Kummitusjunan kyydissä

Ritva Toivola : Kummitusjuna
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Ilkka Merivaara 

Olipas kiva äänikirja!

Kummitusjuna on kokoelma lapsille suunnattuja kummitustarinoita,jotka totta puhuen eivät ehkä ole ihan kamalan pelottavia, mutta hauskasti vinksallaan. Tätä kuunteli mielellään ihan aikuisten oikeasti.

Kummitusjuna esiintyy kahdessakin tarinassa. Sen löytää Ouluun matkalla olevan junan pelottavissa äänissä ja huvipuiston jumahtaneessa laitteessa. Mukavasti värisyttäviä juttuja molemmat. Suuria suosikkejani taas olivat koulutehtäviä syövä nettimato sekä outo taksikuski lumisilla teillä.

Tosin on vaikea valita hyvien tarinoiden joukosta sillä niitä on niin monta. Novellit ovat myös mukavan lyhyitä 10-20min noin enimmäkseen, joten ne sopivat mukavasti seuraksi lyhyillä matkoilla tai koululaisen vihdykkeeksi iltapäivän välipalalla. Tarina Saimaan rannoilta löytyvistä luolamaalauksista varmasti kutkuttaa seikkailunhaluisten mieliä ja kiusaaja saa hyvän opetuksen kivimiesten seurassa. Ja vielä oli monia muitakin mukavia juttuja.

Tällaisia hyvin kirjoitettuja ja hyvää mieltä tuottavia kirjoja ei ole ollenkaan liikaa. Ritva Toivola on kirjoittanut ja julkaissut yli 30 lasten- ja nuortenkirjaa. Siinäpä mukava lisä sekä minun että poikien lukulistalle!

Mahdollisesti kiinnostuneille tiedoksi, että tämä kolmen tunnin äänikirja kustantaa 6,90€ Elisa Kirjalla. Sehän on vähemmän kuin elokuvalippu!

Viime aikoina onkin vastaan tullut monia mielenkiintoisia kirjoja lapsille. Viimeisimpänä esim. Lasten e-Tarinat, joilla meidänkin ryhmärämän sai hetkeksi hiljaiseksi.

Tulen tyttäriä toi liekkinsä sopivasti marraskuun pimeyteen

Nyt on kyllä marraskuun pimeys päässyt läpi jostain puolustusmekanismeista, sillä en meinaa millään saada itseäni aamuisin hereille. Työt ovat tervaa ja yleensä piristävä kokkaus on mennyt vanhoilla resepteillä tai, myönnetään, epäterveellisellä pikaruoalla. Nyt alkaa palautuskausi! Mandariineja ja salaatteja! Niin, ja kirjoja.

Onneksi on kirjat. Hyvä kirja saa mielen piristymään. Oikealla teemalla mieli voi saada sopivia assosiaatioita valon lisäykseen - niin kuin nyt vaikka tuleen liittyvästä kirjasta. Toisaalta hyväkin kirja voi väsyttää. En ole ihan varma, onko marraskuu oikea kuukausi lukea Waltarin kirjoitusuupumuksesta...

Maria Carole : Tulen tyttäriä 
Osuuskummalta luettavaksi

Tuli ihon alla ja levottomuus mielessä. Vahvoja naisia, joiden elämä kuitenkin kulkee muiden määräämää rataa. Kunnes joku sanoo: "Ei, tämä ei käy näin".

Viime aikoina olen löytänyt monia uusia fantasiakirjailijoita. Ilahduttavaa on ollut huomata, joukossa olevan myös naisia ja kirjoissa mukana naisten näkökulmaa. Jos yksinkertaistaen asettaa asteikon välille

aikuiset - nuoret 

ja toisaalta 

mystinen tunnelma - juonellisuus

sijoittuu Maria Carolen Tulen tyttäriä jonnekin keskimaastoon Helena Wariksen ja J.S, Meresmaan välille. Tulen tyttäriä ei ole ihan niin runollisen eteerinen kuin esim. Uniin piirretty polku, mutta toisaalta se ei myöskään ole niin suoraviivaisesti etenevä tarina kuin Mifongin perintö. Tulen tyttäriä ei myöskään ole leimallisesti nuorille tarkoitettu romaani, vaan aikuisempi lukija todennäköisesti löytää useampia tasoja teemoista. 

Vanhemmuus ja lapsen tarve vanhempiin, syntyperään liittyvät rooliodotukset, valinnanvapaus ja rohkeus kulkea omaa tietään nousivat ainakin minulla lukemisen aikana mieleen. Naarnin isä on jumala ja sellaisena kaukainen. Vaikka tuli virtaa Naarninkin suonissa ei häntä pidetä jumalanveroisena. Kun tarpeeksi sanotaan, niin oppii uskomaan. Kun käsketään sotilaaksi, niin sotilaaksi mennään. Kun käsketään naimisiin, niin naimisiin mennään, tai...

