Klassikkohaaste III eli Maria Jotunin Miehen kylkiluu

Haasteen kooste blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

Ehdinkö, enkö ehdi, vai? Kai tämä vielä lasketaan?

Meni pikkuisen tiukoille tämän kolmannen klassikkohaastepostauksen kanssa. Lukumaraton, naistenviikko ja kaikenlaiset loma-aktiviteetit veivät heinäkuussa niin paljon aikaa ja energiaa, että ehdin tarttumaan klassikkoon vasta tällä viikolla. Eikä se sitten tietysti mikään järkäle voinut olla (kun kerran lomakin jo loppui).

Siispä taas tuli lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tartuin näytelmään. Othellon jälkeen vähän Maria Jotunia ja samalla edistyi myös Lukuharjoituksia-haaste.

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
Ilmainen klassikko Elisa Kirjasta 

Näytelmäksi siis meni ja mikäs siinä. Maria Jotunin Miehen kylkiluu sai minut hymähtelemään. Kiemurat ja kommervenkit henkilöhahmojen onnen edellä olivat jotenkin mainion perinteisiä, mutta kuitenkin oikeastaan aika ajankohtaisia.

Eihän tuossa naisia kovin helpolla päästetä. Mies kuin mies kelpaa ja miehenkipeät naiset saavat oikein riidankin aikaiseksi yhdestä sitoutumiskammoisesti hunsvontista ennen kuin ratkaisu keksitään. Toisaalla taas hysteerisyyteen taipuva rouva päättää unohtaa aviorakkautensa ja lähteä vihreämmille apajille.

Saavat toisaalta miehetkin osansa. Vaimo tarvitaan, kun pitäisi lehmät hoitaa ja edellisen ja edesmenneen jäljiltä on kangaskin puissa kesken. Toisaalta taas ei apteekkari osaa arvostaa vaimoaan ja suorastaan unohtaa rakastavansa tätä. Vaimo kun on aina saatavilla ja silloin arvo tuppaa unohtumaan.

Teemat siis ovat ajattomat. Vaikka kieli ja lievä kansanomainen yksinkertaisuus ehkä kuulostavat nykyajan ihmisestä jo vähän vanhahtavilta, on tarina itsessään varsin viihdyttävä. Ei siinä ole varsinaisesti päätä eikä häntää, mutta toinen puolisko olisi melkein jokaiselle saatava, uusi tai vanha, mutta kuitenkin oikea. Itse asiassa oli varsin virkistävää lukea tällaista suoraviivaista ja ehkä vähän naiiviakin naimakauppaa kaikkien Temptation Islandien ja Kauniiden ja rohkeiden pommituksessa mediasta. (Jopa minä, joka katson telkkaria noin kerran kuukaudessa hetkisen, olen tietoinen noista ohjelmista).

Huh, tulihan tämä klassikkohaaste sentään selätettyä. Ja sentään vielä oikean päivän aikana. Eikä näytelmien lukeminen ole ollenkaan hullumpaa touhua. Täytyy yrittää jossain kohtaa jotain vähän modernimpaakin, ettei aina me klassikkonäytelmäksi.

Haasteen koosteen löytää blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - sieltä pääsee kierrokselle haasteeseen osallistuviin kirjablogeihin.

Wildflower

Jaksaa, jaksaa... Loma loppui, työ alkoi, mutta arki on edessä vasta maanantaina ja silloinkin vielä kevennettynä versiona, koska koululaiset vielä lomailevat vähän aikaa.

Pitäisi arvostaa arkea ja osata muokata se sellaiseksi, että elää, eikä vain odota (viikonloppua, lomaa, työpäivän loppumista). Helppo sanoa, muttei ehkä aina ihan helppo toteuttaa. Kyllähän minä pidän työstäni ja syyskuun alussa aloitan luullakseni toisessa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisessa ja inspiroivassa paikassa, mutta silti sitä välillä haaveilee, että joku maksaisi palkan kirjojen lukemisesta, haahuilusta ja vaikka tästä blogin sepustamisesta.

Realismi ja oma kokemus kertoo, ettei yrittäjän elämä ole ruusuilla tanssimista, eikä arkensa ollenkaan niin kevyttä kuin voisi vapauden perusteella kuvitella. Vaan voihan sitä aina unelmoida vaikka sitten lottovoitosta, elämisen kiireiden lomassa.

Tulin tässä kesällä myös kuunnelleeksi yhdenlaisen yrittäjän kertomuksen elämästään. Drew Barrymore on kaikkien tuntema näyttelijä (E.T., Charlie´s Angels jne.), mutta hänellä on myös oma tuotantofirmansa, kosmetiikkamerkkinsä jne. Voisi kuvitella lapsitähdelle kaiken tippuneen taivaasta, mutta ei se nyt kai ihan niin mennyt.

Meidän pihan "villi" korianteri

Drew Barrymore: Wild Flower 
HelMet Overdrive 

Drew Barrymore on itse kirjoittanut kirjan elämästään ja myös lukenut sen äänikirjaksi. Esiintyminenhän näyttelijältä sujuu ja tätä äänikirjaa onkin mielenkiintoista kuunnella. Toki, välillä kovin amerikkalaiset kiekaisut ja karjuminen särähtävät suomalaisen lukijaan liioiteltuina, mutta toisaalta äänen värähtely herkissä kohdissa liikuttaa. Kyynikko minussa mietti, onko kyseessä taitavan näyttelijän äänenkäyttö, mutta uskotaan nyt kesän kunniaksi aitoon oman elämän tekstistä liikuttumiseen. Vaikuttavuus oli selvä.

Kirja ei varsinaisesti etene kronologisesti eikä ole edes oikea elämäkerta. Kyseessä on kokoelma kohtauksia Drew Barrymoren elämästä ja kertomuksia hänen taustastaan. Onkin jännittävä seurata, miten hippivanhempien vaikutuksesta ja erityisesti kunnianhimoisen äidin huomassa lapsitähdestä kasvaa täysin eksyksissä oleva nuori.  Tahdonvoimalla Barrymore kuitenkin vie elämäänsä eteenpäin ja nyt nelikymppisenä tarinaansa kertoo seestyneen oloinen, kahden pienen tytön äiti.

Osittan kirja kuulostaa ihan Hollywood-sadulta, mutta takana kuuluvat myös tummemmat soinnut. Päihdeongelmat, vierotus, äidin huoltajuuden purkaminen teininä lakiteitse, ei ole elämä aina ollut helppoa. Los Angeles ei kai myöskään ole kaikkein helpoin ympäristö viihdeteollisuuden piirissä toimivan yrityksen perustamiseen. Hatunnosto onnistumisesta!

