Välipala : Cecelia Ahern : Mitä huominen tuo tullessaan

Jos Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta oli kuin hienostunut iltapäivätee luksushotellissa ja Martinin Game of Thrones pitkän kaavan mättöillallinen, niin Ahernin romaania voitaneen kutsua välipalaksi nuorison suosimassa burgerilassa. Pikaisesti kulutettu eikä jäljelle jää kuin lievä ähky.

Kertojaminä on 16-vuotias Tamara, jonka elämä muuttuu isän kuoleman myötä. Poissa on luksuskoti ja hemmotellun lapsen elämäntapa, tilalla vanhan kartanon mailla oleva talo ja äidin kanssa asuminen sedän ja tädin luona. Elämästä voisi tulla tosi tylsää, mutta onneksi kirjastoautosta löytyy salaperäinen päiväkirja, joka kertoo Tamaralle aina seuraavan päivän tapahtumat. Niin, ja löytyyhän sieltä komea kirjastonhoitajakin. Vähitellen myös sedästä ja tädistä ilmaantuu näkyviin omituisia puolia ja tulipalossa tuhoutuneen kartanon salaisuus vetää Tamaraa vastustamattomasti puoleensa.

Kirjastontäti oli laittanut kirjan selkämykseen punaisen sydämen romantiikan merkiksi. Minä olisin lisäksi pistänyt romaanin nuoriso-osastolle. Sen verran tutusta tarinakuviosta on kyse sellaiselle, joka näitä samantyyppisiä tarinoita kahlasi urakalla läpi omina teinivuosinaan. Tarinan lopputulos on hyvinkin ennustettavissa ja koko päähenkilön ajattelutapa vetoaa todennäköisesti enemmän nuorisoon kuin tällaiseen "varttuneempaan" lukijaan.

Ei tämä nyt varsinaisesti huono ollut, mutta en taida kuulua kohderyhmään. Minulle tämä oli lähinnä 400-sivuinen pikavälipala, joka tuli lukaistua vauvanhoidon ohessa vähän yli päivässä... Ei vaatinut keskittymistä eikä minkäänlaista aivotyötä.

Italo Calvino : Koko kosmokomiikka

On tämä bloggaustahti taas hidastunut. Lukemisen sijasta on aikani kulunut iltaisin esikoisen läksyjen vahtimiseen. Saatiin opettajalta viesti, että oli ollut osa läksyistä tekemättä useampana päivänä. Ja minä kun olin tyytyväinen pojan tehdessä kotitehtäviä. Vähän kyllä ihmettelin, että onpas kevyttä vielä kolmannella luokalla. Teki mokoma näyttävästi vain ne helpot ja jätti kylmästi vihkotehtävät kokonaan. Varsinainen... No, kiinni jäi ja nyt ovat sitten äiti ja papa olleet vuorotellen niskassa tutkimassa kaikki kirjat ja vihot moneen kertaan. Toivottavasti oppi jotain.

Tähän tilanteeseen on kirjastosta lainaamani Italo Calvinon Koko kosmokomiikka itse asiassa sopinut oikein hyvin. Kirja sisältää 24 kosmisiin faktoihin perustuvaa novellia, jotka antavat sopivan absurdin tausta läksyvahtimiselle. Kaikissa tarinoissa on kertojana Qfwfq, joka on elänyt aikojen alusta lähtien, ottaen milloin minkäkin aikakauteen sopivan hahmon alkumateriasta mammutteihin ja taas ihmiseen.

Jokaisen tarinan alussa kerrotaan yksi fakta tai tieteen lauselma, jonka pohjalta Qfwfq kertoo anekdoottinsa. Tutustumme lintujen syntyyn, elämän siirtymiseen vedestä maalle, alkuräjähdykseen ja moneen muuhun mielenkiintoiseen seikkaan. Jokaisesta on Calvino luonut meille tarinan, joka absurdiudessaan viihdyttää, mutta samalla pakottaa miettimään piileviä yhtymäkohtia nykymaailmaan.

Ajoittain Calvino esittää meille kirpeääkin kritiikkiä nykymaailman kaupallisuutta ja pinnallisuutta kohtaan. Vai mitä sanotte siitä, että Tuotantoa palvovat ihmiset Kulutuksen juhlapäivänä vangitsevat vanhan ja kuluneen kuun kaatopaikalle ? Tai siitä, että dinosaureista kertovassa tarinassa hyökkäystä vastaan puolustautumisen johto annetaan muukalaiselle, koska "... oli selvää, että tulokkaille oli helpointa antaa komento minun käsiini, antaa kaikki vastuu muukalaiselle, joka saattoi yhtä hyvin olla heidän pelastajansa kuin tappion tullen myös syntipukki, jolla vihollinen hyvitettäisiin..."

Kaikkiaan teos on tuottanut minulle nautinnollisia lukuhetkiä sekä ajoittaista hihitystä, joka useammin kuin kerran katkesi kirpeän sarkasmin oivallukseen. Suosittelen.

Clash of Kings - pitääkö kirjassa olla alku ja loppu ?

