttaan ei tahallaan), Runeberg, renki, Snellman, mammonanhimoinen kauppaneuvos ja itse Venäjän tsaari. Siinä on kunnon sopan ainekset kasassa.

Kuuma keitto kirjassa syntyykin ja melkein koko Turku palaa. Motivaatiota sytyttämiseen löytyy useammaltakin suunnalta, mutta lopputulos ei taida useimpien kohdalla kuitenkaan vastata alkuperäisiä tavoitteita. Niinhän se on. Tulella leikkiminen päättyy usein huonosti.

Hivenen tarina tuppasi rönsyilemään ja varsinkin alkupuolella meinasi punainen lanka kadota väkijoukkoon useampaankin kertaan, mutta kun pääsin kärryille ja vauhti kiihtyi laukkaan saakka, oli meno vinkeää. Yli viisisataa sivua oli lopulta kuitenkin nopeaa luettavaa ja Turku paloi iloisesti viihdyttäen. Mielikuvituksessa ei oltu säästelty, mutta mikään ei silti jotenkin kummasti ollut niin yliampuvaa, että olisi menettänyt kokonaan uskottavuutensa.

Jos siis kaipaa vauhdikasta ja Turkua kohtaavasta tragediasta huolimatta vähän veijarimaistakin viihdykettä, niin tässä olisi Halloweenin teemoihin omalta osaltaan varsin sopivaa luettavaa...

Helsingin Kirjamessut tulevat - Torstaitärpit!

Se on kuulkaas kirjamessuviikko alkamassa. Tuttuun tapaan olen tänäkin vuonna messubloggarina eli kirjoittelen ja somettelen messukokemuksistani viikonlopun aikana - sanon viikonlopun, sillä työssäkäyvänä en valitettavasti tänä vuonna pääse mukaan torstaina tai perjantaina. Lauantaina ja sunnuntaina sitten otan vahingon takaisin ja ohjelmalistani täyttynee viimeistä minuuttia myöten.

Vähän itseäni kiusatakseni, mutta pääasiassa teidän muiden iloksi, selailin kuitenkin ohjelmaa myös torstain ja perjantain osalta. Tässä muutama varma kohteeni, jos vain pääsisin.

Listauksen tein Messukeskuksen sovelluksen pohjalta - Näyttää pelittävän paremmin kuin viime vuonna, joten kannattaa kokeilla. (Tietoja täällä)


Lukupiirit

Lukupiirit - eikä tietysti vain torstaille, mutta silloin on vuorossa Minna Rytisalon Lempi. Kirja on yksi tämän vuoden parhaita lukukokemuksiani, joten lukupiirikin olisi todella kiinnostava.

Torstaina on myös toinenkin kiinnostavaa lukupiiri eli Sirpa Kähkösen Tankkien kesä - Kirja on edelleen lukulistallani, mutta keskustelu lienee kiinnostava.

Täältä voit lukea ohjeet lukupiiri-ilmoittautumisille.


Lapsille ja nuorille 

Koska ajattelin oman ohjelmani lisäksi raahata myös jälkikasvun messuille. Katsotaan tässäkin tarjontaa nuoremmalle polvelle. Harmi, kun ei päästä torstaina. Siellähän on vaikka mitä!

Heti aamulla alkaa keskustelu Kotitekoisen poikabändin alkeista. (Kirjakallio klo 10:30)
Samaan aikaan toisaalla on myös Soturikissat - tietokilpailu, joten vaikea olisi valita. (Magia klo 10:30)

Marja Ahon kanssa puolestaan pääsee luomaan ihan uutta tarinaa! (Tarina klo 13)

Geoetsiviäkin on meillä luettu jonkun verran ja iltapäivällä onkin tarjolla aiheeseen liittyää juttua (Magia klo 14:30)


Kirjanrakastajan bileet 

Minullakin harkinnassa ja iltavapaa-anomus vetämässä. Kun messut kahdeksalta päättyvät, alkavat Kirjanrakastajien bileet. Eikä tarvitse edes maksaa erikseen, sillä bilelippu sisältyy torstain messulipun hintaan.

Sitä en tiedä, sopiiko tänne ottaa muksutkin mukaan, vai pitäisikö lähettää maitojunalla jo kotiin...


Paljon muutakin torstaille on ohjelmaa tiedossa. Nauttikaa siis paikalle pääsevät. Minä kärvistelen töissä ja valmistaudun viikonloppuun! 

Voi Flavia, minkä teit!

