Lasi viiniä ja ihania kuvia : Tomaattimopo ja muita ruokakuvia

Ne ajat ovat takana, jolloin kännyköiden kuvat olivat epäselvää suttua eikä niitä kehdannut kotonakaan kuin vähän vilauttaa. Instagram ja muuta kuvanjakomediat ovat lisänneet tavallistenkin kuvaajien kunnianhimoa ja puhelinten kamerat kehittyneet teknisesti jo melkein perusjärjestelmäkameroiden tasolle.

Silti kännykkäkuvat ovat useimmiten kiireesti räpsäistyjä ja vähän sinnepäin. Myönnän auliisti, että useimmat minun ottamani kuvat ovat.

Kuitenkin, kun taito ja kärsivällisyys yhdistyvät teknisten ominaisuuksien ymmärrykseen ja johdonmukaiseen treeniin, on lopputuloksena kuvia, joita mielellään ottaisi vaikka tauluksi seinälleen.

Nyt on hyvä mahdollisuus käydä ihailemassa tuollaisia taiten otettuja kuvia, sillä Mari Moilasen Tomaattimopo ja muita ruokakuvia -näyttely on katseltavana Le Petit Chaperon Rouge - baarissa. Aikaa on 17.11.2018 saakka.

Samalla voi nauttia vaikka lasillisen hyvää viiniä ja maistella herkkuja, kuten me teimme perjantaina näyttelyn avajaisissa. Oli muuten hyvää. En yleensä ole suuri Cavan ystävä, mutta tätä kelpasi maistella. Ihanan raikas, säilyvillä kuplilla. Harmi, kun en ottanut nimeä talteen. Paikkakin on ihanan tunnelmallinen.

Kupliva olo tuli myös kuvista. Pihvejä tavoitteleva pieni koira tai sienimetsän rauhaisa taika retken jälkeen yhdistettyinä etelän punaisena hehkuviin tomaatteihin mopon kyydissä ovat kaikki täynnä tunnelmaa. Kuvat ovat tietysti uskomattoman kauniita, mutta samalla monissa on pikkuinen pilke silmäkulmassa. Ne on tehty sydämellä, mutta kuvaajan ottamatta itseään tai kohteitaan liian vakavasti. Sellaisia hyvänmielen kuvia ruokaa rakastaville kansalaisille, eli siis ihan meille kaikille.

Kuvia voi myös ostaa itselleen ja ihan tosissani katselin uutta keittiötäni vähän sillä silmällä. Pitää vaan ensin saada taas talous tasapainoon remppalaskujen jäljiltä. 

Pikabreikki Ateneumissa

Kävin syömässä Belgen taidemenuun jo aikoja sitten. Siitä lähtien olen pantannut lippuja Ateneumiin. En siis mitenkään tahallani, mutta ensin ei ehditty ja sitten en saanut selän takia mentyä ja sitten... no, sitten on nyt ja tänään mentiin. Minä ja mies.

Tarkoitus oli mennä muksujen kanssa, mutta sitten alkoi kitinä:

Teini: "Plääh, ei huvita" 
Keskimmäinen: "Emmä oikeen tiä- olis muutakin tekemistä" 
Kuopus: "Ei - ei- ei - Atsuu - köhköh.." 

Arvaatte, miten siinä sitten kävi. Suhteellisen rankan viikon (ja itselläkin päälle pyrkivän flunssan) vuoksi ei jaksettu ruveta kinaamaan. Lähdimme kahdestaan mini-breikille viikonlopun kotihulinasta.

Teki muuten hyvää

Kiersimme kaikessa rauhassa Suomen taiteen tarina - näyttelyn. Minulle seiniltä löytyi monta jo kouluajoilta tuttua teosta, jotka ovat syöpyneet syvälle kai kaikkien suomalaisten yhteisömuistiin.

Oli kiva katsoa niitä sellaisen henkilön kanssa, jolla ei ole samanlaista taustaa. Löytyi ihan uutta näkökulmaa. Isäntä taas löysi yllätyksekseen Gauguinia, Cezannea, Le Corbusieriä ja Van Goghinkin seiniltä. Tuntui jännältä miettiä, miten tiukka yhteys suomalaisella kulttuurielämällä oli Eurooppaan ja Pariisiin viime vuosisadan alkupuolella. Silloin oltiin melkein sinutteluasteella nykyisen kaukaisen vilkuttelun sijaan. Tuo taisi ainakin isännän vähän yllättää. Minä tietysti olen aiheesta kuullut ja lukenut ennenkin - kukapa vähänkin aikakauden kuvauksia lukenut ei olisi. Pariisissahan ne tuntuivat kaikki kynnelle kykenevät taiteilijat alvariinsa ramppaavan 1800-1900 luvun vaihteessa.

Oman lisänsä taidekokemukseeni antoi myös tällä hetkellä kesken oleva kirja. Juhani Ahon elämäkerrassa vilisee myös kuvataiteen edustajia - Järnefeltit ja Gallen-Kallela eikä tietysti sovi unohtaa Ahon omaa vaimoa Venny Soldan-Brofeldtiä, jonka työn bongasin myös seinältä. Tulee tauluillekin ihan toisenlainen tunnelma, kun on hieman lukenut taiteilijoiden taustoista.

Siksi kai olisikin pitänyt ostaa myös näyttelyn tiimoilta tehty kirja. Sillä olisi saanut ihan oikeasti taustaa jo ennen näyttelyyn menemistä. Vielä tosin ehtii - Näyttely on kuulemma auki vuoden 2020 loppuun saakka, joten kyllä minä nuo muksutkin sinne vielä raahaan. Tekee hyvää heillekin nähdä vähän Taistelevia metsoja ja Kalevalan hahmoja, Kuningatar Blankasta ja Luxembourgin puiston leikkivistä lapsista puhumattakaan.

Kirja olisi ehkä auttanut myös paremmin hahmottamaan näyttelyn kokonaisuuden. Olen joskus ennenkin vähän mutissut Ateneumin näyttelyjen suhteen, ettei pitäisi olettaa kävijän olevan perillä näyttelyn sisällöstä ja rakenteesta entuudestaan. Pienet vihjeet kulkusuunnasta olisivat paikallaan. Nytkin tuntui, että vähän hypimme aikakausissa, vaikka sinänsä mielenkiintoisesti huoneittain teemoja olikin rakenneltu. Ehkä sitten ensi kerralla ehdin vähän lueskelemaan paremmin taustoja etukäteen ja saan vaikka opastettua nuo pojatkin reippaasti "oikeassa" järjestyksessä.
 
Kaikkiaan museossa oli kuitenkin (taas) kiva käydä. Minulla on suunnitelmissa hankkia museokortti ensi vuodelle Smartumin loppusaldolla. Ateneumiinkin pääsevät alle 18v ilmaiseksi, joten sitten voin rauhassa kuljettaa jälkikasvua museosta toiseen vaikka ihan pikavisiiteille tunnelmaa haistelemaan - eikä siinä sitten kitinät auta, kun äiti pääsee tosissaan vauhtiin.