Tarinoiden erilaisuus ja aikahypyt tekevät kirjasta hieman sekavan ja vaikeasti seurattavan, mutta kun jättää punaisen langan etsimisen sikseen ja keskittyy yksittäisiin kohtauksiin, ovat ne pääosin mielenkiintoisia ja monissa on ihan oikeasti jotain asiaakin tai viesti siitä, miten Barrymore uskoo onnistuneensa. Ylenpalttinen tunteellisuus tekee muutamasta luvusta melkein hivenen nolottavia kuunnella. Siirappisuus oman perheen ja varsinkin appivanhempien kohdalla saa vähän hymähtelemään ja tulee tirkistelijäolo. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun Barrymore kertoo suvustaan tai lapsuutensa tapahtumista. Firman perustamisen leffalistat ovat tällaiselle ei-elokuvaihmiselle vähän puuduttavia.

Kaikkiaan kirja on oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Välillä sitä on kateudesta vihreänä ja välillä taas arvostaa omaa arkeaan ja on kiitollinen tavallisesta elämästään. Jonotuslistoista päätellen tämä on HelMet Overdrivessa yksi suosituimmista kirjoista, mutta kannattaa pistää itsensä jonon jatkoksi. Kirja on helppo kuunnella ja onhan se aina kiinnostavaa tietää enemmän kuuluisuuksien taustoista, varsinkin heidän itsensä kertomana.

Loman viimeinen päivä

Voihan kammotus. Se on/oli loman viimeinen päivä tänään. Huomenna pitäisi mennä pirtsakkana töihin ja nyt sitten tulivat nämä helteet - ja kesäflunssa. Taidan olla allerginen töihinpaluulle, kun sunnuntai-iltana alkoi tulla kurkku kipeäksi ja nyt sitten on pää ihan täynnä jotain muuta kuin älykkäitä ajatuksia.

Toisena vaihtoehtona on allergia kuntoilulle. Kävin tänään hankkimassa kuntoklubin jäsenyyden, mutten uskaltanut heti jäädä kuntoilemaan tämän flunssan takia... tosin kyseessä on vähän ex tempore tempaus, joten sunnuntainen kurkkukipu ei voinut johtua tästä... ehdottomasti työallergiaa siis.

Lomaltapaluun tuskaan auttaa se, että seuraaville vapaille on jo reissu suunnitteilla - uhmaamme Euroopan hulluja, joilta nyt tuntuu riittävän energiaa pahuuteen joka puolella ja lähdemme joululomalla Etelä-Ranskaan. On taas jotain, mitä odotella.

Jo ennen lukumaratonia luettujen kirjojen sumasta löytyy myös yksi varsin miellyttäviin lomamaisemiin sijoittuva dekkari. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pahaa tahtoa ja pahantekoa.

Kåre Hallden: Cavakuningas 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sarjan ensimmäisessä osassa (Samppanjaruhtinas) oltiin Ranskassa Champagnen alueella, mutta nyt Harald ja Isabelle ovat muuttaneet Espanjaan Cavan tuotantoalueille.

Cavan tuotanto onkin sitten vähintään yhtä intohimoista kuin samppanjankin ja latinoveri vielä kuumempaa. Suvut taistelevat vallasta eikä elämä ole auvoista perheidenkään kesken. Kun sekaan sotketaan vielä ydinvoima, ekoterroristit, megalomaaninen johtaja ja kamppailu maailman markkinaosuuksista, ei murhakaan yllätä.

Aikamoinen sillisoppa Cavakuningas onkin. Teemoja on vähän liikaakin. Itse asiassa minulla kesti ensimmäisen kolmanneksen lukemsessa ihan hirmuisen kauan, kun en millään meinannut päästä tarinaan sisään. Puolenvälin jälkeen vauhti kiihtyy ja sitten aloin jo pysyä suuressa henkilömäärässäkin suurin piirtein kartalla.

Ei tämä siltikään mikään elämää suurempi lukukokemus ollut eikä dekkarinakaan mitenkään erityinen. Itse asiassa kirja olisi vaatinut aikalailla karsimista ja selkeytystä. Nyt jäi homma vähän hajanaiseksi, vaikka lankoja toki lopussa kerittiinkiin nippuun. Parasta taisikin olla kuvaus seudusta ja Cavan valmistuksesta. Ne herättivät minussa sen pienen turistin...

Kun sarja jatkuu ja jaksaa viihdyttää

Kesäyöt ovat omiaan lukemiselle... 

Kesä kuluu sellaisella vauhdilla, ettei perässä pysy. Onneksi olen kaikkien loma-juttujen lomassa ehtinyt vähän lukemaankin.  Fantasia-sarjat ovat omiaan rentoutumiseen, mutta monen kohdalla puhti loppuu valitettavan nopeasti hyvän alun jälkeen.

Useimmiten kirjasarjat alkavat tympimään siinä kolmannen tai neljännen osan kohdalla. Siis ainakin silloin, kun mukana on jonkinlainen kehystarina. Joko juoni ei tunnu etenevän tai se toistaa pahasti itseään. Pahinta on, kun useampi osa palvelee lähinnä täytteenä, eikä niissä oikeasti tapahdu kunnolla tarinankehitystä. Jopa Harry Potterissa meinasin minun intoni lopahtaa neljännen osan jälkeen ja loput luin pääasiassa siksi, että halusin tietää, miten siellä ihan lopussa käy.

Koska varsinkin fantasiasarjat tuntuvat nykyään venyvän trilogiaa huomattavasti pidempään, olen tullut epäluuloiseksi. Siksi on niin mahtavaa, kun löytää kunnon tarinan ja jännitteen säilyvän yli useamman osan. Tässä pari viime vuosien suosikkiani.


Paha velho / hyvä velho ? 

Benedict Jacka: Chosen ja Hidden 

Poikkeuksia toki on. Olen jaksanut säännöllisen epäsäännöllisesti seurata Alex Verus-seikkailuja Benedict Jackan sarjassa ja pari muutakin on seurannassa. Alex Verus-kirjoissa kehystarina on vähintäänkin löysä. Paha velhomestari uhkaa palata maailmaan ja Alexin historia pimeyden puolella tuo hänen peräänsä vaaran, jos toisenkin. Samalla jokainen osa on kuitenkin myös oma tarinansa, joissa jokaisessa kamppaillaan kunkin oman pimeän puolen kanssa samalla kun taistellaan pahisten kanssa.

Sarja kuulostaa yhtä yksinkertaiselta kuin niin monet muutkin fantasiakirjallisuuden standardiedustajat, mutta siinä on kompleksisuutta, joka viehättää. Kukaan ei ole oikeasti hyvä tai paha (tai no, jotkut pahikset ovat kyllä aika kamalia), vaan oikeasti on kyse valinnoista. Aina ei mene putkeen. Päähenkilö ei myöskään ole mitenkään ylivoimainen, vaikka selviääkin hengissä aika näppärästi. Alex Verus ei ole erityisen urhea, eikä kauhean jalokaan. Hän vaikuttaa suhteellisen normaalilta ihmiseltä pelkoineen ja toiveineen ja vaihtelevine tunteineen.

