Kesä meni sitten ja onhan tänään jo perjantai ? (No, ei ole)

Minun piti pitää vain pieni tauko blogista ja se venyikin yli kuukauden mittaiseksi. Hups! 

Siinä sivussa sitten kesäkin ehti vaihtua synkäksi syksyksi. No, nyt vähän liioittelen. Onhan ulkona sentään vielä ihan kivan lämmintä, mutta harmaus ja taivaalta jatkuvasti valuva vesi ovat saaneet syysfiiliksen päälle. Pitäisi varmaan ruveta jo polttamaan kynttilöitä. 

Kesä oli kuitenkin kesä. Lomasta ehdittiin nauttia muutama viikko - ihan kotimaassa eli käytiin isännän kanssa Savonlinnan oopperajuhlilla katsomassa riemastuttavan sekopäinen Sevillan parturi ja muksujen kanssa tutustumassa Turun turistitarjontaan keskiaikamarkkinoiden aikaan. Molemmista reissuista jäi kivoja muistoja. 

Ranskassakin kiepsahdin, mutta tällä kertaa hautajaisissa eli huvimatkasta ei varsinaisesti ollut kyse. Surullinen reissu ja kilometreja kului miehen kanssa niin lentokoneessa kuin autolla enemmän tarpeeksi. 

Takaisin tultua tuntui kesä jotenkin menneen. Epävakaat kelit tietysti vaikuttavat, mutta liekö ollut pahempaa matkaväsymystä, kun energiat ovat olleet koko elokuun enemmän tai vähemmän hukassa. Ei meinaa oikein töistäkään tulla  mitään. Kaipa se tästä taas. Sainhan minä nyt taas blogisivunkin avattua. Silti olen pettynyt, ettei tänään olekaan perjantai. Koko viikon olen ollut ihan varma... 

Lukenut olen, mutta hypellen ja vaihdellen. Sain jotenkin loppuun Proustin ensimmäisen osan lukupiiriä varten, mutta muuten ovat ainoa loppuun luetut olleet pelkkää fantasiahömppää tai cozy mysteryä, eikä niitäkään lopulta kovin montaa. Pitänee tehdä jonkunlainen summeeraus kesän luetuista, kunhan tästä syyskuukin alkaa. 

(Matka)päiväkirja: Äiti villinä vapaalla

 

Kerran vuodessa sitä pääsee äitikin vapaalle eli reissuun ilman jälkikasvua. Tarve pienelle breikille korostuu erityisesti nyt, kun suurimman osan vuodesta kokonaisvastuu härdellin pyörityksestä on minulla isännän asuessa muilla mailla. 

Nyt te kaikki tietysti odotatte jotain hurjaa ja villiä, mutta minulle riittää oikein hyvin parin päivän pieni pyrähdys Turun suunnalla. Siskon kanssa aina suunnitellaan jotain  muuta, mutta päädytään sitten tyytyväisinä vanhoille (ja siskon nykyisille) kotinurkille. Tällä kertaa tosin lähdettiin sentään autolla kaupungin ulkopuolelle. 

Käytiin nimittäin katsomassa Louhisaaren kartanolinnaa. Vuosikymmeniä olemme nähneet kyltin Lemun kohdalla. Onhan tienhaara mökkitien varressa. Minä olin jopa aikoinaan kesätöissä Lemun Säästöpankissa ihan kartanon naapurissa, mutta silti se on jäänyt katsastamatta. Oli korkea aika korjata laiminlyönti. 

Ei näkynyt kummituksia, mutta outoja hahmoja peileissä kylläkin

Kiva oli, että mentiin. Louhisaari on juuri sopiva vierailupaikka kesäpäivälle. Sinne ajaa Turusta puolessa tunnissa ja katsottavaa riittää hyvin muutamaksi tunniksi. Sellainen sopiva päiväretki siis. 

Historiaa paikalla riittää jo keskiajalta lähtien ja kartanossakin löytyy osia 1600-luvulta. Tarinoissa toistuvat ne tavalliset romaanien ainekset, valtiopetos, rakkaus, pelihimo, suurmiehet, sota ja sitten ihan tavallinen elämä eri kerroksissa, palvelusväen uurastuksesta kartanonrouvan puutarhaharrastukseen. 