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Minä olen ollut aivan rakastunut Flavia de Lucen seikkailuihin Alan Bradleyn kirjoissa. Kolme ensimmäistä osaa lumosivat minut jo ensimmäisistä sivuista lähtien. Siispä olin aivan täpinöissäni aloittaessani neljättä.

Jotain outoa tapahtui. Luin kirjaa mielelläni, mutta lumous oli jostain syystä kadonnut. En tiedä johtuiko se suljetusta miljööstä - tarina nimittäin tapahtuu pääasiassa kartanolla. Ehkä minut onkin koukuttanut nimenomaan se laajempi englantilaisen maaseudun kuvaus.

Tällä kertaa tapahtumat saapuvat kirjaimellisesti Flavian luokse, sillä kartanolla kuvataan elokuvaa. Paikalle saapuva filmiryhmä tuo joulunaluselämään säpinää vähän turhankin paljon, kun lumimyrsky sulkee tiet ja murhaaja iskee.

Flavia tietysti seuraa tapahtumia kaiken keskipisteessä ja kotikenttäedun avulla pääsee myös kiellettyihin paikkoihin helposti. Johtolankoja löytyy, mutta sitten töksähti. Jotenkin kaikki vain selviää osittain sattumalta ja osittain hermojen pettämisen vuoksi. Minä en oikein kunnolla ymmärtänyt, miksi lopussa touhutaan niin kuin touhutaan. Ei näiden tällä tavalla pitäisi ratketa. Flavia on fiksu tyttö. Ei hän tarvitse murhaajaa paljastamaan itse itseään. Vai missasinko minä jotain?

Voi toki olla, että en vain oikein jaksanut keskittyä kirjaan kaikessa hulinassa ja tohinassa, mutta tällä kertaa en ole aivan niin ihastuksissani kuin kolmen ensimmäisen osan kohdalla. Pidin kyllä kirjasta tälläkin kertaa, mutta jotain jäi puuttumaan. Toki tässäkin paljastui jänniä juttuja, varsinkin Flavian perhepiirin historiasta.

No, täytyy lukea seuraavakin osa. Ehkä taika palaa. Eivätkä kai kaikki kirjat pitkässä sarjassa voikaan olla yhtä hurmaavia, jotain vaihtelua pitää saada. Muuten käy sarjan lukeminen tylsäksi.

Bloggariklubi Just Filming

Bloggarin viikko 

Onpas ollut mielenkiintoinen viikko. Töissä pärähti projekti tosissaan liikkeelle ja muutenkin on vipinää. Lisäksi peräti kahdelle peräkkäisellä illalle osui mielenkiintoisia blogijuttuja. Ensin kävin Nelkytplusblogilaisten kanssa maistelemassa Rosson "Melkein jouluisen menuun", josta pian lisää ruokablogin puolella. Keskiviikkona oli sitten vuorossa hengenravintoa, kun bloggaajat kokoontuivat "salakerhoonsa" (Kristian Smedsin tulkinta tilaisuudesta).

Mitä siellä salakerhossa sitten tehdään? No, tällä kertaa kuunneltiin ensin tarinaa Hanna Weseliuksen Alma!-kirjasta. Se on minulla kesken, joten ei siitä sitten sen enempää (vielä)

Minulle pääasiana oli tuossa illassa teatteri. Ohjelmassa oli "just filming" eli Kristian Smedsin ohjaus kahdelle näyttelijälle ja muutamalle avustajalle. Lavalta vyörysi musiikkia, huutoa, tanssia, hiljaisuutta, elokuvaa, popcornia, kolmea kieltä ja leimuavia tunteita laidasta laitaan suurimmaksi osaksi kai aika hämmentyneiden katsojien silmille.

Teatterianalyysiä?

Kun en ole sen paremmin kirjallisuuteen kuin teatteritaiteeseenkaan mitään varsinaista koulutusta saanut, niin syvälliset analyysit rakenteista, näyttelemisen tasosta ja tehokeinoista eivät kuulu tapoihini. Minä menen "mutulla".

Hyvä niin, väitän. Eikös teatteria tehdäkin juuri meille tavallisille ihmisille? Vai? 

Minusta teatterin pitää herättää sekä ajatuksia että tunteita. Mikäli salista lähtee ulos aivoihin kirjoitettuna "ihan kiva" eivät näyttelijät ja ohjaaja ole onnistuneet.

Hyvän teatteriesityksen jälkeen sitä voi olla virkistäytynyt kuin paremmankin Spa-käynnin jäljiltä. Silloin ainakin minun kohdallani on kyseessä hyvä tarina, liikuttava, naurattava ja ennen kaikkea onnellisuuden tunteen jälkeensä jättävä. Vaikka olisikin tragedia.