Jotenkin minua viehättävät myös sarjan osien nimet. Lyhyitä, ytimekkäitä ja kuitenkin linkissä osan juoneen. Fated, Cursed, Taken - ja nyt viimeisimpinä Chosen ja Hidden - vielä edessä Failed, Burned ja Bound...


Vaarallinen nuori nainen

Sarah J. Maas: Queen of Shadows
HelMet Overdrive 

Viime aikoinen ihastus on kuitenkin ollut Sarah J. Maasin Throne of Glass. Nuoren salamurhaajattaren tarina päätyi myös lempparisarjoihini naisten kirjoittamista romaaneista erityislaatuisista naisista.

Viimeisimmässä osassa Celaena palaa kotikaupunkiinsa pelastaakseen ystävänsä hirviökuninkaa käsistä. Kosto ei myöskään ole kaukana mielestä ja taikuuskin pitäisi vapauttaa. Jälleen kerran juoni on täynnä käänteitä ja mielenkiintoisia hahmoja. Throne of Glass on siitä kiva sarja, että myös kehystarina etenee. Se vain on niin täynnä kommervenkkejä, että siinä riittää vielä pureskeltavaa. Aikamoinen käänne nytkin tuli lopussa. Silti kirjat ovat itsenäisiä tarinakokonaisuuksia sellaisenaan eli kärsimätön lukijakaan ei joudu kärvistelemään turhautuneena. Seuraavaa osaa pitääkin odottaa syksyyn saakka. Goodreadsin mukaan julkaisupäivä olisi 6.9.2016...

Tuleekohan uusi osa samantien Overdriveen? Jännä nähdä. Aika hyvin ovat palvelusta löytyneet myös sarjojen uudet osat. Eikä syksyyn ole enää ollenkaan pitkä aika. Tässä helteessä sitä on vaikea käsittää, mutta minulla on huomena viimeinen kesälomapäivä...

Naistenviikon haastepostaus: Siskot ja sisaruus...

Naisten viikon haastepostaus. Emäntänä Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä kuukauden teatteri 

No enhän minä nyt malttanut sitä Radioteatteriin jättää, vaan kuukauden teatteriksi tulee nyt myös Samppalinnan kesäteatterin Nunnia ja konnia. Musiikkiteatteria hienossa paikassa ja suurella sydämellä. 

Tämä sopii myös oikein hyvin naistenviikon päätöspostaukseksi. Aihe ei sovi naistenviikolle siksi, että päähenkilönä on kipakka kapakkalaulajatar, joka joutuu pakenemaan gangsterisulhastaan nunnaluostariin - kaksi naisroolien ääripäätä, muistattehan. Eikä syynä ole myöskään asetelma naiset vastaan pahat miehet (tai no, onhan siellä tietysti myös poliisi Ricky). 

Nunnia ja konnia sopii naistenviikolle siksi, että se nostaa esille liian usein unohtuvan teeman sisaruuden voimasta. Siitä, miten yhdessä olemme enemmän ja saamme kaadettua vaikka pyssyä heiluttelevat gangsterimachot. Yleensä naisten sanotaan puukottavan toisiaan helposti selkään ja naisvaltaisten työpaikkojen olevan niitä riitaisimpia. Sen ei tarvitse olla niin. 

Liike-elämässä ovat jo yleistyneet erilaiset naisverkostot ja mentoroinnit. Urallaan edenneet naiset muistavat nostaa ansioituneita naisia. Ei, naisia ei pidä suosia sukupuolen perusteella yhtään sen enempää kuin miehiäkään, mutta naiset pitää muistaa uusia positioita täytettäessä. En halua korvata "hyvä veli"-saunailtoja "siskojen kerhoilla", mutta haluan nuorten naisten voivan olla naisia uralla edetessään ja heidän saavutustensa loistavan samalla lailla kuin miestenkin. Tähän tarvitaan sisaruuden henkeä, sillä vaikka monet miehet jo ovatkin silmänsä avanneet, aivan liian usein valinnoissa voi aavistaa rintojen muistuttaneen äitiyslomista ja vanhempainvapaista. Liian usein fallos kohoaa ja kohottaa. Me naiset voimme muuttaa tämän, vaikka se aikaa ja työtä vaatiikin. 

Olipas paatosta, entäs se teatteri? 

Teatteri herätti ajatuksia, kuten lienette jo huomanneetkin. Ensisijaisesti Nunnia ja konnia on kuitenkin viihdyttävää musiikkiteatteria. Laulut olivat aivan mahtavia, esiintyjät liekeissä ja yleisö innoissaan. Alussa vauhtiin pääseminen vei hieman aikaa, mutta sitten mentiin ja ryminällä. Ihan kuin lavalla olisi herätty ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. 

Kenellekään ei liene yllätys, että Maria Lund osaa laulaa, mutta nautin kovasti myös Rickyn (Martti Manninen) soolosta sekä gangsterien yhteisesityksestä (Curtis - Lauri Ketonen, TJ - Anssi Valikainen, Pablo - Mikko Jokinen) Nunnien esitykset olivat ihan mahtavia. Sisar Maria Lazarus (Tuija Piepponen) vei lavan suvereenisti ja nuoren noviisin (Pauliina Saarinen) ääni kajahti kyyneliä nostattavasti. Myönnän, liikutuin lopun tunnelmissa useampaan kertaan, vaikka sävy kokonaisuudessaan keveä olikin. 

Samppalinnan pyörivä katsomo oli hyödynnetty viimeisen päälle. Sillä vältyttiin monimutkaisilta lavastemuutoksilta, vaikka keskusmoduuli taipuikin moneen. Tykkäsin ratkaisuista. 

Hivenen esitys tuntui pitkältä. Ehkä siirtymät ja katsomokaruselli pidensivät. Nunnia ja konnia on kuitenkin erittäin laadukasta kesäteatteria ja ihanan ajaton tarina. Elokuvan nähneet eivät ehkä kaikkea suoraan tunnista, mutta silloinhan voikin keskittyä tarinan kulkuun ja vain nauttia musiikista. Katsomo oli keskiviikon iltapäivänäytännössä viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla vieläkö lippuja löytyisi jäljellä oleviin näytäntöihin. Esitys on hintansa väärtti. 

Naistenviikon haastepostaus: Lempparilistan naisia viime vuodelta

Naisten viikon haastepostaus. Emäntänä Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Pari päivää mökillä enkä avannut sen paremmin kirjaa kuin konettakaan. Taitavat siis jäädä naistenviikon postaukset aika minimiin. Jos nyt kuitenkin jotain koittaisi... vaikka sitten jotain kliseistäkin kliseisempää...