Sitten on tietysti marsalkka Mannerheim, jonka lapsuudenkoti kartano oli. Luulen kuitenkin, että monet Mannerheimin maineen perässä Louhisaareen saapuvat vierailijat yllättyvät, kun marsalkan rooli on kuitenkin hyvin pieni vuosisatojen historiassa. Vaikka kartano päätyikin valtiolle ja museovirastolle marsalkan muistokeräyksen kautta, ei paikasta onneksi ole tehty yhden miehen museota, vaan päärooli on pitkällä asutushistorialla ja siihen osallistuneilla ihmisillä. 

Pienen puutarhakierroksen jälkeen päädyimme ostoksille museokauppaan ja lounaalle Kartanon kahvilaan. Viidentoista euron lounas oli ehdottomasti hintansa väärti, ja nautimme vähän perinteisemmästä seisovasta pöydästä. Se ei ollut suuren suuri, mutta täynnä maistuvaa kotiruokaa. Iso peukku ja suositus sekä Louhisaaren kartanolinnalle yleensä että lounaalle. 

Niin, ja Museokortti tietysti toimi täälläkin. 

Takaisin Turkuun 

Eikä se ole Turku-reissu ollenkaan, jollei pääse edes vähän jokirantaan. Terassit, jokilaivat, Tuomiokirkko, museot, ihmiset ja muuten vaan kaupungin vilinä ovat aivan samaa tasoa kuin Keski-Euroopan matkakohteissa. 

Aloitimme kierroksemme testaamalla uuden Börsin kattoterassin. Turusta kattoterasseja löytyy nykyään jo peräti kolme. Börsin Katto ja Wiklundin Walo Rooftop ovat ihan torin kulmalla ja Kupittaalla on sitten kolmas hotellissa aseman nurkilla. 

Minua kiehtoo kattoterasseissa perspektiivin muutos. Olen paljasjalkainen turkulainen, mutta lintujen näkökulma toi vanhan kotikaupunkin jotenkin ihan uuden puolen tutuista paikoista. Torin vieressä on kattoterassilta myös hyvä seurata toriremontin etenemistä. Nyt taidetaan olla jo voiton puolella eli näkymät ovat toisenlaiset kuin se suuri monttu edellisen kerran katsellessani. Näyttää tulevan hieno tori ravintolapaviljonkeineen. 

Mocktailien jälkeen oli hyvä hetki vähän kuljeskella pitkin rantaa valitsemassa seuraavaa ruokapaikkaa. Hyvää ruokahalun aktivointia, vaikka sitten päädyimmekin juuri sinne, minne alunperin aioimmekin eli vanhaan Pinellaan. 

Nykyään perinteikkäästä ravintolasta saa pizzaa ja millaista pizzaa! Via Tribunalista olen kuullut jo täällä pääkaupunkiseudullakin, mutta vasta Turussa tuli mentyä maistamaan. Ei jää viimeiseksi kerraksi sillä terassilla nautittu pizza lennähti suoraan TOP5 pizzoihin, jollei peräti kärkeen. Erityisen ilahduttavaa on myös, että paikassa jatkuu ravintolatoiminta. Onhan Pinellan alku jossain 1800-luvulla ja siellä ovat aterioista nauttineet monet tunnetut hahmot Runebergista ja Topeliuksesta alkaen.

Eivätkä Turun terassit häviä ollenkaan alkukesän Biarritz-terasseille. Jokimaisemassa on charminsa ja kelikin suosi. Ihmisiä oli liikkeellä tosi paljon (toisin kuin kuvasta voisi päätellä - olimme aikaisin syömässä), mutta tarjontaa on niin monenlaista, että jokainen varmasti löytää jotain. Turku on erittäin varteenotettava matkakohde kesäsuunnitelmiin muillekin kuin vanhoille turkulaisille, vaikkei ehtisi kiertämään kuin jokirannassa - paremmalla ajalla toki kaupungista löytyy paljon muutakin. 

Luinko mitään ? 

No en, mukana oli niin Kobo kuin Storytel-lukija, mutta molemmat taisivat pysyä kassissa koko reissun. Ei vaan ehtinyt :-) 

Eikä haittaa, reissun jälkeen oli vielä muutama päivä lomaa. Tuli luettua pari dekkaria ja kolmaskin on menossa. Niistä lisää vielä erikseen, mutta todettakoon, että dekkarit ovat ehdottoman sopivaa rantalukemista. 

