Tunnustan - olen syyllinen

Lisää kuvateksti

Juurihan minä tuossa syytin lapsia kirjapinon kasvamisesta, mutta eihän syy tietenkään (vain) heissä ole. .

Minä, joka en yleensä televisiosta katso muuta kuin vähän uutisia ja satunnaisen Poirotin, olen jäänyt kokonaan koukkuun. Meille tuli Netflixkin ihan vain tätä sarjaa varten - sitten kuulin, että YLEkin näyttää. 

Itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen 20-luvun Australiassa selvittämässä murhia. Suoraselkäinen, moraalinen, mutta kuitenkin hellyttävän hyväsydäminen poliisi yrittämässä pysyä tahdissa mukana. Sarja ei välttele mitään aiheeseen liittyviä kliseitä ja käy ne läpi ylpeästi nauraen - ja naurattaen. Silti kyse ei varsinaisesti ole komediasta. 

Tämä on ihanteellinen kesäsarja. Kevyt, viihdyttävä, välillä ihan jännittäväkin ja ihanan romanttinen, sellaisella suloisen viattomalla tavalla. Ei Phryne Fisheriä nyt varsinaisesti miksikään siveyden sipuliksi voisi nimitellä, mitenkään, mutta ne katseet ja jännite ja magneettinen vetovoima Phrynen ja Jack Robinsonin välillä... 

Murhatarinat sinänsä ovat sellaista perusviihdyttävää tasoa. Sarjan vetovoima perustuu ainakin minulla henkilöhahmoihin ja tuttuja teemoja toistavaan sanailuun - sekä Phryne Fisherin vaatevarastoon. Minä ottaisin itselleni kaikki hänen vaatteensa, jos jostain kohtuuhinnalla samanlaisia löytäisin - no, okei - ehkä joillekin iltapuvuille saattaisi käyttö olla turhan vähäistä. Mutta ne leveälahkeiset housut ja liehuvat paidat ja hyvin leikatut mekot... Erityisesti olen menettänyt sydämeni (Jackin lisäksi) Phrynen hatuille. 

Jep, koukussa. Olen kohta katsonut Netflixiltä löytyvät kaksi ensimmäistä kautta. YLE kuulemma aloittaa kolmannen näyttämisen ensi viikolla. Harmi vaan, että loma loppuu... 

Kirjat perustuvat Kerry Greenwoodin romaaneihin. Miten ihmeessä ne ovat päässeet minulta ohi, vaikka kaikenlaisia muita kevyitä naisetsiviä on tullut lueskeltua viime vuosinna? Nyt en taida niitä uskaltaa lukeakaan. Sarja on sen verran vahvana mielessä.