Kuukauden teatteri: Mahdolliset maailmat saa VAHVAn suosituksen

Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kävin syksyllä Bloggariklubilla kuuntelemassa, kun Paavo Westerberg kuvasi tulevaa näytelmäänsä. Mahdolliset maailmat singahti siltä istumalta ehdottomasti katsottavien listalle. En pettynyt. Itse asiassa pidin näytelmästä ja sen toteutuksesta valtavan paljon. 

Visuaalinen, rikas, kerroksellinen, hauska - siinä liuta adjektiiveja, jotka tulevat mieleen Paavo Westerbergin kirjoittaman ja ohjaaman Mahdolliset maailmat -näytelmän jälkeen. Kansallisteatterista astui ulos hieman euforiseen tilaan jäänyt yleisö, joka todennäköisesti vasta kotimatkalla bussissa tai taksissa alkoi miettimään, mitä kaikkea lavalla oikein nähtiinkään. 

No, lavalla nähtiin Antti (Eero Aho), keski-ikäinen writer's blockista kärsivä näytelmäkirjoittaja, joka ryhtyy pohtimaan elämäänsä. Miten tähän oikein päädyttiin? Sitten lavalla nähtiin Antti (Marja Salo), kaksitoistavuotias lapsitähdenalku, joka ei vielä pohdi vaan menee eteenpäin. Vaan valikoituuko suunta sattumalta metron aikataulujen mukaan, ympäröivien aikuisten ohjauksessa vai omilla tietoisilla valinnoilla? Syiden tulkinta riippuu asian kertojasta. Jokainen tapahtuma muuttuu automaattisesti fiktioksi, sillä kukin muistaa vain itselleen tärkeät asiat, eikä kukaan enää tiedä, mikä oli todellisuus. 

Antin omiin tulkintoihin kun sekoittaa vielä Antin tärkeät ihmiset - mentorit, naiset, lapset -  on soppa valmis. Kullakin on oma totuutensa, omat vaikuttimensa, eikä elämää voi kontrolloida samalla tavalla kuin itse kirjoitettua ja ohjattua näytelmää lavalla. Uhka vai mahdollisuus? Rikastavatko muiden tulkinnat omaakin kokemusta? Voiko niille antaa tilaa, ottaa osaksi omaa kokemustaan ja muuttaa niiden pohjalta tulevaa? Miten pitkälle voi läheisiäa käyttää osana omaa fiktiotaan ja julkista taidettaan, ja millainen vaikutus käytöllä heihin on tai heidän käsitykseensä tarinasta? Voiko oma kertomus koskaan täysin yhdistyä jonkun toisen tulkintaan?   

Kuva Kansallisteatteri/ Stefan Bremer

Näytelmä kestää melkein kolme tuntia, mutta kertaakaan en katsonut kelloa. Lavalla ja katsojan mielessä tapahtui koko ajan niin paljon, ettei ikävystymiselle ollut tilaa. Rakastin esityksen kerroksellisuutta. Aikasiirtymät veivät joustavasti kuvitellun nykyhetken tarinaa eteenpäin samalla kun joutui miettimään aiempien tapahtumien mahdollista vaikutusta nykytilaan. Eniten kuitenkin ihastuin videoiden käyttötapaan. Siihen, miten joutui katsojana valitsemaan, tirkisteleekö kameran linssin takaa rajattua näkymää vai (kuvaannollisesti) astuuko keskelle näyttelijöitä ja katsoo kokonaisuuden sisältämää dynamiikkaa. 

Videoiden käyttö toi tunteen teatterista teatterin sisällä. Ihan kuin luotaisiin uusi "neljäs seinä"? Videon ja lavan tapahtumien välillä on jo tulkinnallisuutta, rajausta, näkökulmaa. Kamera valitsee, mitä näkee ja näyttää - samoin kuin katsoja päättää, mihin katseensa ohjaa ja miten haluaa näytelmän tarinan kokea. Kuvaustapa ja merkityksellisyys myös vaihtelivat näytelmän edetessä ja rajaukset olivat taitavia. Hatunosto tekijöille! (videosuunnittelu Timo Teräväinen) 

Vaikka näytelmän tarina on täynnä vakavia ja filosofisiakin teemoja, se on kepeää katsottavaa. Katsomossa naurettiin illan kuluessa säännöllisesti ääneen. Huumori oli useimmiten vähäeleistä ja osittain julmaakin. Siinä naurettiin stereotypioille, kuten huikeassa terapiakohtauksessa (hulvattomat Markku Maalismaa ja Pirjo Luoma-Aho) ja välillä sitä huomasi hihittävänsä itselleen,omille keski-ikäisen maneereilleen (alun syntymäpäiväkohtaus mallisesimerkkinä). Sitten mentiin oikein kunnolla rymistellen. Jäin vähän hämmentyneenä miettimään siirtyykö teatteri oikeasti jokaisen näytöksen aikana ihan rakennuksen ulkopuolelle saakka? Ei kai. Olisi siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä... Vielä en ainakaan ole huomannut lehtiotsikoita.

Näyttelijäkaarti on maineikasta ja uskomattoman taitavaa (kuten aina Kansallisteatterissa). Esko Salmisen Lasse ja mies metroasemalla jäävät mieleen. Marja Salon nuori Antti on herkkä, mutta kuitenkin vahva selviytyjä - niin kuin lapset pääsääntöisesti ovat. Riston (Jukka-Pekka Palo) ja Antin välinen ystävyys jotain ainutlaatuista - huolimatta aikuisen ja lapsen käsitteiden ja maailmannäkökulman peruuttamattoman pysyvästä erilaisuudesta. 

Katsojien euforinen tila näytelmän jälkeen johtune kuitenkin eniten tarinan toiveikkaasta sävystä. Huolimatta kaikista "vääristä" valinnoista, kaikesta rikki menneestä, voivat uudet valinnat korjata jotain. Ne eivät palauta asioita ennalleen, vaan luovat jotain uutta, kenties vielä parempaa. 

Mahdolliset maailmat on ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Kiitokset Kansallisteatterille medialipuista. 

Osa blogin Kuukauden teatteri-sarjaa.

Se pakollinen teatteriselfie