Esikoisen kanssa teatterissa : Weird Sisters ja riisuttu Macbeth

Medialiput Kansallisteatterilta 

Kävimme Esikoisen kanssa teatterissa. Rikhard III:n jälkeen vuorossa oli toinen Shakespeare, tragedia sekin. Janne Reinikaisen ohjaama Macbeth on modernisoitu, riisuttu ja visuaalisesti kiehtova. Näin sanoo äiti, vaan mitä sanoo poika? Vähän haastattelin.


(1) Mitäs tykkäsit? 

"Ihan kiva" oli ensimmäinen vastaus. Sitten "Oli se kiva" 


(Äiti: Olipas teinimäisiä vastauksia. Pakko vähän kiusata lisää)


(2) Voisitko vähän tarkentaa? Mistä tykkäsit?

Soittajan iso torvi oli mielenkiintoinen. Aikakauden puuttuminen ulkoasussa.  
Tykkäsin, kun Macbeth otti suoraa kontaktia yleisöön. Se oli uutta. En osannut odottaa sellaista.

Huumori joissakin kohdissa, vähän hajanaisesti tosin.  

Lavasteet olivat hienot. Niitä oli vähän ja niitä käytettiin hyvin. Varsinkin loppu, kun vesi valui laseja pitkin, oli visuaalisesti palkitsevaa. 


(3) Mikä häiritsi? 

Oli vaikea saada selvää Malcolmin ensimmäisestä puheesta. Hän puhui jotenkin liian nopeasti. 


(4) Kummasta tykkäsit enemmän? Rikhard III:n  perinteisestä versiosta vai Macbethin modernisoidusta?

Niitä on vaikea verrata toisiinsa. Ovat tavallaan samanlaisia (tapetaan kuningas ja vallanhimo). Ulkoasultaan keskiaikaisempi Rikhard III miellytti enemmän, mutta Macbethin tarinasta sai paremmin selvää, siihen oli helpompi päästä mukaan. Rikhard III:n huumori oli vielä hauskempaa. 


Ihan samaa mieltä olen kaikissa kohdissa minäkin. Lisäksi :

Pidin Macbethin tarinan jonkinlaisesti tiivistymisestä. Se oli riisuttu ylimääräisestä. Vallanhimo, katumus ja jatkamisen pakko kristallisoituvat Lady Macbethissa (Katariina Kaitue) ja Macbethissa (Antti Luusuaniemi) miltei pelottavan teräviksi. Kamalinta oli heidän tietoinen etenemisensä kohti yhä kauheampia tekoja. Eiväthän he oikeastaan halunneet niitä tehdä, mutta kun piti ja järkeily johti aina väkivaltaan.

Esityksen ajan tuntui, kuin ympärille olisi muodostunut kupla, jonka sisällä tapahtumia seurattiin. Huolimatta puhelimista ja muista nykyajan viittaukista, oltiin jotenkin ajattomalla vyöhykkeellä. Vain satunnaiset nykypolitiikkaan liittyvät heitot vähän puhkoivat pintaa. Muuten mentiin tyylipuhtaasti kovaa ja kaltevaa pintaa. Minua tällainen pelkistäminen miellytti, mutta väliajalla kommentteja kuunnellessani huomasin varsinkin vanhemman väen vähän vierastavan. Ehkä heitä häiritsivät nuo samat heitot ja vähemmän klassinen ulkoasu.

Esikoinen piti Macbethin lavastuksesta (Kati Lukka) ja niin pidin minäkin. Varsinkin lopussa oli monen monta kohtaa, joissa olisi kameralle ollut töitä. Mielenkiintoista symboliikkaa ja asetteluja, vaikka toki osittain hieman itsestäänselviä.

Kummasta sitten pidin enemmän? Klassisesta Rikhard III:sta vai modernisoidusta Macbethistä? Nyt meni vaikeaksi. Ensiksimainittua ehkä katsoi perinteisenä helpommin ja musiikilla oli selkeämmin rooli itse näytelmässä. Macbeth puolestaan oli kliinisyydessään vaikuttavampi. Molemmat ovat erittäinkin katsottavia ja erityisesti näin parina verrattuna saa kokemuksestaan irti vielä enemmän.

Niin, ja Macbethin Weird Sisters olivat tosi weird (suora lainaus Esikoiselta). Vähän jotain muuta kuin koukkunokkaiset vanhat noidat patansa äärellä.

Kiitokset siis Kansalliseatterille huikeista kokemuksista. On kiehtovaa seurata nuoren tutustumista ikiaikaisiin klassikoihin. Tässä eräänäkin päivänä keskusteltiin siitä, onko Shakespeare kirjoittanut mistään muusta kuin vallasta ja murhista. Toki...