Oon niin zombie - iZombie

Tää on mennyt vähän niin kuin tv-sarjoiksi tämä elämä...  Keski-ikäisestä neiti Etsivästä siirryin suvereenisti rikoksia ratkaisevaan zombieen.  Ihan aivotonta touhuta - tai no... tässä tapauksessa aivoja kyllä löytyy joka jaksosta. Nimittäin päähenkilön lautaselta.

iZombie - Netflixillä 

Liv osallistuu työkaverinsa kutsumana venebileisiin. Yht'äkkiä juhlat muuttuvat hurmeiseksi taisteluksi ja zombien mässäilykesteiksi. Kun ihmeen kautta Liv säilyy hengissä - tai sitten ei. Nuori lääkäriopiskelija herää ruumispussissa ja huomaa olevansa erittäin nälkäinen.

Valkoiset hiukset ja kalpea iho eivät ole ainoita muuttuneita asioita. Liv vaihtaa lääkärin toimen ruumishuoneen poliisitutkijan vakanssiin, sillä missä muualla sitä voisikaan löytää jatkuvaa ja vaihtuvaa ruokalistaa zombien ruokavaliolla?

Pian myös Livin pomo on juonessa mukana ja tekee täysillä tutkimusta zombie-viruksen parantamiseksi. Se kun on mitä ilmeisemmin kemiallisen yhdistelmän aiheuttaman aktivoinnin tulosta. Samalla Liv ryhtyy suorittamaan omia tutkimuksiaan. Kunkin aivoaterian tarjoajan muistot kun osaltaan siirtyvät myös Livin välähdyksenomaisiksi näyiksi. Mikä olisikaan parempi keino auttaa poliisia selvittämään murhatapauksia kuin suora linja uhrin murhaa edeltäviin edesottamuksiin ?

Mikään ei tietenkään ole yksinkertaista. Liv pyrkii auttamaan yhteiskuntaa ja eteensä ruumishuoneen pöydälle päätyviä uhreja, mutta samaan aikaan kaupunkiin ilmaantuu yhä useampia ja vähemmän korrekteja zombeja. Näiden uusien tulokkaiden on myöskin jostain hankittava ravintonsa, mielellään tuoreena.

Jokaisessa jaksossa siis selvitetään yksi niinsanotusti tavallinen murhatapaus, mutta kehystarinan kulkevat niin zombien "ihmissuhde"kiemurat kuin zombiuden taustalla olevat huumekuviot ja jätti-yrityksen intressit. Tasoja siis riittää ja juonenkäänteitä samoin.

Alunperin aloitin katsomaan sarjaa, kun kuvittelin ensimmäisen kauden jälkeen päädyttävän jonkinlaiseen loppuratkaisuun. No,, eihän siinä tietenkään ihan niin käynyt. Olen kuitenkin jatkanut katsomista. Livin, hänen pomonsa, exkihlattunsa ja parhaan ystävänsä kiemurat zombie-epidemian keskellä ovat yllättävän koukuttavia. Toki myönnän välillä hyppääväni 10s kerrallaan (tekstitys rytmittyy usein sen verran hyvin, että tarinassa pysyy mukana pienistä  kiihdytyksistä huolimatta), mutta ovathan nämä ihan hauskoja tarinoita.

Elän toivossa, että kakkoskauden lopussa edes joku pahiksista saisi jonkunlaisen palkkansa. (Siis sen satujen mukaisen, ei toistaiseksi heidän osalleen tullutta rikastumista ja toimien kierrosten kasvamista). Todennäköisesti toiveeni on turha, sillä Google kertoo kausia olevan ainakin neljä, mutta mikäs siinä. Aivot kerrallaan nollaukseen.

Niin, ja hyvää ystävänpäivää! Zombeillaan, kun tavataan :-) 

Tunnustus, kirjoja ja yksi lemppari alkuruoka

Syksy taitaa olla tullut nyt ihan oikeasti. Vaikka tällä viikolla on aurinko luonut miltei kesäisen illuusion, ei tarvitse kuin olla ulkona hitusen illemmalla niin koleus jo hiipii iholle. Kaunista on. Silmä lepää jo olohuoneen ikkunasta omalle pihalle katsoessa, puhumattakaan ruskan alusta rantaraitilla.

Syksyn eteneminen näkyy myös työtahdin kiihtymisenä. Kaikki ovat viimeinkin palanneet kesälomilta, niin kollegat kuin asiakkaat. Projekteja aloitetaan, toiset etenevät kriittiseen vaiheeseen. Kiire lisääntyy.

Kiire taitaa näkyä minulla myös lukemisessa. Liekö pientä stressiä ilmassa, kun edelleen hypin kirjasta kirjaan eikä mistään meinaa tulla valmista. Olen kyllä lukenut, mutta luettujen lista näyttää vain 9 kirjan verran syyskuulle.


Tunnustus

Toisaalta, minun pitää myös tunnustaa jotain. Olen jäänyt koukkuun. Istun iltaisin luvattoman pitkään isännän kanssa television edessä ja seuraan sodan etenemistä Westerosissa ja sen ympäristössä. Game of Thrones on meillä edennyt jo seitsemänteen kauteen. Vanhemmilla siis - esikoinen jumittui jonnekin viidenteen, vaikka hänen vuokseen HBO hankittiin.