Game of Thrones oli "A Song of Ice and Fire"-sarjan ensimmäinen osa. Tarina jatkuu tässä kakkososassa. Kyseessä siis on nimenomaan jatko. Tuntuu siltä, että kirjoittaja on oikeasti kirjoittanut kaikki 1400 sivua yhdeksi kirjaksi ja ne on sitten vain jaettu myyntiä varten kahteen opukseen. Itse asiassa kokonaisteos on jaettu varmaan useampaankin kuin kahteen. Tässä kakkososassa ei tarina nimittäin päässyt yhtään sen loppumaisempaan tilaan kuin ensimmäisessäkään. Edessä on vielä ainakin kolmas ja neljäs osa...

Vähän jo hengästyttää. 1400 sivua oli jo aikamoinen kahlattava, vaikka mielenkiintoisesta tarinasta onkin kyse. Jossain kohtaa alkoi lopussa jo ärsyttääkin, että eikö tässä päästä minkäänlaiseen lopputulemaan. Tämähän on kuin loppumaton tv-sarja...

Mielessäni heräsi kysymys siitä, pitääkö kirjassa olla alku ja erityisesti loppu ? Missä kohtaa tarinan kuuluu katketa ? Tai pitäisikö tehdä edes jonkunlaisia välitilinpäätöksiä ?
Muistan hermostuneeni vähän samaan asiaan myös Pottereiden kohdalla. Ensimmäiset osat toimivat hyvin myös itsenäisinä teoksina, mutta kolme viimeistä olivat aika selkeästi "yhtä osaa".

Ehkäpä kyse ei niinkään ole sivumääristä vaan siitä, miten tarinaan pääsee käsiksi. Pottereissa joutui odottamaan seuraavan osan ilmestymistä melkein vuoden. Tämän sarjan seuraavat osat ovat edelleen siskolla Englannissa. Tai sitten vaan tarinaan väsyy ja toivoo jonkunlaista loppua. Minä ainakin olen niin utelias , että haluan tietää, miten henkilöille lopulta kävi, vaikka lukeminen jo vähän puuduttaisikin. Sitä paitsi, tähän menee ihan kauheasti aikaa...

Itse tarinasta ei ole sen kummempaa sanottavaa kuin Game of Thronesista. Miellyttävää viihdettä. Joten kaipa minä ne seuraavatkin osat kahlaan jossain vaiheessa, jos sisko jaksaa lukea loppuun ja kantaa ne Suomeen tullessaan. Tosin nyt on kiva lukea välillä jotain muutakin....

Harry Potter ja viisasten kivi - ääneen lukua

Jenni aloitti blogissaan keskustelun siitä, pitäisikö olla ns. lapsilta kiellettyjä kirjoja. Mielenkiintoinen aihe, joka on meillä ollut hyvinkin ajankohtainen Harry Pottereista keskusteltaessa. Esikoinen kinusi ensimmäistä Potteria jo vuosi sitten tokaluokalla ollessaan. Ostin kirjan, koska tiesin hänen tuskin pääsevän siinä paria sivua pidemmälle. Lukeminen, kun ei kuulu nuoren miehen lempiharrastuksiin - ainakaan vielä ;-) Eikä poika tosiaan lukenut ensimmäistä lukua pidemmälle.

No, tänä kesänä alkoi sitten kuulua toiveita, että äidin pitäisi kyseinen kirja lukea ääneen. Mietin aika kauan, voinko niin tehdä. Pikkuveli kun täytti vasta seitsemän kesän lopussa. Lopulta sitten kuitenkin suostuin sillä ehdolla, että lopetetaan, jos pelottaa liikaa.

Päästiin loppuun asti, eikä pikkuveljeä pelottanut, tai ei ainakaan myöntänyt. Jonkunlainen itsesuojelumekanismi tosin lapsilla tuntuu olevankin, sillä kummasti oli pienellä kaikkea leikkimistä ja tekemistä kirjaa luettaessa. Kuunteli usein vain puolella korvalla. Oli varmaan vähemmän jännää siten, tai sitten ei oikeasti vain tarina jaksanut vielä kiinnostaa.

Loppuun päästessämme kyselin pojilta kommentteja. Esikoisesta tuli fani. Hänen mielestään kirja oli "tosi hyvä"... Tosin ei tarpeeksi hyvä siihen, että lukisi toisen osan itse. Äidin kuulemma pitää lukea ääneen sekin.

Pikkuveli ei oikein ihastunut. Perusteluna kuului seuraavaa :" Kun siinä tiesi heti niin hyvin, että sankari selviää ja saa kaiken" Ihan tottahan tuo on, tarkka poika. Äiti tosin jäi vähän miettimään, onko kyseessä pikkupojan jännityksen jälkeinen uhoaminen vai tuostako se mielenkiinnon puute aina välillä johtuikin ?

Minä itse tykkäsin kirjasta tosi paljon (edelleen). Olen lukenut kaikki Potterit englanniksi, mutta käännöksenä oli ihan yhtä mukaansatempaavaa. Mikäs siinä oli lukiessa, kun kielikin oli niin herkullista. Pottereista on jo kirjoitettu niin paljon, etten sitten tämän enempää käykään itse kirjaa analysoimaan.

Seuraavat kaksi Potteria odottavat kirjahyllyssä vielä jonkun aikaa. Välissä luetaan kaikenlaista muuta (esim. muumeja). Samalla pojat kasvavat ja saadaan heitä vanhemmiksi myöhempien osien rankkojakin aiheita silmällä pitäen. Aika hitaalla lukutahdilla edetään siis...

Onko muilla kokemuksia eri ikäisten lasten reaktioista Potteriin ?