Luenko enemmän mies- vai naiskirjailijoita? 

Olen joskus kyseistä kysymystä varten listojani tarkastellutkin (esim. täällä), mutta tällä hetkellä minun täytyy sanoa, etten rehellisesti tiedä nykytilannetta. Kirjailijan sukupuolella ei ole minulle käytännössä merkitystä lukemista valitessa. Kirjaa tulkitessa saatan asian joskus tarkistaa, vaikka useimmiten tunnustan jättäväni kirjailijan aikalailla huomiotta keskittyessäni itse tarinaan. Taidan kiinnittää kirjailijan sukupolveen huomiota lähinnä silloin, kun
a) kirjasta löytyy minua ärsyttävää, ihastuttavaa tai muuten kiinnostavaa asenteellisuutta, joka on jollain tavalla sidoksissa sukupuolirooleihin
b) kirjasta löytyy henkilö, joka jollain tavalla rikkoo noita yllämainittuja rooleja

Tehdäänpä tässä nyt tällainen ihan perinteinen listaus lempparilistani kirjoista, joiden

- kirjoittaja on nainen
- joku päähenkilöistä on perinteistä roolikuvaa jollain tavalla rikkova tyttö / nainen

Niin, ja kolmantena sääntönä, että olen lukenut kirjan viimeisen vuoden aikana eli heinäkuusta 2015 tähän päivään...

Tästä lähtee:

Vera Vala & Arianna de Bellis - Sieltä tämä löytyi heti heinäkuulta 2015 ja löytyy muuten myös tämän vuoden heinäkuulta. Arianna on ehkä aika tyypillinen naissalapoliisi eli rohkea, välillä vähän tyhmänrohkea ja teorioissaan älykäs. Erilaiseksi hänet tekee herkkyys ja haavoittuvuus, joka usein unohtuu miesten perinteisissä rooleissa toimivista naishahmoista. Menneisyyden haamut ja rakkauden kiemurat satuttavat Ariannaa, vaikka hän sitten urheasti jatkaakin eteenpäin.

Katja Kettu & Yöperhosen Irga Kun tyttö hiihtää rakkauden perässä rajan yli Neuvostoliittoon, joutuu siellä vankileirille ja selviää, aina vain selviää. On hänessä pakko olla jotain erityistä. Tarina ei ole kaunis eikä päähenkilö hyveellinen, mutta häntä on pakko ainakin kunnoittaa.

Gail Carriger & Steampunk tyttökoulun teinivakoojattaret - Hulvattomat, itsepäiset, persoonalliset ja ah, niin viihdyttävät. Ei tarvitse olla vakava, ollakseen vakavasti otettava, vaikka olisikin teininä opettelemassa vakoojaksi. Myös Parasol Protectoraten sieluton sankaritar on aivan mahtava tuttavuus.

 Milja Kaunisto ja kreivitär Marie-Constance de Boucard. Hento ja hemmoteltu nuori kreivitär onkin jotain aivan muuta. Kasvatuksensa vangiksi jäänyt nainen oppii selviytymään hengissä, vaikka sitten Ranskan vallankumouksen kiemuroissa. Myös ajankuva on Milja Kauniston kirjoissa aivan mahtavaa luettavaa. Oli kyse sitten keskiajasta tai 1700-luvusta.

Agatha Christie ja Neiti Marple - Need I say more? Samoin Tuppence on aivan mahtavan itsenäinen ja itsepäivänen aikana, jolloin nainen edelleen nähtiin kodin hengettärenä ja kauniina koristeena. Vaviskaa roistot!

Sarah J. Maas & Celaena Sardothien Salamurhaajatar, kuningatar, traumatisoitu nuori tyttö, puoliverinen... ennen kaikkea hyväsydäminen selviytyjä. Fantasiatarinaa lukee henkeään pidättäen ja päähenkilölle hyvää toivoen.

Sofi Oksanen ja Norma Ei ollenkaan tavallinen lyyli tämä tyttö, vaikka erilaisuus ehkä sitten kuitenkin on satujen perua.

Tuula Havaste: Maan vihat 
Luettavaksi kanssabloggaajalta 

Sitten on tietysti Tuula Havasteen Kertte. Piispantappaja-Lallin vaimosta Arimo-sotilaan naiseksi Tokholmiin. Kertte tekee, mitä on pakko ja mitä mieli halajaa.

1100-luvun Suomen kansanperinne, taikausko sekä uuden uskonnon tuomat uhkaavat muutokset kehystävät erikoislaatuisen naisen matkaa niin ajassa, paikassa kuin naiseudessakin. Aikana, jolloin nainen on miehestä riippuvainen, ottaa Kertte vastuun omasta kohtalostaan eikä taivu miehen tahtoon.

Maan vihat on sarjan toinen osa. Kertte on suostunut piispan miehen Arimon matkaan pelastaakseen kirveellä piispan surmanneen miehensä koston kourista. Matka vie kauas meren yli Tokholmiin, jossa Kertte joutuu tutustumaan myös piispan edustamaan uuteen uskoon. Vanhat hyvät taiat ja uskomukset määrätään vääriksi, eikä noituudesta hyvä seuraa. Kertte näkee talojen vainajat eikä taivu sen paremmin Arimon kuin käskynhaltija Pärtyn komentoon. Vaan mitä voi "vain" nainen vahvojen miesten edessä? No, ainakin päättää oman elämänsä suunnasta ja paikasta jälleen kerran.


Naistenviikolla kirjabloggaaajat keskittyvät erityisesti erilaisiin (nais)näkökulmiin tai näkökulmiin naiseuteen kirjallisuudessa tai muuten vaan. Kannattaa kurkata lista hasteeseen osallistuvista blogeista täällä.
Ensimmäisen postaukseni aiheesta löydät täältä. 
Edit: Naistenviikon päätöspostaus täällä.

Naistenviikon haastepostaus: Neitsyt ja äiti

Naisten viikon haastepostaus. Emäntänä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Astuvan ukoksi sanotaan, mutta mistä sen näkee, ettei olekin akka? 

Naistenviikkoa vietetään 18.7. - 24.7.2016. Välillä harmittaa. Miksi ihmeessä edelleen tarvitaan erillisiä päivä tai viikkoja muistuttamaan, että puolet ihmiskunnasta on olemassa? En pidä jalustalle asettamisesta. En myöskään pidä sorrosta, alentamisesta ja väheksymisestä (kenenkään kohdalla). Tosiasia lienee, että maailman monessa kolkassa naisella ei edelleenkään ole muuta kuin korkeintaan esineellinen arvo. Väkivalta ja alistaminen ovat arkipäivää liian monelle.