Kaiken yllä vallitsee kuitenkin rakkaus tai sen kaipaus. Äidin rakkaus lapseen, miehen rakkaus naiseen, ystävän rakkaus ystävään, naisen rakkaus naiseen - suhteet menevät limittäin ja lomittain ja välillä rakkaus sattuu. Minä pidin siitä, että rakkaus ei ollut kirjassa itsestäänselvyys, vaikka sille ei mitään mahdakaan. Pidin myös eroottisesta latauksesta, joka monissa kohdissa nousee kirjassa kauniisti esille, olematta koskaan karkeaa. 

Henkilöitä kirjassa on paljon, naisia ja miehiä. On soturi Naarni ja hänen lapsuudenystävänsä Anneke, omaa paikkaansa etsivät nuori Livia, huoleton soturi Vanja ja ihmisnainen Emma poikansa Aton kanssa. Naiset ovat pääosassa, mutta on miehilläkin tehtävä, jos ei muuten niin ainakin antamassa vastapainoa. Henkilöhahmoista pitää, mutta jollain tavalla heidän motiivinsa ja päätöksensä eivät aina nouse tarinasta perusteltuina. Ehkä syy on kerronnassa. Näkökulman vaihtuessa tarina välillä töksähtää. Lukijalla kestää hetken päästä mukaan. Voi olla, että kirjoittajan ratkaisu jättää kirja ilman lukuja vaikuttaa. Sitä olettaa jonkin jatkuvan ja huomaakin löytävänsä itsensä metsämökin sijaan vankilalinnakkeesssa. Kovin monessa kohtaa näin ei käynyt, mutta jotenkin olisini toivonut vielä enemmän syvyyttä Naarnin suuren päätöksen taakse. Vaikuttihan se kuitenkin ratkaisevasti niin monen elämään. 

Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti. Se oli viihdyttävä ja vetävä tarinaltaan ja virkistävästi sen rakkaustarinat olivat perinteisistä kuvauksista poikkeavia. Enkä tällä tarkoita ilmeistä naisparia, vaan sitä, miten joku voi rakastua salamannopeasti tuoksun perusteella ja toinen taas vasta vähitellen toiseen tottuen. Tulen tyttärien henkilöt ja maailma ovat sellaisia, että niistä olisi mukava lukea lisää. Selvästi tarina jää hiukan kesken. Mitä sitten tapahtui? Mahtaakohan kirjalle tulla joskus jatkoa?


Jos haluaa hankkia laadukkaan syksyn uutuuskirjan luettavakseen kohtuuhinnalla, tässä on hyvä vaihtoehto. Kirjan löytää sähköisenä Elisa Kirjasta luettavakseen alle kympillä.

Painettu versio maksaa 20,95€ Osuuskumman kaupassa, eikä sekään ole uutuskirjaksi ylettömän kallis.

Luettavaksi kustantajalta 

Sijaistoimintoja eli raapale

Minulla on uusi harrastus. Kun ulkona on mustaa ja märkää, eikä työnteko maistu, saa kummasti kirjoitettua vaikka raapaleita. Kurpitsalyhty vietiin pihalta pois, mutta tonttua ei vielä ole näkynyt. Ehkä pitäisi ripustaa pihalle jouluvalot pimeää vastaan. Tai leipoa niitä pipareita. 

Vahdinvaihto 

Tietämättään taikoen kaiversi veitsi hampaisan irvistyksen ja kolmiosilmät. Liekit hehkuivat tuijotuksen olohuoneen ikkunasta sohvannurkkaan saakka. Kurpitsakeitto valui lämpönä vatsaan, siemensämpylät murenivat hampaissa. Kepposten uhka soi ovikellon rimpautuksessa.  Riiviöt kulkivat ja nauru helisi. Öinen mustuus piilotti kurpitsaukon pyörivän loihdinnan.  

Vaihtui kuu pidemmälle. Pakkanen puri. Kynttilän loimossa irvistys valahti vasemmalle sivulle, katse nuupahti. Liekki sammui ja voima väheni. Ukon taika ei enää pidä marraskuun mustuutta talosta poissa. Oranssit posket lysähtävät räntäsateen alle. Synkkyys levittää lonkeronsa  kynnyksen yli. 

Kurpitsaukko lätsähtää kompostin päälle. Se iskee kerran silmää kulmalla vilahtavalle hiippalakille ja paiskaa kipinän pieneen kouraan. Pihalla loistavat tuikut ja piparituoksu leijuu ikkunoista. Joulutaikojen vuoro. 



Ensimmäinen raapale 

Hetki rauhaa ja hiljaisuutta? Lasten e-Tarinoilla se onnistui!