Maanantaina alkavat työt. Vähän outo loma tänä vuonna koronatartuntoineen, mutta loma kuitenkin. Tuli siitä nautittuakin, eikä kesä onneksi vielä lopu. 

(Luku)päiväkirja: Armia ja Neiti etsivää

Maanantai 26.7.2021 

En ole pahemmin taas lukenut viime päivinä. Syytän lomatouhuja sekä Armi Aavikosta kertovaa Yle Areenasta löytyvää kuunnelmaa Armi Aavikko - siinä välissä olin elossa. Olen tässä muutamassa päivässä kuunnellut joa melkein 17 jaksoa kahdestakymmenestä. 

Kuunnelma koukuttaa. Ensinnäkin siinä on paljon musiikkia, jonka tunnistan omasta lapsuudestani. Toiseksi, minähän muistan näitä tapahtumia. Osaa kuulin sivukorvalla lapsena, osaa olen kai itsekin seurannut telkkarista ja lehtien lööpeistä 80-90 luvulla. "Tahdon olla sulle hyvin hellä" kuuluu ehdottomasti lapsuuteni tuttuihin sävelmiin. 

Nyt kun kuuntelen laulun sanoja viisikymppisen näkökulmasta, tuntuu se oikeastaan lasten suuhun melko sopimattomalta vonkauslaululta (niin kuin kuunnelmassa eräs musiikintutkija sitä kutsuu), mutta eihän sitä silloin haleja pidemmälle kuvitellut. Ajateltiin vaan, että ovat kilttejä toisilleen. 

Samoin Armin ja Dannyn välinen suhde tuntuu vähän joltain muulta kuin romanttiselta rakkaussuhteelta. Itse asiassa se tuntui jotenkin oudolta jo silloin aikoinaan, mutta ehkä sitä silloin ajatteli enemmän naimissa olevan miehen ja "toisen naisen" laittomana suhteena. Nyt tarkastelu saa vielä uusia sävyjä. Työnantaja ja tapaamishetkellä tuplasti vanhempi Danny ryhtyy suhteeseen missiksi kruunatun juuri ja juuri 18-vuotiaan Armin kanssa. Kyllä vastuu tuossa kohtaa on minun silmissäni kokeneemmalla miehellä, eikä naiivilla tyttösellä, varsinkin valtasuhdeasetelmaa tarkastellessa. Ei menisi #metoo-filtteristä läpi  puhtain paperein. Toki on vaikea ulkopuolelta, ja erityisesti vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, sanoa yhtään mitään, eikä kuunnelmakaan kovin pahasti sormella osoittele. Armikin tuntuu kertomuksessa kantavan oman vastuunsa, varsinkin suhteen jatkuessa. 

Samoin vähän kuunnellessa harmittaa Armin puolesta, miten "musiikkisedät" muokkaavat hänen julkista imagoaan ja Danny komentelee tekemään milloin mitäkin. Ihan kauheasti ei siinä kysytty Armin omia toiveita. Niin se taitaa mennä usein vieläkin, vai mitä mahtavat sanoa musiikkimaailmaa paremmin tuntevat ? 

Yhdistelmä aitojen haastattelujen nauhoituksia, musiikkia, näyteltyä dialogia ja Armin kertojanääntä on yllättävän toimiva. Lopputuloksena voisi olla aikamoinen sillisalaatti, mutta homma pysyy kasassa. Taitavat näyttelijät tietysti tuovat oman osansa. Äänet kuulostavat aidoilta, keskustelut sellaisilta, että niiden voisi kuvitella menneen juuri noin. Kuvitella, sillä Armi itsekin muistuttaa, ettei kukaan ole enää kertomassa koko totuutta, jos sitä kukaan on koskaan ihan tarkkaan tietänytkään. 

Kaikkiaan kuuntelemisen arvoinen juttu. 

Tänään loikoilin yksin rannalla kuumassa auringonpaisteessa ja kuuntelin. Oli oikeastaan aika täydellisen rento hetki. Kun osaisikin pitää huolen järjestää tällaisia hetkiä useammin. Ehkei stressi pääsisi niin pahasti niskan päälle. 