Tiedän olevani onnekas. Asun maassa, joissa monista epätasa-arvon ilmentymistä huolimatta oloni on turvallinen, saan valita kotiäitiyden ja uran välillä, omistan, voin ilmaista itseäni vaikka kirjoittamalla blogia. Mieheni on aina tukenut työsuunnitelmiani ja valittamatta tehnyt ruokaa, hoitanut lapsia ja huushollia. Siivouksessakin olemme tasaisesti yhtä huonoja. Kasvatukseni kiteytyy seuraavaan keskusteluun vähän yli kymmenvuotiaan Minnan ja isänsä välillä:

Iltakävelyllä kodin suuntaan: 
- Haluan olla poika - he saavat olla ulkona pidempään! Tämä ei ole reilua
- Ei se ole kiinni sukupuolesta. Huomenna on koulua. 
- Pojat saavat muutenkin tehdä, mitä haluavat ja missä haluavat

Isä pysähtyi
- Minna, älä ikinä ajattele, ettet saisi, koska olet tyttö. Sinä voit tehdä ja osaat mitä vain.

Sitten jatkettiin kotiin. Kumpikin omissa mietteissämme. 

Tämä keskustelu on aina ollut kirkkaana mielessäni. Toki olen myös saanut tehdä töitä (miesvaltaisissa)yhteisöissä, joissa tytöttely on ollut todella vähäistä ja tehtäviä on jaettu innon ja osaamisen mukaan eikä sukupuolen. Onnekseni en myöskään ole ujo. Minua kommentoineet ovat aina saaneet vastineen ja varsinkin vanhemmiten olen myös oppinut vaatimaan. Ympäristön asettamat roolit istuvat kuitenkin tiukassa. Vieläkin huomaan pohtivani "voinko" tilanteissa, joissa miehet yleensä vain menevät ja tekevät.

Huora vai madonna? Hyvä äiti vai...? Rooleja on tarjolla muutama.  Mitäs, jos oltaisiin "vain" naisia, siis ihmisiä kukin omine toiveinemme ja valintoinemme?

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana: Kaija Kärkinen 

Kirja on kokoelma Anna-Leena Härkösen Anna-lehteen kirjoittamia kolumneja vuosilta 2003-2011.
Lyhyet tarinat pohtivat naisena olemisen haasteita sekä eroja miehen ja naisen ajattelutapojen välillä. Lyhyet, muutaman minuutin jutut sopivat erityisen hyvin äänikirjamuotoon. Niitä voi kuunnella yhden tai muutaman sopivissa väleissä. Kaija Kärkisen lukemista on miellyttävä kuunnella. Hän saa ääneensä elävyyttä, muttei ylinäyttele.

Jotkin kohdat kolahtivat. Se on oikeasti kumma juttu, miten leikkipuistossa äidille tulee aina pissahätä juuri silloin kuin sieltä ei saa lasta lähtemään millään pois tai, miten töissä käyviä äitejä syyllistetään (välillä erityisesti toisten (koti)äitien taholta). Meillä myös taitaa olla samanlaiset jääräpäät lapsina ja olemme yhtä lailla tuiskahtelevia ja välillää ajatuksissaan poissaolevia tai kodin ulkopuolisten juttujen takia pahantuulisia äitejä - ja podemme käytöksestämme samalla tavalla huonoa omatuntoa.

Äitiyteen liittyvät jutut siis osuivat ja upposivat. Hieman vähemmän tunnistin itseäni kiiltovoidepurkkia himoitsevassa naisessa (minä olen nyt lomalla kulkenut 99% täysin ilman meikkiä) tai miehelle dramaattista puhelua soittavassa vaimossa (meillä on menty tekstareilla jo vuosikausia reissujen aikaan), mutta kaipa se noinkin voi muilla olla. Ajan kuluminen kirjoittamisajankohdasta näkyy välillä teknologiakuvauksissa - enää ei mene ihan samalla tavalla nettiyhteyksien ja IT-huoltojen kassa - onneksi.

Tietty noista tekstareista voisi kertoa ainakin meillä näkyvän, aika klassisen eron miehen ja naisen välillä. Kun minä kirjoitan puolittaisen romaanin tapahtumineen, vastaa mies "Tout ok" eli "Kaikki ok" ...  Sisältyyhän tuohon tietysti kaikki oleellinen, mutta joskus olisi kiva kuulla vähän pidempää tarinaa kotoa tai reissun päältä. Riippuen kumpi tien päällä kulloinkin on.

Kirjan niminovelli "Laskeva neitsyt" kertoo osuvasti naisten ja miesten logiikan erilaisuudesta. Toiset tietävät ja toiset olettavat tietävänsä, kun kerran logiikka niin määrittelee... (okei, tuo oli ehkä vähän ilkeästi sanottu, mutta noin minä tuon tulkitsin...) Tai sitten on kyse vain aiheiden erilaisesta kiinnostavuudesta.

Kaikkiaan Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on viihdyttävä, mutta myös ajatuksia herättävä kokoelma juttuja naiseudesta.


Naistenviikolla kirjabloggaaajat keskittyvät erityisesti erilaisiin (nais)näkökulmiin tai näkökulmiin naiseuteen kirjallisuudessa tai muuten vaan. Kannattaa kurkata lista hasteeseen osallistuvista blogeista täällä.

Edit perjantaina : Kakkospostaukseni täällä. 
Toinen edit: Kolmaspostaus täällä.

Vera Valan Milanon nukkemestari

Lukumaraton on jo perinne ja minun aivan oma perinteeni on yhdistää kesälukumaraton Vera Valan uusimpaan Arianna de Bellis -dekkariin. Italia miljöönä, jännittävä juoni ja mielenkiintoiset henkilöhahmot. Mikäs sen parempaa kesälukemista?

Vera Vala: Milanon nukkemestari 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Arianna on pienen tytön äiti ja työskentelee oikeuspsykologian laitoksella. Elämä tuntuu olevan viimeinkin mallillaan, mutta sitten kaupungista löytyy ruumis ja toinenkin.

Jokaisella surmatulla on vieressään nukke ja heidät on aseteltu kuin maalauksessa. Jäljet johtavat erääeen Ariannan tutkimusryhmän potilaaseen, mutta Arianna uskoo vahvasti hänen viattomuuteensa. Myös Ariannan veli Ares lähetetään Vatikaanista tutkimaan tapauksia. Onhan vastaavista muutaman vuoden takaisista murhista tuomittu mies hänen veljeskuntansa jäsen.

Sisarukset kietoutuvat vyyhteen, jonka selvittäminen osoittautuu paljon oletettua monimutkaisemmaksi. Ihmismielen synkät syöverit kykenevät luomaan kiemuroita, joiden selvittämisessä ei kukaan selviä satuttamatta itseään.