Toisella kerralla ovesta kävelee hämmentynyt nainen. "Ymmärsinkö minä tästä mitään" "Oliko minun tarkoitus ymmärtää" "Miksi?Mitä jos? Olisiko kuitenkin...?" Eikä tämä kokemus ole yhtään huonompi. Itse asiassa vaikutus kestää kauemmin - uusia oivalluksia pulpahtelee joskus viikkojenkin päästä.

Arvatkaapa kummasta oli kyse tällä kertaa?

Kuva: Kansallisteatterin kokoelmista 

Just Filming 

Kiertelen ja kiemurtelen tässä itsekseni, kuten joku jo taisi huomata. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa sillä tämä esitys herätti tunteita ja ajatuksia monessa kerroksessa. Lavalla mies ja nainen kohtasivat, erosivat ja kohtasivat taas - ilman mitään sen suurempaa kehystarinaa. Mitä nyt näyteltiin ja oltiin näyttelijöitä - puhuttiin elokuvista, katsottiin elokuvia ja oltiin niissä mukana. Filmattiin  ja "filmattiin" Olen suurin piirtein ohjaajan kanssa samaa ikäluokkaa, joten filmattiin-sanan koulunpihamerkitys aukeaa omalla tavallaan. En tiedä, mitä nykynuoret tuosta tuumaisivat.

Annamária Láng ja Johan Ulfsak täyttävät Willensaunan lavan kokonaan. Ei tarvitse edes puhua ja tunne välittyy. Se välittyy myös vaikka puhetta pulppuaisi kielellä, jota en ymmärrä. Sitä vain hätkähti hetkeksi "Apua, meneekö jotain ohi?" Sitten tajusi, ettei kieltä välttämättä tarvitse.  Tietyt asiat kai vain ovat eleinäkin aika universaaleja.

Lavalla perinteisiksi koetut roolit kiepsahtavat välillä nurinpäin. Miltä tuntuu, kun miehen iskuyritys päätyykin naisen agressiiviseen lähentelyyn. Hätkähditkö? Tekikö mieli käskeä rauhoittumaan? Kummalle?
Jäin myös pohtimaan, olenko ihan tylsä keski-ikäinen nainen, kun edessäni näytellään kahden aikuisen välistä rajuhkoa eroottista kohtausta ja minulla on päällimmäisenä mielessä, miksi ihmeessä pitää kekkaloida ja miten mikrofonin nauha liittyy alushousuihin - tai siis, onhan tuosta kautta aikojen ollut jo kaikenlaisia tulkintoja. Siksi ehkä jäinkin kliseeseen kiinni.

Jos etsii perinteistä juonellista teatteria, kannattaa mieluummin mennä katsomaan vaikka vuoden lopussa ohjelmistoon tuleva Rikhard III. Jos haluaa nähdä esityksen, joka jää mieleen elämään ja antaa ajattelemisen aihetta vielä katsomosta poistuttaessa, on just filming oivat vaihtoehto.
Taitavat näyttelijät antavat mennä ja tarinasta voi kukin rakentaa oman tulkintansa.


Esityksen jälkeen

Emme lähteneet suoraan kotiin. Meillä oli ilo ja kunnia tavata näytelmän ohjaaja Kristian Smeds.

On siinä vilkkusilmä mieheksi. Sitä voisi kuvitella tunnetun ohjaajan olevan vähän etäinen ja katselevan bloggaajiakin vähän silleen ylhäältäpäin, mutta ei laisinkaan. Meillä oli valtavan hauska juttuhetki ja tarinoita ohjaajalla riitti. Keskustelu lainehti suuntaan ja toiseen.

Kuulimme mm. Smedsin ajatuksia siitä, miten tekee hyvää saada Suomen Kansallisteatterin lavalle esitys, jonka päänäyttelijät eivät ole suomalaisia. Eroakin näyttelijöissä kuulemma on. Virolaisen ja unkarilaisen näyttelijän luontainen rytmi on kuulemma suomalaista kiivaampi, jolloin ohjaajan tehtävänä hidastaa tahtia. Taidan tavallaan ymmärtää, mistä on kyse. En ole itse ehkä kovin perinteinen hidas hämäläinen, mutta silti on runsaan 20 vuoden aikana välillä hengästyttänyt miehen matkassa. Olemisen kellotaajuudessa ja varsinkin ilmaisun rytmissä on eroa

Maanläheinen kalastusta ja moottoripyöräilyä harrastava ohjaaja osoittutui hurmaavaksi mieheksi, joka osasi ottaa yleisönsä. Ohjaaja (tai näyttelijöiden) tapaaminen esityksen yhteydessä antaa aina oman vaikutuksensa kokemukseen. Olen Smedsin kanssa samaa mieltä siitä, että yleisö tekee esityksestä joka kerran erilaisen. Jokainen yksilö kokee sen myös omalla tavallaan, omaa historiaansa pohjautuen. Minut vei jo alun savu (hieman turhankin runsas siellä, missä istuin) suoraan nuoruuden yökerhobiletykseen. Se taisi ehkä värittää kokemusta näytelmästä.