Torstai 29.7.2021 

Toiseksi viimeinen virallinen lomapäivä. En olisi millään vielä valmis töihin, mutta ei auta. Onneksi on vielä perjantai ja viikonloppu. 

Varsinainen lomaohjelma on nyt kuitenkin lopussa, kun tuli tuo vuoden ainoa lapsivapaakin jo pidettyä. Olin poissa kotoa peräti yhden yön ja niinkin villeissä merkeissä kuin siskon luona. Nautimme helteisestä päivästä Turun jokirannassa. Siis kävelimme kirjastolta linnalle ja puoleen väliin takaisin. Testasimme jopa funikulaarin! Menomatkalla se oli jostain syystä jumissa, mutta paluureitillä kokeilimme uudelleen ja pääsimme Kakolanmäelle. Liekö sitten vanhan turkulaisen epäluuloa, mutta minusta asfalttipiha tuntui lähinnä ahdistavalta, vaikka kuinka olisi ollut kehuttu ravintola vieressä. 

Kirjastolta piti saada kuva, tietysti. Lapsena tuolla käytiin säännöllisesti ja aina se oli yhtä suuri seikkailu. Vieläkin tulee hyvä mieli heti, kun näkee rakennuksen, sisälle kurkistamisesta puhumattakaan. 

Minulle kirjaston kulmat myös symboloivat Turussa tapahtunutta suurta muutosta. Muistan isäni varoitelleen, ettei rannan puolelle rakennusta saisi mennä kyytiä odotellessa. Niinpä sitten vain portailta kurkimme nurmikoilla öriseviä juoppoja ja koitimme tihrustaa näkyisikö huumepiikkejä. Ero nykyiseen siistiin, trendikkääseen ja vanhojen puiden varjoon houkuttelevaan jokirantaan on melkoisen suuri. Nautin kävelystä ja katselusta suunnattomasti. Vanha kotikaupunkini on muuttunut hurjasti ja jokirantanäkökulmasta vain parempaan päin. 

Melkein jo arvannette, ettei lukeminen ole hurjasti edennyt. Tosin olimme illalla siskon kanssa niin väsyneitä, ettemme jaksaneet lähteä minnekään riekkumaan, joten lösähdimme sohvalle ja puhelimessa soi Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus. Syytän tästä Kujerruksia-Linneaa. Hän kun on Instan puolella ruotinut lapsuuden kirjoista tutun neiti etsivän edesottamuksia siihen malliin, että oli ihan pakko kuunnella itsekin yksi. Hyvin influenssoitu! 

Eihän tuo edelleenkään kovin suurta kirjallisuutta ole, mutta pahimmat epäloogisuude taisivat tästä puuttua eikä Paulan isän yksityiskoneellakaan lennelty mihinkään vaan pysyttiin kotikulmilla. Kaikenlaista hurjaa toki tapahtui varkauksien ja päällekarkausten ja jäihin tippumisten muodossa, ja olipa rikoksiakin useampia. Ihan viihdyttävä suupala siis, ihan jo nostalgiamielessä, vaikken Paula Drewn suuri fani ollut lapsenakaan. Minä tykkäsin enemmän sarjoista Seikkailu tai SOS tai 3 etsivää... ja itse asiassa siirryin jo melko nuorena Dame Agathan faniporukkaan. 

"Aktiivisesti" kesken on tällä hetkellä Rottien pyhimys, jota pitää taas jatkaa nyt tuon Neiti Etsivä sivujuonteen jälkeen. Pidän kovasti Pelliinan ja Hattulan kirkonmaalareiden tarinasta. Kirjan kuvaukset maalaustyöstä kävivät mielessä katsellessamme Turun Linnan maalauksia (ja puuveistoksia).  

Ihan painettuna kirjana minun pitäisi edistää Talo taivaansinisellä merellä-romaania, varsinkin kun Toto odottaa vuoroaan. Jotenkin en vaan jaksa lukea. Johtunee ehä siitä, että olen neulonut aika paljon. Silmät väsyvät. 

Loppuun luettuja / kuunneltua: 

Armi Aavikko - Siinä välissä olin elossa (kuunnelma) 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus 

äänikirja Bookbeat, lukijana Heljä Heikkinen