Dekkari pitää otteessaan, kun kuvio kuvion jälkeen vähitellen selviää. Tämä kirja on kuin vanha rasia, johon on rakennettu salalokeroita jokaisen kuviokiekuran taakse. Piilotettua jousta painaessa pompahtaa esiin taas jotain kaiken päälaelleen kääntävää. Onneksi Vera Vala osaa kuljettaa lukijan sokkelon halki niin, että lopussa tuntee tietävänsä kaiken - tai ainakin melkein. Ariannan oma historia on tässä osassa enemmänkin sivuosassa. Jotenkin unikohtaukset ja vanhojen tuttujen tapaamiset tuntuivat hieman päälleliimatuilta. Olisiko jo aika saada menneisyys selvitettyä ja keskittyä uusien juttujen selvittämiseen?

Kuten aiemmissakin osissa, paikat ovat tarinassa suuressa osassa. Oman viehätyksensä lukemiseen toi muutaman vuoden takainen Milanon visiittini. Huomasin muistavani ja tunnistavani keskustan paikkoja. Kirja on kerronnaltaan yllättävänkin visuaalinen ja loi mieleeni tummasävyisiä kuvia Milanon Duomon liepeille tai katetuille kauppakujille.

Vaikka Milanon nukkemestari jatkaa synkkää tunnelmaa ja olen aiempien kohdalla peräänkuuluttanut ensimmäisen osan italialaista keveyttä, niin tämä kirja oli minusta todella hyvä. En kokenut tarinaa ahdistavaksi, vaan ennemminkin mielenkiintoiseksi. Ehkä kauhut ja manipuloinnit menivät jo niin pitkälle, että alkoivat tuntua melkein epätodellisilta. Onko tuo sitten hyvä vai huono? En tiedä. Minä ainakin luin kirjaa nautinnolla lukumaratonpäivänä. Tämä on ehdottomasti kesäkirja! Voi, kun seuraava osa ilmestyisi pian!

Norma - dekkarihko satumukaelma

No niin, Mikkelireissulta on palattu ja on aika purkaa lukumaratonin(kin) aiheuttamaa kirjasumaa. Kummasti sitä onkin kirjoja bloggaamatta, vaikken reissussa pahemmin ehtinyt kuin vähän kuuntelemaan äänikirjaa. Oli nimittäin muuta tekemistä. Kurkkaa millainen historiapläjäys reissusta tuli täältä tai täältä...)

Kirjojen osalta olen paikannut aukon sivistyksessäni. Lukumaratonin aikana sain vihdoin ja viimein luettua elämäni ensimmäisen Sofi Oksasen kirjan. Minulla on ollut sellainen käsitys, että hän kirjoittaa lähihistoriaan sijoittuvia, poliittisesti kantaaottavia, surullisia ja ahdistustakin aiheuttavia romaaneja  - kirjoittaa siis hyvin, mutta aiheina minua ehkä tällä hetkellä vähän vieraannuttavista asioista.

Jollain tavalla olen niputtanut Oksasen samaan ryhmään Katja Ketun kanssa. Hänen Kätilö-romaaninsa aiheutti minussa lievää pahoinvointia (vaikka kirjoittajan taitavuuden toki tunnistankin). Yöperhonen puolestaan pääsi yllättämään keveydellään ja osaltaan helpotti myös Sofi Oksaseen tutustumista. Tiesin Norman nimittäin olevan vähän toista maata, kuin hänen siihen saakka tunnetuimmat teoksensa.

Se, miten paljon toista maata, olikin sitten jonkintason yllätys.

Sofi Oksanen : Norma
Ystävältä lainaan

Sain Norman ystävältä lainaan ja se odotti monta kuukautta sopivaa lukuhetkeä, joka osui sitten lukumaratonin päivään. Kuvittelin kirjan mahdollisesti hidastavan sivumäärän kasvatusta, mutta toisin kävi. Kirja on helppolukuinen ja tuli ahmittua nopeasti.

Norman hiukset kasvavat yliluonnollisen nopeasti ja niitä on leikattava kerran päivässä. Norman äiti on töissä sukulaisten kampaamossa, jossa myydään uskomattoman laatuisia hiuslisäkkeitä, joista asiakkaat eivät voi saada tarpeekseen. Kampaamon omistaa pahimpiin mafiapomoihin verrattavissa olevan Lambertin klaani. Sitten äiti hyppää metron alle ja Norma sekaantuu vyyhtiin, jonka ulospääsy vaatii apua myös haudan takaa.

Mikäli kirjaa lukee puhtaasi dekkarina/jännärinä, se on oikeastaan aika keskinkertainen. Kohdunvuokraus ja maailman hiuskauppa ovat toki ajankohtaisia aiheita, mutta kirjan rakenne roistoineen ei kauheasti poikkea monista muista. Mielenkiintoisuus tuleekin siitä, miten Oksanen on yhdistänyt vanhaa satua tornissa odottavasta Tähkäpäästä pahan äitipuolen hallussa nykyajan teemoihin. Tosin tässä ei ole todellista pahista tyttöä vahtimassa, vaikka äidillä ei olekaan ihan puhtaat hiukset pussissa eikä prinssikään ole ehkä ihan niin jalo kuin voisi kuvitella. Silti yhtymäkohdat ovat herkullisia ja aiheuttavat oivalluksia myös lukijan päässä.

Roisto onkin sitten todellinen roisto, eikä hänelle kai toivo kukaan mitään hyvää. Samalla sitä tulee miettineeksi, että hyväksikäyttö ja alistaminen lienevät ikiaikaisia teemoja ja tytöt kohteena samoin. Oli kyse sitten seksistä, lapsista tai hiuksista, aina joku haluaa hyötyä toisen kustannuksella ja saatavilla oleva raha määrittelee kauppatavaran.

Minä pidin kirjasta, vaikkei se ehkä maailman klassikoihin aivan lukeutuisikaan. On virkistävää lukea jotain vähän erilaista, vaikka satujen "modernisointi" toki kovasti trendikästä tällä hetkellä onkin. Onneksi Sofi Oksanen ei lähtenyt kirjaamaan satua sellaisenaan uudessa ympäristössä vaan tarina vinksahtelee myös omiin suuntiinsa.

Arkistojen kätköistä : Mikkelissä kesällä 2016

Arkistojen kätköistä : kesällä 2016 käytiin myös Mikkelissä! 

Siirsinpä tämänkin nyt sitten pois vanhasta blogista 

Matkalla Mikkeliin - Miekankosken uittomuseo

Suomi on täynnä ihania pysähdyspaikkoja ja tutustumisen arvoisia pikkumuseoita. Yksi niistä on Miekankosken uittomuseoMäntyharjulla, johon poikkeaminen vitostieltä ei tee montaa minuuttia ylimääräistä kierrosta.

