(Luku)päiväkirja: Kirjastokauhua ja Enkelten leipää

 

Ylpeänä raportoin, että edelleen olen käynyt meressä uimassa vähintään kerran viikossa. Kokeilu siis jatkuu. Ylpeänä raportoin myös olevani nykyään ahkera kirjaston käyttäjä. Oikeastaan Helmet-sovelluksen käyttöni ahkeruus on aiheuttanut myös lieviä kauhunhetkiä. Varauslistaan tulee merkittyä kaikenlaisia kiinnostavia kirjoja, mikä on tietysti hyvä asia, mutta... Sitten ollaankin jo vähän pulassa, kun se lista alkaa purkautua ja lainattujen kirjojen pino kasvaa samaa tahtia stressitason kanssa. Miten minä ikinä ehdin nuo lukemaan ennen eräpäivää ? 

Onneksi siellä on se "jäädytä varaus" toiminto. Joku roti sitä pitää olla siinäkin, paljonko on "pakollista" luettavaa, kun lähestytään lokakuun kirjamessukautta. Tarkoituksena olisi ehtiä sekä Turkuun että Helsinkiin, mutta katsotaan nyt. Kummallisen kiireistä sekä töiden että muiden puuhien kanssa viime aikoina. 

Sen verran olin hätäpäissäni, että parista viimeksi luetusta kirjasta en sitten ottanut kuvan kuvaa. Olen selvästi menettänyt otteeni bloggaamisesta sen jälkeen, kun hyppäsin käytännössä kokonaan ulos Facesta ja Instasta. Sometustavat hukassa. Kirjastoon siis lähti päivää ennen eräpäivää mm. Patti Smithin Enkelten leipää. 

Olen lukenut muusikko/kirjailija/taiteilijalta pari muutakin kirjaa - korjaus - olen kuunnellut pari hänen kirjaansa äänikirjoina, tekijän itsensä lukemina. Varsinkin MTrain kolahti todella lujaa ja nimenomaan kielen osalta. Silloin sanoin vähän pelkääväni suomennoksen lukemista, mutta niin minä nyt sitten kuitenkin tulin tehneeksi. 

Pelko osoittautui ehkä vähän oikeutetuksi, mutta eri syystä kuin oletin. Antti Nylénin käännöksessä ei ole mitään vikaa. Tunnistan rytmin ja lauseiden kierron samaksi, mutta nimenomaan lukiessa (suomeksi?) jotain jää puuttumaan. Äänikirjassa on hypnoottisena tekijänä Patti Smithin oma tapa kertoa. Painotukset ja vähän matala ja laiska, välillä karhea ääni vievät mukanaan. Sillä tavalla voisin ehkä kuunnella hänen runollista kerrontaansa loputtomiin. 

Lukiessa nousee sisältö enemmän etualalle. Enkelten leipää kertoo yhden elämän vaiheista. Patti Smithin lapsuudenkuvaus oli lumoava, mutta on pakko myöntää pudonneeni kelkasta melkolailla totaalisesti musiikkiuran vaiheista kertovissa luvuissa. Nimet, konsertit, kappaleet menivät minulta iloisesti ohi. Jotain tunnistin, mutta taika puuttui. Lukemisesta tuli työläämpää. Tuntui kuin edessä olisi kirjavia palloja ilmaan heittelevä esiintyjä, jonka jäljiltä käsiin tipahtaa puhelinluettelo. Olen ehkä liian ankara ja musiikkimaailmaa vähänkään tunteva olisi varmasti eri mieltä. 

Loppupuolella saavuimme taas samoille raiteille, kirja ja minä. Osaltaan tuttuihin maisemiin, sillä Smith kertaa omia vaiheitaan, jotka lukija jo muistaa aiemmista teoksista. Juonessa ei enää ole yllätyksiä. Se ei tunnetun henkilön elämäkerrallisessa teoksessa tietenkään haittaa. Aina on mukana jotain lisää enkä tietenkään yksityiskohtia niin muistakaan muutaman vuoden takaa luetusta. 

Ei Enkelten leipää ole huono kirja kiukuttelustani huolimatta. Ei missään tapauksessa. Patti Smith ei kai huonoa jälkeä osaa edes tehdä. Minä kuitenkin taidan kokeilla tuon jossain kohtaa uudelleen äänikirjamuodossa, ja erityisesti Smithin itsensä lukemana, jos sellainen versio on saatavilla. Ehkä taika silloin syntyy uudelleen.