Myös itse esityksen jälkeiset seikat vaikuttavat kokemukseen. Oli hienoa kuulla ohjaajan ajatuksia näytelmästä, näyttelijöistä ja teatterista / elämästä yleensä. Tuli uusi taso teattterielämyksen jättämään jälkeen ja uuttaa pohjaa seuraavalle. Kiitos!

Pikabreikki Ateneumissa

Kävin syömässä Belgen taidemenuun jo aikoja sitten. Siitä lähtien olen pantannut lippuja Ateneumiin. En siis mitenkään tahallani, mutta ensin ei ehditty ja sitten en saanut selän takia mentyä ja sitten... no, sitten on nyt ja tänään mentiin. Minä ja mies.

Tarkoitus oli mennä muksujen kanssa, mutta sitten alkoi kitinä:

Teini: "Plääh, ei huvita" 
Keskimmäinen: "Emmä oikeen tiä- olis muutakin tekemistä" 
Kuopus: "Ei - ei- ei - Atsuu - köhköh.." 

Arvaatte, miten siinä sitten kävi. Suhteellisen rankan viikon (ja itselläkin päälle pyrkivän flunssan) vuoksi ei jaksettu ruveta kinaamaan. Lähdimme kahdestaan mini-breikille viikonlopun kotihulinasta.

Teki muuten hyvää

Kiersimme kaikessa rauhassa Suomen taiteen tarina - näyttelyn. Minulle seiniltä löytyi monta jo kouluajoilta tuttua teosta, jotka ovat syöpyneet syvälle kai kaikkien suomalaisten yhteisömuistiin.

Oli kiva katsoa niitä sellaisen henkilön kanssa, jolla ei ole samanlaista taustaa. Löytyi ihan uutta näkökulmaa. Isäntä taas löysi yllätyksekseen Gauguinia, Cezannea, Le Corbusieriä ja Van Goghinkin seiniltä. Tuntui jännältä miettiä, miten tiukka yhteys suomalaisella kulttuurielämällä oli Eurooppaan ja Pariisiin viime vuosisadan alkupuolella. Silloin oltiin melkein sinutteluasteella nykyisen kaukaisen vilkuttelun sijaan. Tuo taisi ainakin isännän vähän yllättää. Minä tietysti olen aiheesta kuullut ja lukenut ennenkin - kukapa vähänkin aikakauden kuvauksia lukenut ei olisi. Pariisissahan ne tuntuivat kaikki kynnelle kykenevät taiteilijat alvariinsa ramppaavan 1800-1900 luvun vaihteessa.

Oman lisänsä taidekokemukseeni antoi myös tällä hetkellä kesken oleva kirja. Juhani Ahon elämäkerrassa vilisee myös kuvataiteen edustajia - Järnefeltit ja Gallen-Kallela eikä tietysti sovi unohtaa Ahon omaa vaimoa Venny Soldan-Brofeldtiä, jonka työn bongasin myös seinältä. Tulee tauluillekin ihan toisenlainen tunnelma, kun on hieman lukenut taiteilijoiden taustoista.

Siksi kai olisikin pitänyt ostaa myös näyttelyn tiimoilta tehty kirja. Sillä olisi saanut ihan oikeasti taustaa jo ennen näyttelyyn menemistä. Vielä tosin ehtii - Näyttely on kuulemma auki vuoden 2020 loppuun saakka, joten kyllä minä nuo muksutkin sinne vielä raahaan. Tekee hyvää heillekin nähdä vähän Taistelevia metsoja ja Kalevalan hahmoja, Kuningatar Blankasta ja Luxembourgin puiston leikkivistä lapsista puhumattakaan.