Pysähdykseen toki kannattaa varata minuuttia enemmän aikaa. Pienellä saarella sijaitsevat rakennukset ovat oikeasti uiton ajalta peräisin ja muutenkin tukkilaismiljöö on tutustumisen arvoinen.

Pienellä alueella riittää paljon katseltavaa ja maisteltavaa. Pääasiassa itse leivotut herkut vitriinissä saivat veden herahtamaan kielelle, enkä voinutkaan vastustaa itse leivottua munkkirinkeliäl. Ihan mahtava herkku, jonka nautiskelu aurinkoisella terassilla piristi mukavasti!

Lasten leikkipaikka ulkona puolestaan viihdytti kuopusta samalla kun sain pidettyä historiantunnin koululaisille. Pysähdyspaikalta löytyy uittomuseo, jonka sisällä oli jos jonkinlaista työkalua ja uittoon liittyvää esinettä. Vähän harmillisesti suurimmassa osassa ei ollut mitään merkintää, joten väkisinkin jäi oppitunti nyt vähän yleiselle tasolle, kun ei opettajakaan tunnistanut kuin ihan pari juttua... Kuvatauluista sentään sai luettua paikan historiaa ja muuten äiti muisteli Suomi-filmejä ja omia kouluaikojaan sekä niitä paria aiempaa visiittiä uittopaikoille. Kaipa siinä jotain jäi nuorison päähänkin.

Mihin se oikein meni? 

 Parhaiten taisi nuorison mieleen kuitenkin paikasta jäädä se suuren suuri kala, joka hyppäsi korkealla juuri kun kävelimme autosta kahvilan suuntaan. Tovi jos toinenkin kului laiturilla tähystellen sen perään... Onneksi oli kuopukselle se leikkipaikka...

Keinutkin löytyivät, mutta paras oli tämä ulkokeittiö! 

Äiti innostui käsityövajasta. Sieltä löytyi kymmenen paikallisen käsityöläisen tuotoksia. Oli ihan pakko osta kirjoneulelapaset (itselleni!) syksyä varten ja samoin pojat saivat taatusti uniikit pehmeät heijastimet. Jopa teini ilmoitti ihan mielellään sellaisen kiinnittävänsä vähintään reppuun.

Ihan lyhyeksi tauoksi suunniteltu visiitti vähän venähti, mutta yhtään ei harmittanut. Mielenkiintoista katsottavaa, herkkuja lautaselle ja kauniita maisemia. Mikäs siinä oli nautiskellessa. Varsinkin, kun tauon kohdalle osui yksi päivän harvoja todella aurinkoisia ja lämpimiä hetkiä.

Voiko tie enää suomalaisemmalta näyttää? 

Tauon jälkeen jatkettiin matkaa uusin voimin. Jopa takapenkin kahina hiljeni hetkeksi. 

Mitäs Mikkelissä?

Kartta poikineen (ja pullot- tiätty aikakauden mukaan) 

No, Mikkelissä satoi - ja paistoi - ja satoi - ja paistoi... enimmäkseen kuitenkin satoi. Siis sen ensimmäisen päivän aikana. Sadepisarat kuitenkin sanelivat tekemisiämme ja Naisvuorelle vohvelille kiipeäminen vaihtuikin Päämajamuseoon ja shoppailuun... Ruokailu hoidettiin luottopaikassa eli Mikkelin Rossossa. Siellä ei tarvitse lapsia patistella valitsemaan (pizzaa) ja itselle löytyy sitten jotain muuta (pihvi tällä kertaa).

Päämajamuseo ja Lokki viestikeskus osoittautuivat erittäin hyväksi vierailukohteeksi. Uittohistoriaantutustumisen jälkeen saatiin siis annos tietoa Suomen talvisodan ja jatkosodan tapahtumista ja henkilöistä.

Kuvittelimme selviävämme Päämaja-museosta suhteellisen nopeasti, mutta paikka oli itse asiassa niin mielenkiintoinen, että tuli melkein kiire ehtiä Lokki-viestikeskukseen ennen sulkemisaikaa viideltä.

Varsinkin Kirppua kiehtoivat erilaiset kuvaukset sekä sotien tapahtumista, että erityisesti aikakauden varusteet ja aseet. Iso plussa museon suunnittelijalle siitä, että näytillä ei ollut vain vanhoja esineitä ja tekstejä, vaan interaktiivisuus vei nuorison mukanaan. Videoita, kolmiulotteisia junamalleja, kosketusnäytöllä valittavaa materiaalia. Siinä meni hetki jos toinenkin mielenkiintoisten aiheiden parissa.

Mitä ihmettä Hitler teki Mannerheimin synttäreillä? 

Päämaja-museohan on koulurakennuksessa, jossa sijaitsi Mannerheimin sodanaikainen komentokeskus 1039-1945 välisenä aikana. Sieltä on ohjattu Suomen joukkoja ja lähetetty Ylikomentajan päiväkäskyt. Minulle mieleenpainuvimmat huoneet olivatkin juuri Mannerheimin työhuone sekä ylimmässä kuvassa näkyvä komentokeskus. Sitä voi melkein mielessään nähdä hyörinän huoneessa, kun karttoja tutkittiin ja joukkojen liikkeitä merkittiin niihin seurattavaksi. Kirppua taisivat eniten kiinnostaa kuvaukset kalustosta, Mannerheimin junavaunun kolmiulotteinen mallinnus sekä aikakauden uutisnauhat esim. Hitlerin ei niin toivotusta vierailusta Mannerheimin syntymäpäivillä.

Museo on kiinnostava, vaikkei varsinaisesti sotahistoriaa harrastaisikaan. Onhan kyseessä kuitenkin ratkaiseva osa Suomen historiaa. Visiitti ei myöskään pakota rikkomaan säästöpossua. Aikuisen yhteislippu Päämajamuseoon ja Lokki-viestikeskukseen kustansi peräti 7€ ja alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi.


Lokki-viestikeskukseen pääsimme siirtymään vasta vähän ennen viittä. Onneksi kuitenkin ehdimme. Luoliin louhittu keskus sisältää aikakauden viestintäteknologiaa sekä kertomuksia keskuksen toiminnasta. Siinä riitti kännykkäkansalla ihmeteltävää vaihdekeskuksen vieressä. Tyhjilleen jätetyssä luolanosassa emme kauan viihtyneet - aika pelottava paikka.

Kaikkiaa iltapäivä sujui mielenkiintoisten aiheiden parissa. Sade ei haitannut eikä aika käynyt pitkäksi. Opintomatkan vastapainoksi sitten tipautimme nuoremman väen hotellille isännän hoteisiin ja siirryimme siskon kanssa ostoksille...

