(Luku)päiväkirja: Hieman hämilläni ja hämmentynyt

Sain tänään luettua loppuun Sinikka Vuolan ja Laura Lindstedtin 101 tapaa tappaa aviomies. Se oli, noh, mielenkiintoinen. Olo on hiukan hämmentynyt. Luulen, ettei sivistyneisyyteni oikein riitä täysillä arvostamaan kirjan monia ansioita, vähän samaan tapaan kuin olen vuosi(kymmenten) aikana aina välillä koittanut lukea Queneaun Tyyliharjoituksia (Exercises de style) pääsemättä koskaan kovin pitkälle. 

Kirjaa voi kuulemma kuulemma lukea useammalla tavalla. Sitä ei edes tarvitse selata järjestyksessä, vaan tarkoituksessaan se toimii yhtä hyvin edes takaisin hyppelevällä lukutavalla.  (Kannattaa kuunnella se podcast, johon jo viime viikolla viittasin). Erilaisille lukijoille kirja myös avautuu eri tavoin.

Kirjoittajalle tarinat voivat toimia tekniikkainspiraationa ja jopa ohjeistuksena eri harjoituksiin. Eri tyylien kuvaus olikini mielenkiintoista, vaikka täytyy sanoa, etten ihan saanut kiinni, miksi haluaisin kirjoittaa tarinani uusiksi esim. korvaamalla substantiivit sanakirjasta 7 sanaa myöhempänä löytyvillä sanoilla (Oulipon metodi S+7). Kaikki kunnia niille, jotka niin haluavat tehdä. Varmasti hauskaa.  Oli kuitenkin useita tarinoida, joiden muodon kautta myös aihe näyttäytyy toisesta kulmasta. 

Kirjaa voi siis lukea myös variaatioina parisuhdeväkivallan ja erään pitkän avioliiton päättäneen laukauksen kertomuksesta. Sellaisena 101 tapaa tappaa aviomies on välillä aivot kysymysmerkin muotoon vääntävä, mutta useimmiten vaikuttava ja ajattelemaan pakottava. Koin myös tekniikan vaikutuksen avautuvan minulle parhaiten juuri niissä tarinoissa, joissa väkivalta aukesi ja vapautus koitti ilman, että sitää selitettiin millään tavalla. Silloin jäin myös miettimään, olisiko lukemani kertonut minulle jotain ihan muuta ilman tietoa taustasta. Sonetti jäi näistä ehkä päällimmäisenä mieleen, ja roolirunotekniikka, jossa kivääri kertoo näkemyksensä. 

Päällimmäisenä mieleen jää helpotus siitä, että kerrankin parisuhteen väkivaltatarina päättyi "niin kuin pitää" - Anja ampui miehensä 18 vuoden kärsimyksen jälkeen ja oikeus tuomitsi vainajan syyllisenä todeteen Anjan jo rankaisunsa kärsineen" - En olisi tainnut jaksaa lukea kirjaa kaikkine versioineen, jos lopputulos olisi ollut toisenlainan. Pitäkää minua verenhimoisena, mutta minusta tuo oli oikein. Voi vain toivoa, että kaikki kotonaan (tai muualla) väkivallan uhreiksi joutuvat saisivat kokea vapautuksen. 

Mielenkiintoinen kirja siis, ja vaikuttava, ja hämmentävä. Kannattaa lukea. Luulenpa erilaisen lukijoiden kohtaavan nämä tarinat kunkin omalla tavallaan. 

Aktiivinen viikko 

Noin muuten on hiihtolomaviikko ollut niin aktiivinen, että lukeminen on jäänyt ihan minimiin. Isäntä tuli kotiin järjestämään ohjelmaa hiihtolomalaisille minun tehdessäni töitä, mutta toki olemme viettäneet aikaa  yhdessä salilla, kotona ja ihanan talvisista keleistä nauttien. Perinteisesti olemme katsoneet myös televisiota. Tällä kertaa seurasimme Netflixistä vuoden 2018 robottitaistelujen maailmanmestaruuskisoja. Yllättävän hauskaa ja koukuttavaa...

Olen siis lähinnä ehtinyt aloittamaan muita kirjoja, kuten nyt vaikka Virginia Woolfin Nainen peilissä novellikokoelmaa, jolla osallistun #kevätvirginiankanssa lukuhaasteeseen Instan puolella helmikuun osalta. Kokoelmaan on koottu Woolfin lyhytproosaa koko hänen elämänsä ajalta. Minä olen vasta alkuvuosien kohdalla, mutta tyyli tuntuu jo jotenkin tutulta. 

 Lisäksi olen edelleen kuunnellut Pimeyden paratiisi -dekkaria ja mielenkiinnosta aloitin myös Anneli Kannon juuri ilmestyneen dekkarin Haihtuneet. Molemmissa leikitellään magian ja yliluonnollisen kanssa. Valan kirjassa Seychellinen gris-gris (eräänlainen voodoo-uskonto) piirteiden osalta ja Kannon dekkarissa päähenkilö on meedio. Mielenkiintoista. Kumpaakaan en ole vielä päässyt tarpeeksi pitkälle sen tarkempaan pohdintaan, mutta varsinkin Haihtuneet vaikuttaa mielenkiintoiselta, eikä vähintään sen takia, että edellinen Anneli Kannolta lukemani kirja Rottien pyhimys oli jotain aivan muuta...