Kirja olisi ehkä auttanut myös paremmin hahmottamaan näyttelyn kokonaisuuden. Olen joskus ennenkin vähän mutissut Ateneumin näyttelyjen suhteen, ettei pitäisi olettaa kävijän olevan perillä näyttelyn sisällöstä ja rakenteesta entuudestaan. Pienet vihjeet kulkusuunnasta olisivat paikallaan. Nytkin tuntui, että vähän hypimme aikakausissa, vaikka sinänsä mielenkiintoisesti huoneittain teemoja olikin rakenneltu. Ehkä sitten ensi kerralla ehdin vähän lueskelemaan paremmin taustoja etukäteen ja saan vaikka opastettua nuo pojatkin reippaasti "oikeassa" järjestyksessä.
 
Kaikkiaan museossa oli kuitenkin (taas) kiva käydä. Minulla on suunnitelmissa hankkia museokortti ensi vuodelle Smartumin loppusaldolla. Ateneumiinkin pääsevät alle 18v ilmaiseksi, joten sitten voin rauhassa kuljettaa jälkikasvua museosta toiseen vaikka ihan pikavisiiteille tunnelmaa haistelemaan - eikä siinä sitten kitinät auta, kun äiti pääsee tosissaan vauhtiin.

Vielä yksi Sairasvuoteen hittilistalta

Tämän taisin unohtaa kirjata. Kyllähän sitä nyt joukkoon aina yksi nuortenfantasia pitää saada, kun liukuhihnalta käydään kirjoja läpi. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta (Varismiekka), joten kyllähän sitä toinen osa meni sängyssä maatessa.

Jacob Grey: Keskiyön kivi 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Toinen osa Kraan tarinasta on vähintäänkin yhtä vauhdikas kuin ensimmäinen. Kraa harjoittelee voimiensa hallintaa ja totuttelee lymynä elämiseen. Kauan ei rauhallinen olotila kuitenkaan jatku. Tuskin on ehditty hengähtää Varismiekan seikkailusta, kun taas pitää puolustautua.

Tällä kertaa vastaan saadaan kauhea Kärpästen äiti ja taistelu laajenee. Lymyjen elämäntapa on vaarassa, kun itsensä hyljityksi kokenut kärpäslymy etsii hyvitystä ja haluaa vallan sekä ihmisten että lymyjen yli. Valtaa saadakseen Kärpästen äiti tarvitsee Kraan haltuun päätyneen Keskiyön kiven, eikä kaihda keinoja saadakseen sen itselleen.

Minä pidän Kraasta ja muistakin kirjan hahmoista. He eivät ole täydellisiä, mutta haluavat puolustaa omaa elämäntapaansa. Ystävyys on tärkeää, muttei itsestäänselvää. Minua miellyttää myös se, että jotenkin tarinan lukijaa ei päästetä ihan helpolla. Kaikkea ei ole pureskeltu valmiiksi ja sitä joutuu välillä vähän miettimään kuvioita. Nuorisofantasiaa, jossa kohderyhmän lukijoita ei pidetä "nuorina" on miellyttävä lukea.

Tällä kertaa joudutaan pohtimaan myös sitä, mikä saattaa olla pahaksi muuttumisen taustalla. Onko kyse tosiaankin siitä, että joku on luontaisesti paha, vai voivatko toisten teot ja asenteet työntää jonkun "väärälle tielle"? Myös luottamisen helppous ja vaikeus toistuvat tarinassa. Onko asioita, joita ei voi saada anteeksi?

Blackstonen kaupunki on jännästi sarjakuvamainen. Tämä on taas yksi niitä visuaalisia kirjoja, joissa tarinan pystyy kuvittelemaan silmiensä eteen vaikka lukeekin tekstiä. Myös vähän karikatyyrisetkin hahmot ovat kuin suoraan jostain supersankarisarjakuvasta - siis niistä vähän vanhemmista. Tämä lisää ainakin minulla kirjan mielenkiintoisuutta.

Kaikkiaan siis oikein kelpo nuortenfantasiaa, jota lukee vartuneempikin ihan mielellään. Minua vähän harmittaa, että pojat eivät vieläkään ole tähän tarttuneet. No, vielä ehtii.

Tuonen tahto

Tänään on vaihteeksi sellainen päivä, että pieni idealistini on juntattuna nurkkaan ja usko ihmisiin ja ihmisyyteen horjuu pahemman kerran. En masennu helposti, mutta jos nyt voittaisin lotossa muuttaisin pimeään metsään, enkä haluaisi nähdä ketään - paitsi ehkä omaa perhettä. Niin, ja wifi tietysti pitäisi olla, että pääsee blogeihin ja pitämään yhteyttä kuitenkin edes jonkin verran.

Taidan olla ikuinen optimisti, joka huomenna kai taas puskee täysillä eteenpäin. Ei maailma niin paha ole, kai...

Tästä olosta tulikin mieleeni kirja, jota en jostain syystä ole vielä blogannut. Siis ei sen takia, että kirjasta tulisi huono olo, vaan sen käsittelemän aihepiirin vuoksi.

Hanna Morren Tuonen tahto ei ollut sairasvuoteen luettuja vaan sain sen loppuun juuri ennen kuin selkä alkoi tosissaan vihoittelemaan. Siksipä minulta oli jäänyt siitä kirjoittamatta, enkä edes tajunnut ennen kuin kuukausikoosteita kirjoittaessani. Sitä se kipu teettää. Mielestä katoaa monta asiaa.


Hanna Morre : Tuonen tahto 
Luettavaksi kustantajalta 

Tytin ja Timon pieni tyttö kuolee rattijuopon uhrina. Molemmat etsivät selviytymiskeinoa surussaan, mutta enemmän erikseen kuin yhdessä, ja toisiaan syyllistäen kuin yhdessä ponnistellen, Vähitellen Tytti ajautuu Espoolaiseen metsään etsimään salaperäisten voimien apua tuskaansa. Pian Metsän henkien tahto käy yhä vahvemmaksi ja selkeämmäksi ja Tytti taipuu äärimmäiseen tuskaansa lievittääkseen.

Tuonen tahto on aika tyylipuhdas kauhuromaani, vaikkei se mitenkään hirvittävän pelottava loppujen lopuksi olekaan. Minulle pelottavinta taisi olla ajatus lapsen kuolemasta ja siitä, miten tapahtuman yli ei sitten millään pääse. Varsinaiset kauhuelementit ovat ehkä niin tuttuja monelta suunnalta, että ne eivät enää pelota samalla tavalla kuin ehkä joskus aikoinaan.

Hanna kirjoittaa taitavasti - ehkä liiankin jouhevasti. Pienellä säröilyllä olisi ehkä tullut tarinaan tehoa lisää. Toisaalta hän ei ole sortunut niin monen esikoiskirjailijan helmasyntiin eli rönsyilyyn ja jaaritteluun. Tarinassa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Sitä oli ilo lukea eikä kompaktia tarinaa tehnyt mieli jättää kesken.

Aina joskus sitä miettii, miksi kauhua halutaan kirjoittaa ja lukea, samoin kuin tietysti pelottavia dekkareitakin. Eihän niiden lukeminen ole välttämättä mitenkään iloista ja mielihyvää tuottavaa. (?) Tässä kirjoittaessani tajusin kuitenkin ainakin yhden syyn. Kun lukee jostain oikein kauheasta, huomaa oman elämänsä loppujen lopuksi olevan kuitenkin aika hyvässä jamassa. Vaikka tänään kyllä kututtaa silti.

Kuukauden luetut ja haasteen katkos

Tai oikeastaan tässä pohdiskellaan nyt kahden kuukauden luettuja. Blogissa käyneet eivät kai ole voineet välttyä tiedolta syyskuun alun selkäongelmista ja niiden vaikutuksesta lukemiseen (ja muuhun elämään).

Ihan ensimmäiseksi hoidetaan alta pois yksi harmitus. Olen yli vuoden saanut vedettyä "kuukauden teatteri" -haastettani, mutta nyt... Syyskuussa olisin päässyt Kansallisteatterin Sumu- näytelmän ensi-iltaan, mutta jouduin perumaan osallistumistani. teatterielämystä hieman häiritsee, jollei pysty istumaan viittä minuuttia kauempaa. Vähän harmittaa,

Onneksi sentään elokuussa ehdin teatteriin! Shakespearen Kesäyön Uni Ryhmäteatterin esittämänä Suomenlinnan kesäteatterissa oli unohtumaton elämys. Lokakuuksi (ja joulukuuksikin) on myös suunniteltu teatteria, joten ehkä tuon yhden välikuukauden voin antaa itselleni anteeksi.

Kirjojen suhteen tilanne sitten onkin ihan toinen 

Sekä elokuu että syyskuu olivat aika huikeita kirjakuukausia. Kummankin kuukauden aikana tulin lukeneeksi peräti 9 kirjaa. Joukkoon mahtuu 3 äänikirjaa, 6 painettua ja peräti 9 e-kirjaa. Tai yksi kirjoista on ehkä enemmänkin vähän pidempi novelli.

Elisa Kirja nimittäin julkaisi yhdessä Crime Timen kanssa ensimmäisen osan 15-osaista sarjaa "Rikospaikkana Pasila". Antti Tuomaisen kirjoittama Penelope, kertoo yhden miehen tarinan liike-elämän muutosten pyörteissä ja niiden vaikutuksista - tavallaan. Osa on vieläkin ilmaiseksi ladattavissa Elisa Kirjasta, joten siitä vaan lataamaan lisää luettavaa.