Hotellina oli tälläkin kertaa Original Sokos Hotel Vaakuna. Se on sopivasti siinä keskustassa, melkein torin kulmalla. Mukava perushotelli. Huoneet ovat siistit ja viihtyisät.

Kesän ajaksi neuvottelutiloihin siirretty leikkihuone viihdytti monenikäisiä lapsia. Minibiljardissa hävisin kaikki matsit, vastustajan ikään katsomatta. Siellä ilta sujui rattoisasti ja matka oli lyhyt nukkumaan.

Hotellissa majoittuminen oli muuten varsin rentouttavaa, mutta aamupalalla punnittiin kärsivällisyys. Muutkin lomalaiset olivat päättäneet käydä syömässä vasta viimeisen tunnin aikana ja ruuhka oli harmittavainen. Jo vapaiden pöytäpaikkojen löytyminen vaati useamman hakukierroksen. Täytyy myöntää, että hieman ihmetyttivät pöytien vieressä istuskelevat (poikkeuksetta vanhemmanpuoleiset) pariskunnat, joilla ei ollut aamupalaa edessään vaan aikaa kulutettiin juttelemalla tai lehteä lukemalla. Kyllä minä ainakin seurueeni siirtäisin vaikka aulan sohville jatkamaan keskustelua, jos näkisin useampia perheitä kiertelemässä salissa etsimässä lapsille istumapaikkaa.

No, aamupala saatiin ja siitä jatkettiin matkaa seuraavalle etapille, eli laivalaiturille!

Viesti menneisyydestä? Viisituhatta vuotta vanha kädenjälki

Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä, kun kuvittelin ihmistä 5000 vuotta sitten painamassa kädenjälkensä kallioon. Aika harvoin saa viestejä niin kaukaa menneisyydestä.

Historiapitoinen Mikkelinreissumme huipentui iltapäiväristeilyyn Astuvansalmen kalliomaalauksille. Lähtö oli puoliltapäivin ja takaisin palattiin ennen neljää. Matkan varrelle mahtui upeita järvimaisemia, vauhdin hurmaa ja mykistävä maalausten kallio.

Astuvansalmen kalliomaalaukset on kohde, jonne ehdottomasti kannattaa mennä, jos vähänkään tuolla suunnalla sattuu kulkemaan. Erityisen mukava reissu oli veneellä, jolloin pääsi tarkastelemaan kokonaisuutta veden suunnalta.

Järveltä lähestyttäessä ymmärtää hyvin, miksi muinaiset ihmiset pitivät paikkaa pyhänä. Löydätkö sinä kuvasta jumalan kasvot?

Kasvot näkyvät selkeinä aika monesta suunnasta, vain ilme muuttuu. Voi vain kuvitella, millainen olo on ollut modernia tietämystä vailla olevalla palvojalla hänen lähestyessään suuria kivikasvoja.

Erityisen mielenkiintoiseksi kalliokuvan tekee sen täysi luonnonmukaisuus. Kasvoissa ei ole ihmisen kädenjälkeä, vaan kaikki on luonnon muovaamaa. Tuhansia vuosia vanhat kivikasvot saavat nykyihmisenkin hiljaiseksi.


Kalliomaalaukset löydettiin virallisesti 60-luvun lopulla, vaikka toki niistä tiedettiin paikallisesti jo ennen sitä. Paikka on tehty turistiystävälliseksi mukavalla tavalla, rikkomatta tunnelmaa. Perille pääsee veneellä, kanootilla tai vaikkapa muutaman kilometrin verran metsäpolkua pitkin parkkipaikalta kävellen.

Kalliomaalauksia on paljon ja niiden joukosta löytää hirviä, ihmisenkuvia ja kämmenten tai tassujenjälkiä. Minä yllätyin siitä, miten selkeästi kuvia vielä näkyi. Onhan ne sentään tehty aika kauan sitten.

Kallion laelle pääsee kiipeämään rannasta portaita pitkin. Yksi asia on syytä muistaa: Paikka on pyhä. Sieltä ei pidä ottaa mukaan pientä kivensiruakaan, jollei halua joutua kirouksen uhriksi. Paikalta kivinäytteitä varoituksista huolimatta keränneen geologin esimerkiksi tiedetään joutuneen putoamisonnettomuuteen pian käyntinsä jälkeen ja muitakin vastaavia tapauksia tunnetaan. Näin kertoi tarinoiva kipparimme.

Maisemat olivat huikeat niin kalliolta kuin koko matkan ajan. Kuvittelin Saimaan olevan kokonaisuudessaan vilkkaasti liikennöity, mutta kovin montaa venettä ei tullut vastaan matkan aikana.

Mökkejä sitten näkyi rannoilla sitäkin enemmän. Joka niemeen ja notkelmaan oli rakennettu jonkinlainen torppa ja usein erittäin lähelle vesirajaa. Torppa tietysti on vähän huono ilmaisu kuvaamaan osaa lomapaikoista, jopa mökkikin kuulostaa turhan vaatimattomalta.

Matkan varrella mahtui niin kapeikkoja, kanaali kuin aavaa järvenselkääkin. Kanaalin kohdalla saimme ihailla myös höyrylaiva-aikojen palomuureja. Ne olivat ihan konkreettisesti kanavan varrelle rakennettuja kivimuureja, joiden tehtävänä oli estää höyrylaivojen lähettämistä kipinöistä helposti alkavia metsäpaloja.

Aavalla sitten mentiin vähän lujempaa, mikä ilahdutti nuorisoa... No, myönnetään. Istuin minäkin paluumatkalla ylimmillä tuoleilla nauttimassa vauhdin hurmasta.

Vauhti olikin tarpeen, sillä päivän sää oli varsin epävakainen. Meillä tosin kävi tuuri - koko iltapäivän aikana kohdalle osui vain muutama vesipisara. Kotiin sitten ajettiin kilpaa tummien pilvien kanssa. Me voitimme tällä kertaa.

M/S Kuutin risteilyt lähtevät Anttolanhovin laiturista ja kestävät noin 4h. Ainakin meidän kokemuksemme reitistä ja matkaohjelmasta olivat erittäin positiiviset. Kipparikin oli mukavan rento ja hyväntuulinen ja tarinoi matkalla näkyvistä seuduista ja niiden historiasta. Vahva suositus siis, jos haluaa viettää rennon iltapäivän ja muutaman kilometrin kävely suuntaansa tuntuu pienimpien osallistujien kannalta vähän turhan pitkältä.

Meille jäi Mikkelinreissusta mukava mieli.
Muuta historiaa samalta reissulta täällä ja täällä.

p.s. venematkalla syötiin eväitä eli ihan vain uunissa paistettuja valmiita pakastepasteijoita. Ei ollenkaan huonoja.