Kiehtova legenda joltain mielen aavikolta

Viikonlopun karkumatkalla tuli vastaan iloinen yllätys hotellin käytävässä eli kirjojen kierrätyspiste. Lisäksi olen aina rakastanut noita seinällä kiemurtelevia hyllyjä. Joskus vielä hankin tuollaisen kotiinkin.

Minulla on viime vuoden kirjoja vielä pari bloggaamatta. Tässä toinen niistä. Joululoma meni aikalailla fantasiaksi ja joukosta löytyi myös yksi viehättävä kumma. Tämä tarina koukutti, oli julmalla tavalla kaunis ja tuntui ottavan kantaa. 

Christine Thorel : Liskon häntä 
Luettavaksi kustantajalta 

Aalmei on lapsena ryöstetty ja sitten taas toiseen kertaan. Hänet on kasvatettu esikoisena, palvelemaan Khobaa, kaupungin hallitsijaa. Aalmein mielessä kytee kuitenkin kapina ja hän pakenee hullun valtiaan kaupugista autiomaahan mielessään kosto ja valtaus.

Aalmei on hahmona herkullisen ristiriitainen. Hänen elämänsä on näennäisen helppoa, mutta pintaa raaputettaessa ei hovipalvelus olekaan tulkin kevyttä tointa eikä poika sopeutunut elämään poissa autiomaasta. Aalmei ei myöskään ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Hän haluaa auttaa kansaansa, tuhota toisen, ja sitten ei kuitenkaan. Hän on myös kasvatettujen asenteiden vanki, joka ei reagoi enää oman kansansa tapojen mukaan. Hän ei oikeasti ole enää kukaan ja kuitenkin kantaa mukanaan kaikuja kaikista heimoista. Aalmein tarinaan jää koukkuun. Hänelle toivoo hyvää ja haluaa varoittaa kostonhimon vaikutuksista myös viattomiin ja kostajaan itseensä.

Autiomaa on julma ja Liskon häntä on kirja erityisesti autiomaasta. Siitä, miten hiekan keskellä toiset selviävät, mutta suurin osa ei. Siitä, miten autiomaata joko vihaa tai rakastaa. Siitä, miten autiomaan lapsi voi unohtaa ja kaupungin poika nähdä kauneuden villissä maassa. Tämä kirja sai minutkin, merenrannan kasvatin, kaipaamaan aavikon tähtitaivasta ja merta muistuttavaa tyhjyyden avaruutta. Melkein tunsin kuuman hiekan varpaissani. Se houkutti ja samalla kauhistutti, sillä autiomaa on julma tasapuolisesti.

Liskon häntä on myös kertomus siitä, miten erilaisuus voi johtaa pahuuteen. Hengissäpysymisen vaikeus voi käpertää ihmisen itseensä ja kaltaisiinsa, vaikka vahvuus löytyisi taitojen ja kykyjen yhdistämisen kautta. Toisinaan on parempi avata silmät ja ottaa vastaan, opetella elämään yhdessä eikä rinnakkain rajojen takana. Kannattaa myös varoa mitä haluaa itselleen ja muille. Joskus voi saada haluamansa, eikä se osoittaudukaan odotetun kaltaiseksi.

Pidin kirjan hitaasta rytmityksestä, joka mahdollisti runollisen kerronnan. Lukijalle kerrotaan legendaa, joka herää jännällä tavalla elämään ja tuntuu muuttuvan todellisuudeksi. Mielenkiintoinen lukukokemus, josta nautin kovasti.