Muuten tulin lukeneeksi todella vaihtelevasti erilaisia genrejä kauhusta viihderomantiikkaan. ja fantasiasta realistiseen nykynuorisokirjaan. Mikäs sen ihanampaa kuin mennä tunnelmasta ja tarinasta toiseen kirjojen avulla.

Kaikista en vielä ole edes ehtinyt kirjoittamaan ja elämä on muutenkin taas keikahtamassa kiireisemmäksi, mutta tässä kohokohtia.

Elokuun helmi on itseoikeutetusti Minna Rytisalon Lempi. Tätä esikoisromaania ei ole kehuttu kertaakaan turhaan. Suklaan maku oli puolestaan ihana lukuromaani - siis kuka muka voi vastustaa suklaan ja Barcelonan yhdistelmää? Kotitekoisen poikabändin alkeet puolestaan vei nykymaailman yläasteelle ja luimme kirjan molemmat, perheen rokkari ja minä.

Syyskuulta parhaiten taisi jäädä mieleeni ensinnäkin Aila Meriluodon elämäkerta äänikirjana sekä sitten sairasvuoteen hittilista. Sillä listalla ovat kirjat, jotka saivat kulumaan illat, jolloin ei saanut muuta tehtyä kuin sängyssä luettua Kobolla kirjoja. Historiallisesta dekkarista mennään romanttisen viihteen kautta nykykirjallisuuden veijaritarinaan. Joukosta löytyy myös yksi nuortenfantasia, mutta se taitaa päivittyä tuolle listalle vasta sitten, kun ehdin siitä kirjoittamaan.


Lopuksi vielä kirjallinen viite... 

Pääsin Nelkytplusblogilaisten kanssa istumaan iltaa uudistuneeseen Salve-ravintolaan. Vaan kuka tietää kenen kirjailijan teoksessa ja missä niistä käydään syömässä Salvessa? (Vinkki: siinä myös asutaan Torni-hotellissa) Ja ei - kirjailija ei itse asiassa kuulu omiin suosikkeihini, enkä kyseistä kirjaa ole tainnut edes lukea.

Wakfu eli koko perhe koukussa

No nyt löytyi Netflixistä kerrankin katsottavaa koko perheelle. Me olemme ihan koukussa Wakfuun!

Mangatyylinen, mutta ranskalainen piirrosseikkailusarja on saanut meidät kaikki yhdessä tv:n ääreen joka ilta vähintään yhden jakson verran - ja yleensä (pienen) kinumisen jälkeen kahden. Alkuun sarjaa kai ruvettiin katsomaan tuon ranskankielen takia, jotta pojat kuulisivat sitä edes vähän muutenkin kuin isän puhumana, mutta vähitellen olemme kaikki parkkeeranneet itsemme television eteen.

Wakfu on pieni poika, joka osaa teleportata itseään paikasta toiseen. Hän lähtee kasvatti-isänsä luota etsimään oikeaa perhettään ja siitä alkaakin sitten sellainen seikkailu, ettei jännemmästä väliä. Kasvien voimia hallitseva prinsessa Amalia ja hänen henkivartijansa Evangeline, Shushun ritäri, kullanhimoinen vanha seikkailija ja muutama muukin matkan varrelta löytyvä ystävä takaavat matkan hauskuuden. Pahiksista tietysti puhumattakaan!

Kuulen jo kaikki paheksuvat huokailut. "Mangaa ! ja siellä on se 5v poikakin!" No, niin on, Eikä Wakfu oikeastaan ole mangaa kuin ehkä lainatuilla tyyliseikoilla.

Japanilainen manga on minusta aina jotenkin teräväreunaista. Tunteet, itsehillintä, taistelut ja ennen kaikkea ilmeet ja äänet ovat ylimitoitettuja ja samalla jotenkin yli-vaikuttavia. AIkuisille suunnattu manga on käsittääkseni myös aika väkivaltaista ja seksuaalisesti eksplisiittistä. Näin siis aika pienellä kokemuksella, sillä en mangaan varsinaisesti ole koskaan innostunut.

