Luettavaksi kirjastosta - ilmestynyt vuonna 1995
21.11.2016
Siinä se nyt on - Minun toinen osuuteni Kirjojen Suomi - hankkeessa. Varsinainen järkäle 793 sivuineen.
En ole koskaan lukenut Kalle Päätaloa. Monesti olen meinannut, mutta aina se on jäänyt. Jotenkin olen olettanut tarinan ehkä olevan liian kaukana omasta genrestäni. Vaan mikäs se minun genreni taas olikaan? No, ei sellaista oikeasti ole. Opportunistinen lukija lukee, mitä käsiin osuu ja nyt osui tämä.
Jostainhan se on aloitettava. Jos vaikka ensimmäisestä sivusta...
21.3.2017
Kestipä kovin kauan tämän kirjan lukeminen. Vika tosin on lukijassa, ei kirjassa. Päätalon kirja oli yllättävänkin sujuvalukuinen, aika vain on kortilla. Kuvittelin Päätalon rytmiin pääsemisen olevan hankalampaakin, mutta tuohan tarina soljui tasaiseen, vaikka rakennusmestarin puuhat työmaalla minulle vähän vieraampia ovatkin.
Avioero on tosiasia, töitä riittää ja naisasiat mietityttävät päähenkilöä muutenkin. Isoja rakennuksia pystytetään ja perhe perustetaan kirjan aikana. Samalla kehkeytyy myös kirjailijan ensimmäinen teos julkaistavaksi asti.
Ajankuva lienee tarkka. Sota on edelleen osana ihmisten elämää, jollei muuten niin rakennustyömaalla työskentelevien miesten sotilasarvoissa ja joillakin myös vammoissa. Päähenkilön ajatukset liukuvat sota-aikaan useammin kuin kerran, sota on puheissa ja kaverisuhteetkin usein yhteiseen palvelusaikaan liittyviä. Kaikki tuntuu jollain tavalla vertautuvan sen kautta.
Kovasti ollaan muodollisia ihmisten välillä ja moraalisäännöt ainakin ulospäin vaikuttavat nykyistä tiukemmilta. Syyllistä etsitään avioeroon ja tässä tarinassa vaivatta löydetäänkin. Romantiikka ei pahemmin hetkauta, keskitytään elämiseen ja uuden rakentamiseen.
Sukupolvesta toiseen
Tunnistan tiettyjä tapoja suhtautua elämään ja työhön omista vanhemmistani. He eivät sotaa nähneet rintamalla, mutta sen jälkeensä jättämä puute oli ajan lapsille tuttu. Siksi kai säästöön on pantava, mitään ei hukata, lainat pitää hoitaa kunnialla ja töitä tehdä vähintään voimiensa määrä. Oma koti on onnen mitta. Jotain on kai tarttunut minuunkin, kun kirjassa tuttua fiilistä tuli vastaan. Kuitenkin oli samaistuminen vähän hankalaa. Maailma on toinen.
Jos tuttuus on minulle etäistä, omille lapsilleni tällainen kirja kai voisi kertoa elämästä toisella planeetalla. Isovanhempien jututkin ovat ajan myötä, vanhetessa, muuttuneet vähän toisenlaisiksi. Hekin muuttuvat maailman mukana. Kuitenkin Päätalon kuvaama sodanjälkeinen Suomi on osa lastenikin perimää. Onneksi on kirjoja, joita lukemalla pääsee vilkaisemaan edes hieman aiempien sukupolvien elämää.
Ymmärtääkseen itseään pitää tietää myös juuristaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tiedostamatta
välitämme jotain aiempien sukupolvien kokemuksista myös lapsillemme ja he taas eteenpäin. Sota-aika oli traumaattinen periodi maamme historiassa, jonka jäljet näkyvät vielä nykyajan lapsissa, vaikkemme sitä ehkä suoraan osaakaan aavistaa. Jokin kuitenkin asenteissa, peloissa ja toiveissa heijastaa historian vaikutusta.
Kirjoja lukemalla ja niiden herättämiä ajatuksia analysoimalla oppii paljon itsestään, mutta myös vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Onneksi Suomessakin on ollut paljon kirjoittajia, jotka säilövät aikansa sanoihin ja lauseisiin. Milläs saataisiin nuorisokin näiden kirjojen pariin?
