Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Oma ostos kirjakaupan alepöydästä

Tästä kirjasta pidin kovasti. Jotenkin Frida, hänen isänsä ja isoisänsä, Poju pääsivät ihon alle, vaikka he ovatkin niitä, jotka eivät jää rakkaidensa luo, Kukin lähtee tavallaan, jokainen jättää taakseen jotain rikkinäistä.

Piti oikein miettiä, miksi ihastuin tähän enemmän kuin vaikka Pasi Pekkolan Unelmansieppaajaan. Molemmissa joku sairastuu mieleltään ja sekoittaa lähellä olijoiden elämän lopullisella tavalla. Molemmissa etsitään onnea, joka tuntuu lipuvan sitä kauemmaksi, mitä enemmän se perään haikailee. Molemmissa rakkaus ei korjaa, vaan lyö hajalle entistä kovempaa.

Ehkä vain pidän aikojen kaarista tarinassa. Unelmansieppaaja on niin kovasti nykyaikaa, Harnon kirja kulkee halki sukupolvien. Ehkä kielen pieni runollinen taipuminen koukutti enemmän. Oikeasti en edes tiedä, En taida olla tarpeeksi lukenut (/aihetta opiskellut) asiaa oikeasti analysoidakseni ja miksipä sitä toisaalta niin pitäisi kaikki aina puhki pohtiakaan. Molemmat kirjat ovat hyvin kirjoitettuja, mutta jostain syystä Tua Harnon Ne jotka jäävät kosketti syvemmältä.

Hallitsevat äidit ja kauas lähtevät pojat luovat pohjan Fridan vaikeudelle valita. Pojun matkat Suomesta Amerikkaan, rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä toiseen jättävän jälkeensä raunioita . Rikkoiko jonkin puuttuminen lapsuudessa Fridan isästä ytimen, vai tekikö sen unelman lipuminen pois ulottuvilta? Onko joskus sittenkin parempi lähteä, jos rakkaus ja rakkautta ei riitäkään? Hurjan pelottavia kysymyksiä, jotka kuitenkin kuulostavat todellisilta. Henkilöitä, joiden käytös on kaukana normien määräämästä, ja silti kovin uskottavaa.

Pidin myös kirjan tavasta kuvata miljööt ja aika. Jotenkin vähäeleinen kerronta luo elävän ympäristön henkilöhahmoille. Samoin kirjan henkilöt tulevat iholle. Ehkä juuri sen takia, että he ovat niin kovin ihhimillisiä unelmajahdissaan, vaikkeivat ihan ehkä olekaan unelmastaan edes selvillä. Joskus tuntuu, että etsintä on saavuttamista tärkeämpää.

Taidan itse asiassa tietää ainakin yhden syyn sille, miksi pidän Tua Harnon kirjasta. Leonard Cohen. Nuorena hän oli pitkän aikaa lempilaulajani. Tarinan kiertyminen Cohenin laulujen ympärille oli kuin palaisi aikaan, jolloin minunkin elämäni tuntui olevan pelkkiä valintoja.