Minä olen blogissani hehkuttanut ekirjoja noin yleensä ja kysellyt uudenlaisten kirjamuotojen perään. Nyt saimme kokeiltavaksi Lasten e-tarinat ja kovasti nuo kiinnostivat, kuten kuvasta näkyy. .

Kyseessä on iPadille tarkoitettu sovellus, jonka avulla voi käyttää interaktiivisiksi rakennettuja "kirjoja". Niin, kaipa ne kirjoja tavallaan vielä ovat, ainakin osaksi. Tarinan voi katsoa animaationa, tai sen voi kuunnelle kirjamuodossa kuva ja teksti kerrallaan. Lisäksi kussakin e-Tarinassa on interaktiivisia harjoitteita mielenkiinnon lisäämiseksi. Kyseessä voi olla palapelin kokoaminen, teatteriesityksen rakentaminen, muistipeli tai vaikka piirtäminen. Kaikki tuntuivat testiryhmää kiinnostavan.

Testiryhmä koostui kahdesta nuorimmaisesta (pojat 10v ja 3,5v) Esikoinen 12v ilmoitti heti kättelyssä, että tuo on tarkoitettu nuoremmille. Tosin kyllä hänkin tuntui toisella korvalla tarinaa seuraavan, vaikka coolisti olikin muka lukemassa ihan jotain muuta. Nuoremmat sitten nauttivatkin e-Tarinoista täysin rinnoin, kuten kuvasta näkyy. Oli kiva seurata yhteisiä touhuja.

Pääsimme testaamaan kaikki kolme tarjolla olevaa e-Tarinaa.

"Kuono kohti koulua" oli mukavasti vähän vanhanaikainen tarina hiirten koulupäivästä. Äiti koki tarinan rytmiltään rentouttavaksi ja osansa rauhallisuudelle oli siinäkin, ettei tarvinnut miettiä tulisiko kohta jotain pienempää pelottavaa tai liiallista ryminää. Tarina jaksoi kuitenkin pitää myös kymmenvuotiaan pojan mukanaan. Vähän mietin, miten kaiken maailman Pokemoneihin ja Bakuganeihin tottunut nuori mies reagoi hiirten herttaisiin touhuihin, mutta hyvin näytti kelpaavan. Itse asiassa poika arvioi hiiritarinan kolmesta parhaimmaksi "Kun se vaan on kiva"
Kolmevuotias oli aivan ihastuksissaan.

Toisessa tarinassa Paavo mietti, miten olla reilu kaveri ja kolmannessa tutustuimme postirobottiin, jolle intergalaktinen harhapaketti tuottaa pieniä haasteita. Robottitarinan avaruusmainen tunnelma hiukan hirvitti nuorimmaista ja häntä arvelutti aluksi katsoa tarinaa, mutta lopulta hauskinta oli kuulemma "kun nalle juoksi pakettien kanssa!"

Kaikki kolme ovat kivoja tarinoita, joissa jokaisella on myös mukana pieni opetus. Opetus ei kuitenkaan ollut niin itsestäänselvä, että lapset olisivat kokeneet tulleensa "saarnatuiksi", kuten toisinaan on laita lapsille suunnattujen kirjojen ja animaatioiden kohdalla.

Pientä parannuksen varaa olisi e-Tarinoiden käyttöliittymässä. Äidilläkin kesti hetken löytää kaikki toiminnot ja ymmärtää logiikka. Toki homma alkoi sitten sujua pienen haparoinnin jälkeen.

Parhaimmillaan Lasten e-Tarinat ovat varmaan sellaisilla 5-8 vuotiailla, jotka myös opettelevat itse lukemaan ja voivat jo käyttää sovellusta itsenäisesti. Kolmevuotias Toto oli välillä vähän pihalla interaktiivisten osioiden kanssa, mutta onneksi isoveli oli mukana auttamassa. Kirppu katseli kaikki tarinat kertaaleen, eikä sen jälkeen palannut niihin muuten kuin äidin ehdottaessa. Ehkäpä ne sittenkin olivat kymmenvuotiaalle hiukan yksinkertaisia.

ISOA bonusta oli oikeanlaisen sisällön vaikutus lasten tapaan toimia. Nämä kaksi nuorimmaista saavat yleensä aikaan hurjan metelin ja mesoamisen alta aikayksikön, mutta Lasten e-Tarinoiden parissa sopu ja rauha säilyi yllättävän kauan.

Sovellus on itsessään ilmainen, eivätkä e-Tarinatkaan kustanna kuin 4,49€/kpl. Se on suhteellisen pieni hinta rauhasta ja hiljaisuudesta...

Lasten e-Tarinat löytyvät App Storesta - Lisätietoja voi vilkaista vaikka täältä.