Wakfu taas, no Wakfussa on mangamaisia piirteitä kai lähinnä piirrosjäljessä, mutta ranskalaiset ovat osanneet pyöristää pahimmin viiltävät terät ja he ovat myös tehneet Wakfusta aidosti hauskan. Joka jaksossa nauretaan, ja toistaiseksi on tullut vastaan vain yksi, jossa kuopusta vähän hirvitti. Silloin lopetettiin katsominen heti ja vaihdettiin Pikku Kakkoseen. Kyseisen jakson pelotus tosin taisi tulla enemmänkin ajatuksesta kuin itse ohjelmasta - jakson nimi kun oli Vampyro ja Toto jostain sen tiesi jo tarkoittavan vampyyriä...

Wakfu on  ennenkaikkea tarina ystävyydestä. Siinä on paljon lempeyttä ja rakkautta ja uskollisuutta ja sankaruutta ja kinastelua ja riitoja ja sovintoja ja taisteluja ja pahiksia ja hirviöitä ja taikaa ja suloisia pikkuotuksia ja... sanoinko jo rakkautta (sanan monessa merkityksessä)? Siis kaikkea hyvään seikkailuun kuuluvaa. Ehdottomasti jatkamme niin pitkälle kuin jaksoja riittää.

Kannattaa katsoa, jos Netflix on käytettävissä. Meillä ei kovin usein tv-sarjoista innostuta, mutta tästä nautimme kaikki. Jopa minä olen tainnut ylittää jo koko vuoden tv-kiintiöni reippaasti ihan vain Wakfulla.

Syötäviä vietäviä - lahjoja keittiöstä

Mari Moilanen: Syötäviä vietäviä - lahjoja keittiöstä 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta 

Mari Moilasen uusin kirja jatkaa samaa linjaa kuin kaksi aiempaakin eli käytännönläheisiä reseptejä ja aivan uskomattoman kauniita kuvia.

Tämä ei ole pelkästään keittokirjamainen lista reseptejä, vaan johdatus filosofiaan ja tukea tunnelmointiin, Kuka sitä nyt reseptilistoja blogien ja muiden nettireseptipankkien aikaan jaksaisi kirjahyllyynsä säilöäkään. Pitää olla muutakin sisältöä, jotta kirjan viitsii ensinnäkään hankkia ja sitten vielä säilyttää. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti hankittavien listalle.

Kirjan sisältö on jettu teemoittain. Ensin keskustellaan syötävien lahjojen merkityksestä ja niihin liittyvistä tarvikkeista (esim. pakkaukseen) ja sitten on vuorossa lista toinen toistaan houkuttelevampia ruokalahjareseptejä. Nekin on jaettu eri osa-alueisiin, joista voi sitten valita itselleen sopivimman. Jokaisessa reseptissä on myös jokin pieni "twist", jolla se erottuu perustarjoomusten joukosta.

Jollei itse missään tapauksessa halua tehdä keittiössä mitään, niin tämän kirjan voi silti hankkia. Ruokalahjan ei nimittäin aina tarvitse olla itse kokattu. Lahjaksi voi antaa myös kokoelman hilloja, juustoja tai muita valmiina ostettavia herkkuja. Siihenkin on kirjassa vinkkejä. Erityisen hyvin kirja sopii tietenkin sellaisenaan lahjaksi keittiössä viihtyvälle ystävälle - sitten on kiva odotella, mitä herkkuja lahjan saaja loihtii kirjan resepteistä lahjoiksi takaisinpäin...

Minä olen kauhean huono itse tekemään lahjoja, vaikka keittiössä muuten mielelläni touhuankin. Ihan turhaan taidan pelätä vastaanottajan pitävän tekeleitäni "arvottomina", varsinkin kun itse ilahdun ruokalahjoista ehkä kaikkein eniten. Viimeksi sain paketin teetä Englannin tuliaisina ja Smoke Earl Greystä oli iloa monen iltapäiväteehetken aikaan ja teepussi sai minut aina muistamaan lämpimästi lahjan antajaa.

Mari Moilasen kirja on aivan mahtava muistuttaja valitettavan harvinaiseksi käyneestä, mutta kunnioitettavan perinteikkäästä tavasta viedä (omatekemiä) herkkuja myös tuliaiseksi. Jakaminenhan on ruoanlaitossa parasta. Tällä kirjalla saa inspiraation taas heräämään. Marin kuvia katsoessa alkaa heti tehdä mieli ruveta hommiin. Nyt kun minäkin taas pystyn keittiössä tekemään muutakin kuin sen ihan välttämättömimmän, niin taidan ruveta kokeilemaan kirjan ideoita. Kutsuja odotellessa siis... tiedätte, mitä tuliaisiksi on tulossa :-)

p.s. Ruokablogin puolella on menossa kysely liittyen kaikkiin näihin uusiin proteiinituotteisiin. Käykääpä siellä vastaamassa.