Tämä viimeinen työmatkakirja kuitenkin tuntui enemmän työltä kuin huvilta. Jotenkin vaan alkoi ärsyttämään. Vaan pakko oli kuunnella viimeiseen minuuttiin. Eihän kirjaa voi arvostella, eikä varsinkaan haukkua, jos ei ole kahlannut koko opusta? Vai voiko?
 |
| Kuva: Otava |
Oma ostos Elisa Kirjasta
Jostain luin jo aiemman Cormoran Strike-romaanin kohdalla, että tiedossa saattaa olla venyvää ja vanuvaa dekkaria. Galbraithin (Tiedättehän, Harry Potterien kirjoittajan alter ego) dekkarit ovatkin sellaisia perinteisiä hitaasti eteneviä ja vähitellen käänteensä paljastavia. Minua ei hitaus häiritse ja itse asiassa myös kuuntelen mielelläni tällaista perinteisen tyylistä "kuka sen teki" -pohdiskelua, jossa lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Siinä suhteessa ei ongelmaa siis esiintynyt.
Toisinaan taas lukijan maneerit tai ääni eivät sovi omaan korvaan ja kuuntelu jää siksi kesken, tai ainakin on hidasta. Eero Saarinen on kuitenkin lukijana todella hyvä. Hänen äänensä on miellyttävä kuunnella ja lukutapansa elävä. Jollei lukija olisi ollut näin hyvä, en ikinä olisi päässyt kirjan loppuun.
Myöskään juonessa ei sinänsä ole vikaa, vaikka se onkin kaavaltaan aika perinteinen. Cormoran Striken kollegalle (vai assistentille? Siinä yksi kirjan kysymyksistä, jotka osaltaan vaikuttivat ärsytykseeni) Robinille lähetetään naisen irtileikattu jalka. Pian käy ilmi, että lähettäjä on todennäköisesti joku Striken menneisyydestä ja epäiltyjä listataan kolme. Loppuosa tarinasta sitten tietysti selvitetään, kuka murhaaja mahdollisesti on.
Tarinan kiemuroissa selviää yhtä ja toista niin Cormoranin kuin Robininkin menneisyydestä, Matthewn ja Robinin häitä suunnitellaan ja perutaan. Kaikkiaan siis syvennetään sarjan hahmoja eikä pelkästään juosta sarjamurhaajan perässä. Lisäksi rikoksia ilmaantuu monenlaisia ja niihin syyllisiäkin nipullinen. Siis varsin mielenkiintoisia kuvioita, joiden parissa minun luulisi viihtyvän, mutta...
Mutta, minkä ihmeen takia Robinin pitää olla niin naiivi ja typerä? Minä vielä ehkä nielen (mutisemalla) jonkin keski-ikäisen kirjailijan stereotyyppisen naiskäsityksen, mutta naisen kirjoittama kirja sentään! Antakaahan, kun selitän.
Robin on älykäs, selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja (tietysti) myös haluaa pelastaa niin lapsia kuin mahdollisia muita uhreja. Selvä, tähän asti pysyn messissä, vaikka kuva ehkä vähän kiiltokuvamainen onkin. Sitten särähtää. Kuvaan tulee sellainen perinteinen viba, jossa koko ajan odotetaan sankarittaren puolivahingossa päätyvän pimeän aikaan yksinään autioon kadunkulmaan, jotta pahis pääsee käsiksi. Tiedättehän ne elokuvat, joissa tekisi mieli huutaa: "Älä nyt tyhmä mene sinne yksin!" tai "Älä avaa sitä ovea!".
Koko kirjan ajan odotin, milloin Robin juurikin halussaan tehdä Cormoranii (puhtaasti ammatillinen) vaikutus päätyy tekemään jotain typerää. No, eihän se tietysti ihan niin mennyt, vaikka aika läheltä liippasi, mutta tuo odotus ärsytti minua aivan suunnattomasti. Kuka hullu lähtee ehdoin tahdoin mahdollisen sarjamurhaajan lähelle pitämättä huolta varotoimenpiteistä? Pah!
No, nyt en kyllä rehellisyyden nimissä ihan tiedä, onko kyse tosiaankin kirjassa selkeästi ilmaistusta jutusta, vai olenko jotenkin vain alkuun jotain aavistanut ja sitten nähnyt mörköjä sielläkin, missä niitä ei varsinaisesti ole. Näin se nyt kuitenkin tällä kertaa meni.
Lisäksi olen vähän ärsyyntynyt Robinin miesasioihin. Matthew osoittautui tässä kirjassa sympaattisemmaksi kuin odotin, eikä Cormoran ole mikään varsinainen "saalis". Miksi ihmeessä on niin vaikea erotella ystävyys, ammattimaisuus ja rakkaus toisistaan?
Noniin, tulipas kiukuteltua. Aika harvoin minä nyt näin hermostun. Olisiko pientä stressinpoikastakin ilmassa? Jännitystä työpaikaanvaihdoksesta? Nyt kuitenkin lomaillaan hetki ja pinossa on monta kirjaa, joista ainakin yksi aiheuttanee vähintäänkin pientä mutinaa blogiin sekin. Kunhan nyt saan sen ensin luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti