Klassikko, jota häpeäkseni en vielä ollut lukenut : Saatana saapuu Moskovaan

Kaikki me olemme joskus lukeneet klassikoita ja kaikilla meillä on vielä klassikoita lukematta. Minulta puuttuu montakin kirjaa, jotka säännöllisin väliajoin tulevat jossain puheeksi ja joudun myöntämään tietämättömyyteni.

Kirjabloggaajat päättivät korvata klassikkovajeitaan (kirja kerrallaan, eikös vain?) ja Klassikkohaasteen lähtölaukaus ammuttiin jo keväällä. Niinpä kaikki osallistuvat bloggaajat jäivät pohtimaan kysymystä klassikosta, jota eivät häpeäkseen ole lukeneet.
Oma valintani osui itseoikeutetusti Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teokseen. Minun piti lukea se jo hamassa nuoruudessani, mutta jostain kumman syystä ei kirja ole koskaan päätynyt käsiini. Nytkin jouduin sen oikein kirjastosta varaamaan, mutta luettua tuli!

Alla siis minun mietelmiäni ja tänään saatte lukea muidenkin klassikoista kirjablogeista eri puolilla. Perinteiseen tapaan osa hyytyi matkalla, lisää tuli loppusuoralla ja lopputuloksena on mielenkiintoinen lista klassikoita. Lista löytyy täältä. Lähtekää kierrokselle, nauttikaa  - ja valitkaa luettavaksenne se kutkuttava klassikko, joka vielä omalta listaltanne puuttuu...

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
Perinteisestä kirjastosta 

Uhum, Saatana siis tuli selätettyä. Tosin en ole ihan varma kumpi tässä pääsi lopulta niskan päälle. Saatana saapuu Moskovaan on tarina täynnä pieniä yksityiskohtia, hivenen omalaatuisia henkilöhahmoja (joiden nimet ovat sellaisia kuin Mihail Aleksandrovits Berlioz tai Ivan Nikolajevits Ponyrjov- vähemmästäkin menee sekaisin) sekä tietysti itse vanha vihtahousu seuralaisineen.

Tarina alkaa kahden Moskovalaisen lehtimiehen pohtiessa Jumalan olemattomuutta. Heidän keskusteluunsa puuttuu mies, joka kertoo eräästä päivästä Pontius Pilatuksen elämässä ja mainitsee paikalla olleena nimenomaan tietävänsä yksityiskohdat. Lisäksi mies ennustaa toisen keskustelutoverinsa kuoleman kohdalleen. Saatana on saapunut Moskovaan.

Seuraa silmänkääntötemppuja, vaikeuksiin joutuvia oman edun tavoittelijoita, mielisairaalan asukkaiden määrän yllättävää kasvua ja muuta sotkua kaupungissa. Rakastunut nainen muuttuu noidaksi, hänen naapurinsa lentosiaksi ja pyyteetön rakkaus saa palkkionsa, vaikkei ehkä ihan niin kuin voisi olettaa,

Minun olisi ehkä tosiaan kannattanut lukea tämä kirja silloin nuorena. Silloin sitä vaikuttui helpommin mystisyyteen sekoitetuista mielikuvituksellisista tapahtumista. Nuorena olisi ehkä halunnut analysoida kirjan puhki ja onhan siinä erilaisia viitteitä ja viittauksia sekä mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin. Tämä varmasti vetoaa juuri siihen ikään, kun vanhoja traditioita ja uskoja haluaa kyseenalaistaa, mutta vielä etsii niiden tilalle jotain elämää suurempaa.

Mutta minä olen jo yli nelikymppinen. Tässä iässä sitä kyllä tunnistaa kirjan ansiot ja osaa nauttia yksityiskohtien runsaudesta ja vähän nauraa huvittaville tapahtumille. Enää ei kuitenkaan halua tulkita lauseita oikeastaan muuksi kuin, mitä ne sanovat, ja on lukenut tarpeeksi erilaiseen symboliikkaan ja raamanatun kertomuksiin sotkeutuvia kirjoja, ettei lähde varauksetta kyytiin mukaan. Suurimman annin saa varmasti miettimällä, miten kirjan tapahtumat ja hahmot heijastavat kirjoitusaikansa Neuvostoliiton tilaa ja tapahtumia, tai miten viime vuosisadan alkupuoliskolla kirjoitettu teos on yhä edelleen monilta osiltaan yllättävän ajankohtainen.

Kaikkiaan kirja on varsin nautittavaa lukemista kaiken ikäisille. Jokainen löytänee itselleen jotain kiinnostavaa tai huvittavaa kirjavasta sekamelskasta. Pidin myös siitä, miten näennäisen hajanaisista tapahtumista ja toistensa kanssa vähän sekaisin menevistä runsaina esiintyvistä sivuhenkilöistä huolimatta tarina lopulta kuitenkin on kiinteä kokonaisuus ja kaikki loksahtaa paikoilleen. Sekin vaatii taitoa, että heittää pakan kasaan lattialle ja puhaltaa kortit taloksi (paholaisen avustuksella tai ilman).

Näin on yksi vuosia ja vuosia auki ammottanut reikä paikattu sivistyksessäni. Seuraava klassikkohaaste  on puolen vuoden päästä. Nyt täytyy kiertää tämän haasteen muita kirjoituksia ja valita listalta seuraavan haasteen luettava.

Vartiovuoren Aarresaari riemastutti koko konkkaronkkaa

Turun Kesäteatteri Vartiovuorella: Aarresaari 
Dramatisointi ja ohjaus Juha-Pekka Mikkola

Kesä ja kesäteatteri kuuluvat tiukasti yhteen, yleensä tietysti sateessa. Tällä kertaa sade koitti kastella meidät jo ennen teatterille ehtimistä, mutta itse teatterihetki vietettiin kauniin aurinkoisessa iltasäässä. Eikä sade Turun Vartiovuoren teatterissa yleisöä häiritsekään sillä katsomo on katettu. Näyttelijöitä voikin sitten huonolla säällä sääliä, sillä lavalle näytti taivaan tuotoksilla olevan ainakin osittain vapaa pääsy.

Meitä oli teatterireissulla äiti, täti ja kaksi vanhinta poitsua (12v & 10v). Aarresaarta katsoessa kaikilla oli hauskaa. Emmekä olleet ainoita. Koko katsomo hörähteli ja kikatteli säännöllisin väliajoin. Pienemmille oli tarjolla housut kintuissa huumoria, kolisevaa taistelua, hupaisia ilmeitä ja näyttäviä hyppyjä ja kaatumisia. Vanhempi väki nautti erityisesti viitteistä elokuviin (mm. kapteeni Flintin ulkonäöstä verrattuna Jack Sparrown habitukseen), kirjoihin tai musiikillisiin viitteisiin (arvaatte varnaan ainakin pari väistämätöntä). Esiteinimme tipahti vähän huumorilajien väliin, mutta viileän ilmeettömänä näytelmän katsottuaankin totesi kuitenkin nauttineensa esityksestä. "Oli tosi hyvä"

Robert Louis Stevensonin kirjan ilmestyttyä 1800-luvun lopussa, ovat Jim Hawkinsin seikkailut kapteeni Flintin aarretta etsimässäviihdyttäneet lukemattomissa versioissa niin televisiossa, valkokankaalla kuin näytelminä. Tällä kertaa tarina säilyy, mutta tekstit ja laulut oli kirjoitettu uudelleen. Näytelmän parasta antia olivatkin kielelliset kiemurat, joiden oivalluksista sai riemua vielä jälkikäteen. (Kyllä armas sisareni, sana "reivaus" voi tosiaan tarkoittaa pariakin asiaa, kuten seuraavana päivänä ansiokkaasti muistitkin..)  Lauluja ja niihin liittyvää koreografiaa kuunteli ja katseli tosi mielellään. Ne viihdyttivät ja välillä vähän liikuttivatkin, mutta ennen kaikkea sopivat tarinaan. Komeaa laulua näyttelijöiltä ja kyllä "movitkin" välillä lähentelivät jo melkein akrobatiaa.

Pientä hämmennystä ja vähän harmitustakin välillä aiheutui ainakin meille siitä, että äänentoisto ei oikein pysynyt näyttelijöiden vauhdissa. Osa repliikeistä puuroutui ja silloin taisi mennä muutama osuva laukaus ihan ohi. Vika saattaa tietysti olla laitteissa, mutta toisaalta tuntui siltä, että rytmityksessä olisi ollut vielä hieman viilaamisen varaa. Alkuosa näytelmästä välillä vähän junnasi ja tarinan odotti pääsevän vauhtiin. Sitten kiihdytettiin niin, että mutkissa jo suti ja repliikit muuttuivat osittain epäselviksi. Ei tuo varsinaisesti häiritsevää ollut, mutta huomasimmepa kuitenkin.

Näyttelijäcasting on oikein onnistunut. Hannes Mikkelsson Jim Hawkinsina on juuri nin suurisilmäinen ja viattomalta koltiaselta näyttävä kuin pitääkin. Rooli kantoi loppuun saakka ja erityismainintana täytyy sanoa, että Mikkelssonin repliikeistä sai kyllä aina selvää - olivat ne nopeita tai eivät. Rytmitys oli hyvin hallussa ja punchlinet selkeitä. Merirosvoista poikiemme suosikeiksi nousivat näytelmässä alun Billy Bones (Samu Loijas), jonka rouhea merirosvomaisuus jäi mieleen ja Dick (Antton Kainulainen), jonka nimen jostain syystä kaikki kuulimme koko ajan Digi boyksi... olikohan tuo tahatonta referenssiakrobatiaa? Tiedä häntä, mutta meistä se oli kuitenkin hauskaa...) Minä pidin kapteeni Smolletin (Sami Saikkonen) jäykästä jazzbaletista (ja muustakin esiintymisestä) ja tokihan John Silver on aina John Silver (Jukka Leisti), vaikka täytyy sanoa Tuttiritarin mieleenpainuvan hahmon ehkä hieman häirinneen keskittymistäni väliajan jälkeen, kun sisko yhteydestä minulle tuli maininneeksi... voi noita aivosolujen synapsiliittymiä...

Heinäkuinen teatteri-iltamme oli siis oikein onnistunut. Nauroimme, jännitimme, liikutuimme ja nautimme musiikin ja kielellisen iloittelun ilotulituksesta. Samassa näytännössä oli mukana myöskin Kujerruksia-blogin Linnea siippansa kanssa ja väliaikakommenttien mukaan hauskaa oli heilläkin. Meillä pojat innostuivat niin, että ryhtyivät jo suunnittelemaan ensi kesäksi seuraavaa Vartiovuori-keikkaa.

Niin, ja näin ruoastakin bloggaavana pitää lisäpointsit antaa erityisesti myös väliaikatarjoilujen markkinoinnista. Kojun edessä kiemurteleva jono, kertoi selvää kieltä tuoksujen hyödyntämisen vaikutuksesta. Vähän ennen taukoa katsomoon hiljalleen kiemurrellut grillimakkaran tuoksu veti katsojat vastustamattomasti  väliajalla herkuttelemaan - meidätkin. Hyviä olivat.

Kuukauden teatteri-haasteeni siis etenee tasaista tahtia, vaan vielä on elokuun teatteri päättämättä. EHDOTUKSIA? 

Muita Kuukauden teatteri-postauksia voit lukea vaikka tästä 
Turun Kesäteatterin kotisivu täällä ja FB-sivu täällä -  vielä ehtii katsomaan. Esityksiä on 10.8. saakka. 

Tunnustan - olen syyllinen

Lisää kuvateksti

Juurihan minä tuossa syytin lapsia kirjapinon kasvamisesta, mutta eihän syy tietenkään (vain) heissä ole. .

Minä, joka en yleensä televisiosta katso muuta kuin vähän uutisia ja satunnaisen Poirotin, olen jäänyt kokonaan koukkuun. Meille tuli Netflixkin ihan vain tätä sarjaa varten - sitten kuulin, että YLEkin näyttää. 

Itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen 20-luvun Australiassa selvittämässä murhia. Suoraselkäinen, moraalinen, mutta kuitenkin hellyttävän hyväsydäminen poliisi yrittämässä pysyä tahdissa mukana. Sarja ei välttele mitään aiheeseen liittyviä kliseitä ja käy ne läpi ylpeästi nauraen - ja naurattaen. Silti kyse ei varsinaisesti ole komediasta. 

Tämä on ihanteellinen kesäsarja. Kevyt, viihdyttävä, välillä ihan jännittäväkin ja ihanan romanttinen, sellaisella suloisen viattomalla tavalla. Ei Phryne Fisheriä nyt varsinaisesti miksikään siveyden sipuliksi voisi nimitellä, mitenkään, mutta ne katseet ja jännite ja magneettinen vetovoima Phrynen ja Jack Robinsonin välillä... 

Murhatarinat sinänsä ovat sellaista perusviihdyttävää tasoa. Sarjan vetovoima perustuu ainakin minulla henkilöhahmoihin ja tuttuja teemoja toistavaan sanailuun - sekä Phryne Fisherin vaatevarastoon. Minä ottaisin itselleni kaikki hänen vaatteensa, jos jostain kohtuuhinnalla samanlaisia löytäisin - no, okei - ehkä joillekin iltapuvuille saattaisi käyttö olla turhan vähäistä. Mutta ne leveälahkeiset housut ja liehuvat paidat ja hyvin leikatut mekot... Erityisesti olen menettänyt sydämeni (Jackin lisäksi) Phrynen hatuille. 

Jep, koukussa. Olen kohta katsonut Netflixiltä löytyvät kaksi ensimmäistä kautta. YLE kuulemma aloittaa kolmannen näyttämisen ensi viikolla. Harmi vaan, että loma loppuu... 

Kirjat perustuvat Kerry Greenwoodin romaaneihin. Miten ihmeessä ne ovat päässeet minulta ohi, vaikka kaikenlaisia muita kevyitä naisetsiviä on tullut lueskeltua viime vuosinna? Nyt en taida niitä uskaltaa lukeakaan. Sarja on sen verran vahvana mielessä.

Aikaa on, mutta mahdollisuus puuttuu

Joku osaa ottaa lunkisti...

Lomalla on ihanaa, kun ehtii tekemään kaikenlaista. Kirjapinossakin on monta kirjaa... Niinpä niin, illuusio lomalla ehtimisestä oli minullakin ennen sen alkua. Nyt on menossa viimeinen viikko. Paljon olen ehtinyt tekemään, mutta lukeminen on kyllä jäänyt aika minimiin. Aikaa ehkä olisi, mutta mahdollisuus puuttuu. Yleensä käy näin:

Kaikki lapset ovat omissa puuhissaan. Tunti aikaa. Äiti istahtaa sohvalle ja avaa kirjan. Kolmannen sivun kohdalla kuuluu: "Äiti, tule leikkimään legoilla" - No, mikäs siinä. Leikkiminen on kivaa, enkä normiarkena pahemmin ehdi osallistumaan. Lisäksi neljävuotiaan huomio siirtyy aika nopeasti muihin juttuihin ja äiti palaa vaivihkaa kirjansa pariin. 

Kuluu viisi minuuttia. "Äiti, missä minun uimahousuni ovat?" "Kulta, ihan siellä, mihin laitoit ne kuivumaan" (eli kassissa edelleen.) Kymmenen minuutin tohinan jälkeen ne löytyvät, ne on pesty ja kaapista löytyivät puhtaat uimashortsit tilalle. Äitiä tarvittiin vain kolmessa kohdassa.

Kahdeksan sivua luettuna. Keskimmäinen saatu kavereiden kanssa ovesta ulos suuntanaan uimaranta. Esikoinen tulee tiedustelemaan mahdollisuutta saada kuljetusta Magic-korttiostoksille. Ei tänään. Aikaa jäljellä vartin verran ennen kuin pitäisi kai laittaa ruoka alkuun... 

Puolet vartista on kulunut, kun kuuluu kamalaa huutoa. Isoveli ja pikkuveli karjuvat kilpaa. Riita pikkuveljen mukaan eksyneestä kortista, jota kumpikin väittää omakseen. Äiti nousee, pistää kirjan kiinni ja lähtee sovittelemaan, laittamaan ruokaa, komentamaan keskimmäisen kotiin ja pistämään uimahousunsa tällä kertaa kuivumaan, leikkii vähän lisää, ruokkii pesueensa ja lähtee hiekkalaatikolle. Saisikohan siellä hetkeksi istahdettua penkille kuuntelemaan äänikirjaa? 

Jep,jep - lomalla muuta olekaan kuin aikaa. Harmi vaan, ettei sitä riitä lukemiseen. 

p.s. tämän kirjoittamisen aikana ei kuulunut "äiti" kuin kaksi kertaa ja "pyyhkimään" kerran. 

Tältä kohtaa - Meriluoto päiväkirjamerkinnöissä

Aila Meriluoto toim. Anna-Liisa Haavikko : Tältä kohtaa - päiväkirja vuosilta 1975-2004
Oma ostos Suomalaisen alepöydästä 

Se on jännä, miten hajanaisista, jopa vuoden välein kirjoitetuista lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä voi syntyä yhtenäinen tarinan kaari. Niin vain kuitenkin käy Aila Meriluodon päiväkirjamerkinnöistä koostetun kirjan kohdalla.

Minun täytyy myöntää, etten tunne Aila Meriluodon tuotantoa laisinkaan. Ensinnäkin, olen hirmuisen huono lukemaan runoja. En yleensä avaa runokirjaa oikeastaan koskaan. Jotenkin vain ei kärsivällisyyteni riitä runojen lukemiseen, vaikka niiden kai pitäisi juurikin olla vähän lyhempiä. Tai en minä tiedä, mistä runovälttelyni johtuu. Se ei varsinaisesti taida olla edes tietoista. Toisaalta en tietoisesti myöskään ole päättänyt runoihin perehtyä...

Muitakaan Meriluodon kirjoituksia ei vastaan ole kävellyt. Pitäisi varmaan etsiä niitä käsiini, saattaisin jopa tykästyä. Ainakin uppouduin näihin päiväkirjamerkintöihin. Meriluoto on kirjoittaessaan rehellisen ja avoimen kuuloinen, jopa paljas. Niinhän sitä on "salaiseen päiväkirjaan" tarkoitus ollakin. Iän mukanaan tuomat krempat ja elämänmuutokset ilmaantuvat kertomukseen vähitellen, mutta miehet, vanhat ja uusi eli se joka jäi, ovat mukana kaikissa merkinnöissä.

Klaani on Aila Meriluodolle ilmiselvästi tärkeä, aviomies Jouko hänen maailmansa keskipiste, mutta samalla nousee esille taiteilijan tarve omaan tilaan ja yksinäisyyteen. Jopa se kaikkein rakkain ja tärkein on välillä vain häiriöksi, mikä kai tekeekin taiteilijan kanssa elämisestä niin vaikeaa. Vaaditaan vahvaa luonnetta jäädä säännönmukaisesti toiseksi jollekin epämäräiselle, josta ei koskaan muodostu konkreettista kilpailijaa, mutta joka kuitenkin voittaa - aina.

Elämäkerroissa ja erityisesti päiväkirjamerkintöjen kohdalla ainakin minulla on yleensä hieman häpeilevä tirkistelijän olo. Tässä kirjassa kuitenkin tuntuu kirjoittaja itse antavan luvan katsella ja jopa esittelee itse tekemisiään juurikin lukijoita silmällä pitäen. Vaikutelma taitaa syntyä kahdesta asiasta. Ensinnäkin, Aila Meriluoto valmistelee päiväkirjan aikana aiempien päiväkirjojensa julkistamista. Toiseksi, samalla hän pohtii tarvettaan julkistaa ajatuksiaan ja leikittelee myös ajatuksella näiden tekstien tuomisesta lukijoiden käsiin. Ei siis sinänsä yllättävää, että me tosiaan pääsemme hänen ajatuksiaan ja tekemisiään seuraamaan - oikein luvalla ja suunnitellusti. Silti tuo avoimuus ja paljaus säilyvät. Tuntuu siltä, että Meriluoto tarkoituksellisesti repii itseään auki ja näkyviin.

Hyvä niin. Aila Meriluoto on mielenkiintoinen persoona. Vaikka moni hänen ajatuksensa ja tapansa (mm. alkoholinkäyttönsä) on minulle vierasta, on kyseessä kuitenkin vaikuttava ja suomalaiseen kulttuurielämään vahvastikin vaikuttanut hahmo. Lisäksi kirjassa kuvataan naisen vanhenemista suoraan ja kaunistelematta, mutta kuitenkin lempeästi hyväksyen, mikä tietysti kiinnostaa tällaista vähän yli nelikymppistä, jolla nuo ajat vähitellen lähestyvät.

Kiirusta pitää ja fantasiaa

Robin Hobb: Fool's Assassin 
äänikirjalaina HelMet Overdrive 

Pientä loppukiriä piti ottaa, mutta ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan fantasiajärkäleen HelMet Overdriven kahden viikon laina-aikana. Kirjassa on 22 osaa, joista jokainen kestää yli tunnin, joten hyvää tahtia mentiin. Tuo tarkoittaa nimittäin yli vuorokauden pituista äänikirjaa kahdessa viikossa.  - onneksi on loma.

Robin Hobb on fantasiakirjojen ystäville tuttu nimi. Minäkin olen nimensä kuullut monesti, mutta Fool's Assassin taitaa olla ensimmäinen kirjansa, jonka olen päätynyt myös lukemaan. Sinänsä hassua, koska kyseessä on viimeisin kirjailijalta ilmestynyt kirja ja ensimmäinen osa trilogiaa. Jälkimmäinen tietysti luki selkeästi HelMet Overdrivessa kirjan nimen vieressä, mutta minä tajusin tarkistaa tilanteen tietysti vasta puolessa välissä tarinaa... Itse asiassa seuraava osa ilmestyy e-äänikirjana kai vasta (jo) elokuussa. Pikkulinnut lauloivat, että olisi samantien tulossa myös HelMetin valikoimiin. Mahtavaa, että uudetkin kirjat ilmestyvät lainattaiksi niin nopeasti.
Ette sitten kuulleet tätä minulta - niin, ja apus eka!

Jep, tykkään kirjasta. Alkuun olin viehättynyt erityisesti päähenkilöstä. Viisikymppinen entinen salamurhaaja koittaa elää rauhallista eläkeaikaa vaimonsa kanssa, kaukana valtakunnan poliittisista kiemuroista. Ihastelin kirjailijan rohkeutta rikkoa kaavaa. Tässä ei ole kyseessä nuoren miehen kasvutarina vaikeuksien kautta voittoon. Sitten tajusin, että tämä on jatkoa siihen nimenomaiseen nuoren miehen kasvutarinaan (jota en ole lukenut). Hiukan petyin, mutta ei se silti vähennä asetelman mielenkiintoisuutta.

Eikä se rauhallinen elokaan tietysti lopulta kuitenkaan onnistu. Fitzin mentor lähettää hänen suojiinsa pari jalosukuista äpärää, joiden henkeä uhataan. Vanhat tapahtumat kummittelevat ja outoja kulkijoita tavataan tilan mailla. Fitzin tytär on jotain aivan muuta kuin voisi olettaa. Juoni keriytyy auki kuin pieniä solmuja täynnä oleva lankakerä. Värikin vaihtelee, sillä kertoja muuttuu aina välillä ja sen myötä näkökulma.

Kertoja onkin äänikirjassa kriittisessä asemassa. Kuten miltei säännönmukaisesti englanninkielisissä äänikirjoissa, tässäkin lukija (Elliot Hill) on aivan mahtava ammattilainen. Pienillä äänensävyn, puhetavan, murteen muutoksilla heräävät kirjan hahmot henkiin. Kuitenkaan hän ei varsinaisesti näyttele eikä varsinkaan liioittele erojen kanssa. Todella nautinnollista kuunneltavaa.

Fool's Assassin onkin sellainen kunnollinen, perinteinen fantasiaromaani. Siihen voi tosissaan uppoutua ja antaa tarinan viedä verkalleen eteenpäin. Hurjaa toimintaa ja vauhtia kaipaaville tämä ei ehkä sovi, mutta värikkäänä eteen avautuvasta uudesta maailmasta nauttiville ja henkilöhahmoihin mielellään tutustuville lukijoille tämä on omiaan.

Loma-aamupuhinaa ja lukumaratonin satu

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 
Catherynne M. Valente
Oma ostos Suomalaisen alepöydästä

Kesäisen lukumaratonin aikana tulin lukeneeksi kokonaan vain yhden kirjan. Ei liene yllätys, että kirja oli helppolukuinen ja kiinnostava, juoni veti mukaansa ja helppoudesta huolimatta tarinan sisältö antoi ajattelemisen aihetta. Muutenhan kirjasta olisi lukenut vain pätkän ja jättänyt loput sitten maratonin jälkeiseen aikaan.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on satukirja parhaimmillaan. Luulisin tarinan kiinnostavan lapsiakin (tyrkytän sitä parhaillaan pojilleni - tosin vähän huononlaisella menestyksellä toistaiseksi. Johtuneeko päähenkilön sukupuolesta?), mutta aikuinen löytää kirjasta monia kohtia, joissa voi suhteuttaa satua todellisuuteen. Kukapa ei olisi tavannut kontrollifriikkiä esimiestä, joka mielellään pistäisi lukon kaikille lentäville ajatuksille?

Satuja on perinteisesti käytetty kasvattamisen tukena, useimmiten varoituksena siitä, miten pitää olla ja käyttäytyä ja varoa suuren maailman pahiksia - niin, ja olla rohkea ja jalo ja tehdä niin kuin vanhemmat käskevät. Sukupuoliroolitkin ovat olleet selkeitä. Tyttöjä pelastetaan ja pojat hoitavat homman kotiin. Nykyään roolit usein käännetään päinvastoin, mutta ainakin minua välillä vähän ärsyttää juurikin tuo vastakkaisuus. Miksi ihmeessä ei voisi olla tyttömäinen ja selvitä seikkailuista, omalla tavallaan? Miksi tyttöjen pitäisi muuttua pojiksi? Mitä pojat sitten tekevät?

(Äh, taitaa olla loman puutumisvaihe tulossa, kun heti aamusta noin ärhentelen. Tänään vielä pitäisi siivota, sitten tehdään jotain kivaa. )

Eikä tuo kiukuttelu edes varsinaisesti liity kirjaan muuten kuin, että päähenkilö on tyttö ja kirjan nimi antaa viitettä sukupuoliväritteisestä tarinarakenteesta. (Tytötkin osaavat rakentaa... ettäs tiedätte). Toki kirjan sankaritar on tyttö. Kaksitoistavuotias Syyskuu lähtee Vihreän tuulen mukana pelastamaan Satumaata ilkeän Markiisittaren (myös tyttö) kynsistä. Etsimällä tärkeän taikakalun lumotusta metsästä ja tuomalla sen Markiisittarelle, Syyskuu voi auttaa Satumaan asukkaita vapautumaan.

Matkan varrella kahlittu lohikäärme, noitakolmikko ja muut Satumaan asukit auttavat Syyskuuta eteenpäin tai toimivat Markiisittaren laskuun hyvinkin samoilla kommervenkeillä kuin vakoojat aikuisten jännäreissä. Niin kuin sadussa kuuluu, tarinassa riittää mielenkiintoisia hahmoja, taikuutta ja jänniä käänteitä. Satumaa ei ole Disneymäisen siloiteltu. Orjuus, julmuus, ahneus ja äärimmäinen kontrollintarve sekoittuvat hyvää tarkoittavaan ja vähän tumpeloon auttamishaluun. Satujen tapaan kuitenkin ystävyys nousee ylimmäksi ja hyvä tietysti voittaa.

Minä siis pidin kirjasta. Tiedän muissakin blogeissa siitä pidetyn. Nyt haluaisin kuulla sen varsinaisen satujen kohderyhmän eli lasten mielipiteen tarinasta. Taidanpa taas nostaa kirjan ainakin esikoisen pöydälle näkyviin ( tai ehkä 12v on jo vähän liian vanhakin?) tai sitten ehdotan sitä yhdessä ääneen luettavaksi. Katsotaan, miten käy.

Vai olisiko teillä jo kertoa kommentteja "suoraan lasten suusta"?

Kissan vuosi

Meillä on kissa. Vanhaneiti (19v) pääasiallisesti nukkuu, mutta vaatii edelleen ruokansa säännöllisesti (aikaisin) ja kiertää pihan muutaman kerran päivässä. Lisäksi se on kiltti lapsille, haluaa päivittäisen silityskiintiönsä ja kehrää äänekkäästi heti huomiota saadessaan. Ihana kisu siis, joka toivottavasti on ilonamme vielä ainakin muutaman vuoden.

Miksi höpisen kissastani kirjablogissa ? No jos kirjan nimi on Kissan vuosi, siinä voisi olettaa olevan enemmäkin kissoista, mutta ei... Tässä kirjassa ei puhuta kissoista laisinkaan. Itse asiassa eläimstä on mukana lähinnä hevosia ja niitäkin vain sivuosassa.


Sirpa Tabet: Kissan vuosi 
oma ostos äänikirja Elisa Kirjasta
lukijana Eija Peltonen 

Hanna on töissä mainostoimistossa, mutta lukee iltaisin kohtaloita asiakkaidensa käsistä. Eräänä päivänä hän kohtaa naisen, jonka kädessä näkyy kuolema. Ennusteen toteuduttua, alkaa tarina pelottavasti kietoutua yhä lähemmäs ja lähemmäs Hannan lähiympäristöä. Ihmisiä katoaa ja löytyy kuolleena. Lopulta on vaikea tietää, keneen voi luottaa, tai mistä Hannan tytärtä Riikkaa oikein pitäisi suojella. Edes Hannan ennustamisen taidot eivät riitä ratkaisun selvittämiseen, sillä vaara on jo liian lähellä.

Kuten toinenkin lukemani Sirpa Tabetin kirja (Hämärän lapset), Kissan vuosi ei ole ihan standardidekkari. Pieni ripaus yliluonnollisuutta maustaa tarinaa ja kirjailija käyttää näkyjä myös osaltaan sekoittamaan tarinaa.  Hannan romaniveri puolestaan tuo jännitettä kulttuurien erojen osalta, vaikka vähän stereotypioita toistaakin kädestä povaamisen ja hevosrakkauden kautta. Hannaa pyritään selittämään sekä hänen sukunsa piirteiden että nuoruuden särkyneen sydämen kautta.

Muutkin henkilöt ovat ehkä hieman stereotypioita. Mainostoimiston rempseät ja temperamenttiset työntekijät räikeästi pukeutuvasta assistentista karhumaiseen art directoriin ovat kuin suoraan 80-90 -lukujen kliseistä. Kirja tosin ilmestyikin ensimmäisen kerran 1995, joten aikakauden kuvana se taitaa hyödyntää useimpien mielikuvaa mainosalasta. Hieman hämmentävästi tuli kuunnellessa sellainen olo, kuin kirja sijoittuisi kaukaiseen historiaan, mutta eihän tuosta nyt ole "kuin" parikymmentä vuotta. Mitä ilmeisimmin paljon on muuttunut.

Kerrankin muuten kuuntelin mielelläni naisen lukemaa tarinaa. Jotenkin Eija Peltosen ääni sopi tarinan tunnelmaan, eikä hän sortunut niin monen naislukijan harmittavaiseen kiirehtimiseen lukemisessa.

Kissan vuosi on oiva valinta kesäkirjaksi - se sopii mainiosti lomakuunteluun tai työmatkojen viihteeksi. Ei se mitään suurta kirjallisuutta ole, mutta mukava lajinsa edustaja kuitenkin. Niin, ja on tarinassa tietysti se kissakin, vaikkei ehkä ihan sellaisena kuin kuvittelisi. Sillä on tärkeä roolikin, mutta tässä sitä ei voi paljastaa. Kirjan lukeneet tai kuunnelleet tietänevät mitä tarkoitan.

Käärmeitten kesä eli kesäkirjasuositus

Hellettä ja aurinkoa - mikä niihin paremmin voisikaan sopia kuin kunnon dekkari. Tosin tämän taisin lukea jo sateisen ja kylmän kesäkuun puolella, mutta nyt on hyvä hetki muistella. Ja onhan noita dekkareita vielä tähän kesälomallekin. Lukupinosta löytyy useampikin kiinnostava.

Tämä  nyt kuitenkin sopii riippumattoon tai rannalle jotenkin erityisen hyvin. Ehkä se on se yhdistelmä historiaa, Helsinkiä ja rikostarinan juonikäänteitä. Siispä, ehdoton kesäkirjasuositus.


Virpi Hämeen-Anttila : Käärmeitten kesä 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Historiallinen dekkari taitaa olla minun lempilajini mitä dekkareihin tulee. Niin, ja toisinpäin. Taidan nykyään lukea historialliseen miljööseen sijoittuvaa tarinaa mieluiten nimenomaan dekkarimuodossa. Ehkä se johtuu siitä, että hyvin kirjoitetussa dekkarissa voi olla monta mielenkiintoista asiaa samassa paketissa. Historiallisen aikakauden kuvaus hyvin kirjoitettuna on aina houkutteleva. Mielenkiintoiset henkilöhahmot ja monimutkaiset suku- ja ystävyyssuhteet yhteiskunnan eri tasojen halki tekevät tarinasta koukuttavan. Kiemurainen rikostarina selvitettävänä kiinnostaa ja piristää.

Arvasitte oikein. Virpi Hämeen-Anttilan: Käärmeitten kesä sisältää noita kaikkia. Kyseessä on toinen osa Karl Axel Björk -sarjaa. Björk on virkamies, joka vapaa-aikanaan toimii yksityisetsivänä välillä poliisia auttaen, välillä omaan laskuunsa. Ensimmäinen osa, Yön sydän on jäätä, jätti henkilögallerialtaan minut vähän sekavaan tilaan. Tarinaan liittyviä ihmisiä kun tuntui olevan niin kovin pajon. Toivoin toisen osan auttavan selvittämään vyyhteä ja auttoihan se. Kirjasta löytyy edelleen Martti, Björkin poliisina toimiva lapsuudenystävä, jonka kautta syntyy luonteva linkitys poliisilaitoksen operaatioihin. Myös Björkin kateissa oleva isä ja kotona odotteleva äiti ja sisar ovat tälläkin kertaa mukana, tosin vähän sivussa. Toimittajaystävä Anton vaimoineen ja sisarineen, virkamiestoverit ja uudelleen suhteisiin ryhtyneet rikkaat sukulaiset, ja jopa venäläinen kaunis vakoojatar pyörivät mukana ja vähitellen tanssin kuviot selkiytyivät jopa minunkin mielessäni. Kertaus on opintojen äiti, vai miten se meni?

Itse dekkarijuoni on juuri niin sotkuisa kuin pitääkin. Erilaiset aatteellis-uskonnolliset liikkeet toimivat suojana pirulliselle murhanhimoiselle rikolliselle, joka onnistuu rikastumaan ihmisten hyväuskoisuutta ja naamiointia hyväksikäyttäen. Björk pääsee hänen jäljilleen vain sattumalta, kun kuolleen rouvan sisarentytär epäilee vilunkipeliä ja haluaa päästä perille totuudesta. Samaan aikaan Suomi on keskellä poliittista kriisiä, jota Björkin vihamiehet käyttävät hyväkseen päästäkseen kostamaan.

On mielenkiintoista, miten Helsinki näyttää toisenlaiselta 20-luvulla. Kansalaissodan haavat eivät ole vielä umpeutuneet ja konfliktit leimahtavat pienimmästäkin provokaatiosta niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Hämeen-Anttila kuvaa kiinnostavalla tavalla myös henkistä aatemaailmaa. Jotenkin sitä ei osaa ajatella ihmisten olleen tuona aikana niin kiinnostuneita erilaisista liikkeistä, mutta juuri viime vuosituhannen alkuhan oli kulta-aikaa kaikenlaisille -ismeille. Björk joutuu tekemisiin teosofian liepeillä touhuavien liikkeiden kanssa ja historian valossa rotuoppi vaaleista yli-ihmisistä aiheuttaa ainakin minulla lieviä kauhunväreitä ihan näin viihteellisestä dekkarista lukiessakin.

Moninaisten henkilöhahmojen lisäksi  tuntuu Helsinki valtaavan yhden päärooleista. En ole itse "nykyiseltä" (sanoo paljasjalkainen turkulainen ;-) pääkaupunkiseudulta kotoisin, mutta kyllä sitä katsoo taas maisemia vähän eri silmillä tämän kirjan jälkeen. Sitähän kirjallisuus parhaimmillaan saakin aikaan. Uusia näkökulmia omaan arkiseen elämään - samalla kun muistuttaa, miten viattomilta näyttävistä lähtökohdista ovat joskus alkaneet maailmaa järisyttäneet kauheudet. Valppautta vaaditaan myös nykyaikana, kun mitä moninaisemmat -ismit ja asenteet taas näyttävät nostavan päätään siellä sun täällä.


Kirja saatu luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Kesäkuun luetut, teatteri ja tapahtumia

Nyt on kuuma kesä (ainakin hetkeksi) ja kesäloma, mutta ehkä tässä helteen uuvuttamana vielä jaksaisi vilkaista sateisen ja kylmän kesäkuun puolelle (muistaako sadetta enää kukaan?). Olikin mukavasti aktiivinen ja kirjaisa kuukausi.

Ensinnäkin - Jihuu! - sain oman teatterihaasteeni jatkumaan kunnialla sentään aloituksesta seuraavan kuukauden eli kävin kesäkuussa katsomassa Linnanmäellä UIT:n Kivaa ja korkealta,

Toiseksi, dekkariviikko piti jännityksen parissa ja näin toisella kerralla voitaneen jo puhua perinteestä?

Kolmanneksi, myöskin perinteinen lukumaraton veti peräti yli 50 innokasta osallistujaa. Oli nautinnollista lukea pitkästä aikaa oikein urakalla. Seuraavaakin maratonpäivää jo kovasti suunnitellaan. Toivottavasti osuu sellaiseen hetkeen, että pääsen minäkin taas mukaan.

Lukumaratonin inspiroimana pistin myös kyselyn lukijoiden ruokailutottumuksista liikkeelle. Tuloksia voi lukea täällä. Ei siinä mitään suuria yllätyksiä tullut. Suklaa voitti ylivoimaisesti.


Sitten ne kirjat...

Osaksi dekkariviikon ja lukumaratonin ansiosta myös kirjasaldo oli mukavasti 11 luettua kirjaa.

Dekkareita tuli varsinaisesti kesäkuun puolella luettua kaksi ja kuunneltua yksi. E-kirjoina  listalta löytyvät Jo Nesbon lapsille suuntaama Tohtori Proktor ja Virpi Hämeen-Anttilan historiallisen dekkarisarjan toinen osa eli Käärmeitten kesä ja äänikirjana Sirpa Tabetin Kissan vuosi.

Kuukauden vaikuttavimmasta lukukokemuksesta vastasi J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja järisyttävimmästä kuuntelukokemuksesta Hemingwayn Vanhus ja meri. Molemmat veivät mukanaan jonnekin muualle.

Muuten jatkuivat sarjat. Soturikissat-sarjan toinen osa Tuli ja Jää oli myös yksi kuukauden neljästä lasten/nuorten kirjoista. Tohtori Proktorin lisäksi tuli luettua jonkinlaista teinihuumoria sisältävä Neropatin päiväkirja ja kiehtova Tyttö, joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla.
Toinen sarja oli aikuisille suunnattu fantasiapläjäys, jossa olen jo päässyt viidenteen osaan. Kesäkuussa siitä tulivat lukulistalle Fairies in my Fireplace ja Golem in my Glovebox.

Sarjamaisesti tulin myös jatkaneeksi Maeve Binchyn äänikirjojen parissa, mutta tällä kertaa en ollut ihan niin liikkuttunut kuin ensimmäisen kohdalla.


Heinäkuun helteillä

Tietysti luetaan - toivottavasti paljon ja ahkerasti.

Katsellaan Netflixistä Ms Phryne Fisherin murhatutkimuksia (aivan mahtava kesäsarja, joka tulee kuulemma myös YLEltä...

Mennään kesäteatteriin

ja toivottavasti osallistutaan vielä kesän toiseen lukumaratoniin!

MITÄS SUUNNITELMIA TEILLÄ MUILLA ON? 

Satoi tai paistoi, on korvissa kuulokkeet ja kertojan ääni

Aurinkoa vaihteeksi työmatkalla (ja kuulokkeet tietysti korvissa)

Maeve Binchy : The Chestnut Street 
Äänikirjalaina HelMet Overdrive 

Edellisen kerran, kun luin Maeve Binchyä sain liikuttua työmatkoilla, välillä ihan kyyneliin saakka. Jotenkin odotin tälläkin kertaa samanlaista lämpöä, mutta kun ei niin ei. Kun edellisellä kerralla tarinat sitoi yhteen niiden päähenkilöiden vierailu uudessa majatalossa, tällä kertaa pääsemme seuraamaan erään kadun asukkaiden elämäntarinoita - tai ainakin osia niistä. Jotenkin vain kokonaisuus jäi paljon löyhemmäksi. Ehkä se johtui siitä, että lankoja ei mitenkään sidottu yhteen eivätkä tarinat viitanneet kovinkaan usein toisiinsa tai toistensa päähenkilöihin.

Toki tarinoissa itsessään oli monia mielenkiintoisia. Taksikuskin näkökulma erään pariskunnan avioliiton hajoamiseen ja uusien haasteiden syntymiseen seuraavassa suhteessa, oli varsin mielenkiintoinen. Rajallisilla tapahtumilla Binchy maalasi draamaa, joka kaiketi toistuu suhteellisen usein. Ikkunanpesijän rakkaus huonoille teille joutuvaa poikaansa kohtaan on juuri niin rajaton kuin voisi kuvitellakin, sydämen sivistys koulutusta voimakkaampaa. Yksinäisen naisen yksinäisyys osoittautuu katkeraksi ja itselle välttämättömäksi vaikka tarjolla olisi seuraa ja ystävyyttä.

Binchyn tarinointia kuuntelee mielellään, mutta tällä kertaa "se jokin" jäi puuttumaan. En tirauttanut sitten kyyneleen kyyneltä. Työmatkat kyllä sain kulumaan rattoisasti.

Nyt onkin jäljellä enää yksi etäpäivä ja sitten alkaa jo kovasti odotettu kesäloma! Saa nähdä, miten käy äänikirjakuuntelun, kun noita yksinäisiä bussi/metromatkoja ei enää olekaan joka päivä. Pitänee lähteä reippaasti kävelylle. Nyt on kesken sellainen kirja, jota saisi kuunnella melkein pari tuntia päivässä, jos meinaa ehtiä laina-ajan puitteissa. Katsotaan, miten käy.