Sinänsä huvittavaa, että minä taasen en millään jaksanut katsoa ensimmäisiä kausia. Vasta neljännen kohdalla huomasin jääväni kiinni televisioon ohi kulkiessani (isäntä katsoi alusta saakka). Jotenkin päästiin yli seksistä ja sodasta siinä kohdin. Pääosaan nousivat henkilöt ja tarina.

Luettuja 

Kuukauden parhaaksi luettavaksi taitaa nousta Pasi Ilmarin Jääskeläisen Väärän kissan päivä. Kirjailija palasi tyylillisesti juurilleen, mutta kompaktimmin ja juonella taituroiden.

Kissat valtasivat kuukauden muutenkin. Osuuskumman Varjoisilta kujilta novellikokoelma- oli täynnä toinen toistaan vaikuttavampia kissahahmoja.

Historiasta ja keittokirjasta vastasi syyskuussa Susanna Välimäen Syötävät sävelet, joka yhdisti mukavasti historiallista knoppitietoa, anekdootteja ja ajankuvausta tukevia reseptejä. Oiva luettava syksyn iltojen piristykseksi.

Pensionaatti Onnela piristi ja Vaarallinen juhannus tuli kuunneltua pojan kanssa uudelleen äänikirjana. Muuten kuukausi olikin pelkkää viihdefantasiaa Ilona Andrews, Gail Carriger ja Marissa Meyer lienevät tuttuja nimiä kaikille genren ystäville. Viimeksi mainitun vanhoihin satuihin perustuvan YA-sarjan aloitusosa oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus - katsotaan milloin jatkan sen parissa.

Makumaailmaa 

Syksy tuo tullessaan myös siihen ehdottomasti kuuluvia makuja. Omenat kypsyvät ja muutenkin satoa riittää. Myös kokkaamisessa salaatit väistyvät patojen ja keittojen tieltä, maut voimistuvat tummemmiksi.

Balsamicolla höystetty, parmankinkkuun käärittynä uunissa pikaiseen kypsenneetty viikuna rosmariinin kera kiteyttää syksyn makumaailmallaan. Makeaa, täyteläistä ja hitunen kirpakkaa. Ihan täydellinen alkuruoka syysillan herkutteluun.

Tunnustan - olen syyllinen

Lisää kuvateksti

Juurihan minä tuossa syytin lapsia kirjapinon kasvamisesta, mutta eihän syy tietenkään (vain) heissä ole. .

Minä, joka en yleensä televisiosta katso muuta kuin vähän uutisia ja satunnaisen Poirotin, olen jäänyt kokonaan koukkuun. Meille tuli Netflixkin ihan vain tätä sarjaa varten - sitten kuulin, että YLEkin näyttää. 

Itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen 20-luvun Australiassa selvittämässä murhia. Suoraselkäinen, moraalinen, mutta kuitenkin hellyttävän hyväsydäminen poliisi yrittämässä pysyä tahdissa mukana. Sarja ei välttele mitään aiheeseen liittyviä kliseitä ja käy ne läpi ylpeästi nauraen - ja naurattaen. Silti kyse ei varsinaisesti ole komediasta. 

Tämä on ihanteellinen kesäsarja. Kevyt, viihdyttävä, välillä ihan jännittäväkin ja ihanan romanttinen, sellaisella suloisen viattomalla tavalla. Ei Phryne Fisheriä nyt varsinaisesti miksikään siveyden sipuliksi voisi nimitellä, mitenkään, mutta ne katseet ja jännite ja magneettinen vetovoima Phrynen ja Jack Robinsonin välillä... 

Murhatarinat sinänsä ovat sellaista perusviihdyttävää tasoa. Sarjan vetovoima perustuu ainakin minulla henkilöhahmoihin ja tuttuja teemoja toistavaan sanailuun - sekä Phryne Fisherin vaatevarastoon. Minä ottaisin itselleni kaikki hänen vaatteensa, jos jostain kohtuuhinnalla samanlaisia löytäisin - no, okei - ehkä joillekin iltapuvuille saattaisi käyttö olla turhan vähäistä. Mutta ne leveälahkeiset housut ja liehuvat paidat ja hyvin leikatut mekot... Erityisesti olen menettänyt sydämeni (Jackin lisäksi) Phrynen hatuille. 

Jep, koukussa. Olen kohta katsonut Netflixiltä löytyvät kaksi ensimmäistä kautta. YLE kuulemma aloittaa kolmannen näyttämisen ensi viikolla. Harmi vaan, että loma loppuu... 

Kirjat perustuvat Kerry Greenwoodin romaaneihin. Miten ihmeessä ne ovat päässeet minulta ohi, vaikka kaikenlaisia muita kevyitä naisetsiviä on tullut lueskeltua viime vuosinna? Nyt en taida niitä uskaltaa lukeakaan. Sarja on sen verran vahvana mielessä.