Yhteistyössä Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy

Isänpäivän interaktiivista taidetta Vasarelyn tapaan

Yksi isännän lempitaiteilijoista on Victor Vasarely. Isänpäivän vierailukohde oli siis itsestäänselvyys. EMMAssa on nimittäin kyseisen taitelijan näyttely vielä 11.1.2015 saakka. 

"Victor Vasarely (1906, Pécs, Unkari–1997, Paris) oli optisen taiteen uranuurtaja, joka abstraktin sommittelun taitajana rakensi maalauksensa geometrisista kuvioista, kirkkaiden värien rinnastuksista, verkostoista ja viivastoista..." sanoo EMMAn esittely. Kuvat olivatkin mielenkiintoisia. Tosin osassa niistä vilisivät värit sen verran vinkeästi, että minun piti katsoa nopeasti toiseen suuntaan huimaamisen estämiseksi. 

WeeGee EMMAn näyttely ei ollut suuren suuri. Museo on kuitenkin siitä kiva, että samalla sisäänpääsyllä saa luvan kiertää kaikki esillä olevat näyttelyt. Tällä kertaa siis kävimme kurkkaamassa myös lelunäyttelin puolelle ja kiertelimme muutenkin. 

EMMA on myös ymmärtänyt lapsiperheiden tarpeet. Vasarelyn näyttelyn alussa oli suuren suuri palapeli, jossa pienet näyttelijänalut saivat tehtyä omia teoksiaan. Suurimmaksi suosikiksi osoittautui kuitenkin alun interaktiivinen videokaleidoskooppi.

Sohvaröhnö-raapale

Pimeää, mustaa, märkää, kylmää ja pitäisi tehdä töitä. Siispä kirjoitin elämäni ensimmäisen raapaleen. Oli ihan röhnö olo itselläkin...

Sohvaröhnö

Naputan tietokoneen näppäimistöä olohuoneessa, kun sohvalta kuuluu röhnötys. ”Pahuksen kissa”, ajattelen, ”mitä se nyt on kurkkuunsa saanut?”. Nousen tarkistamaan tilannetta, kun katti tuleekin kiehnaamaan jalkoihini.  Sohvalta kuuluu edelleen röhnötystä ja pientä kurinaa.

Kurkistan varovasti selkänojan yli. Samaan aikaan toiselta puolelta nousevät näkyviin vaaleanpunaiset tupsukorvat ja niiden alta mustat nappisilmät. Kärsämäinen suu röhnäyttää vielä kerran. Pitkät viikset värisevät hiljaa.  Tuijotamme toisiamme. Sitten kissa hyppää jaloistani tavoittelemaan korvien heiluvia tupsuja.

Otus vinkaisee, kiepsahtaa ympäri ja haihtuu silmieni edessä ilmaan. Kissa pysähtyy keikkumaan sohvan selkänojalle, rojahtaa siitä maahan jaloilleen ja ryhtyy hölmistyneenä nuolemaan tassuaan. Siitäs sai. Ei kukaan muukaan ole sohvaröhnöä  kiinni saanut. 

Kevyttä murhaa 20-luvulla

Carola Dunn : Death at Wentwater Court
Carola Dunn: The Winter Garden Mystery
Carola Dunn: Requiem for a Mezzo

Kobon-kaupasta hankittuja

The Honourable Daisy Dalrymple on 25-vuotias, ansaitsee elantonsa kirjoittamalla lehtijuttuja, (tai no, auttaa tädiltä saatu perintökin vähän) ja onnistuu aina jotenkin olemaan paikalla, kun joku on murhataan. Siltä ainakin tuntuu Chief Inspector Alec Fletcheristä. Tosin Miss Dalrymplellä on myös kyky saada asianosaiset uskomaan hänelle salaisimmatkin ajatuksensa, mistä on tutkimuksissa apua useammin kuin kerran.

Epätodennäköinen pari, aatelistyttö ja poliisi, tuntee vastustamatonta vetoa toisiinsa. Ajat ovat sodan jälkeen muuttuneet. Menetykset ja traumat ovat herättäneet tarpeen johonkin uuteen ja samalla myös tavat vähitellen vapautuvat. Tosin Daisykin vielä miettii kauan hiustensa leikkaamista moderniin poikatyttökampaukseen, ja hänen ystävyytensä Alecin kanssa saa useammatkin kulmakarvat ponkaisemaan lähelle hiusrajaa.

Nämä dekkarit ovat kevyitä ja kuplivia. Niiden lukeminen on helppoa ja piristävää, teksti on sujuvaa ja juonenkäänteet nokkelia. Jotenkin olen onnistunut välttämään näiden osalta "kolmen osan" -kirouksen. Siis, luin kolme ensimmäistä osaa sarjasta, mutta neljäskin menisi varmaan ihan kevyesti ja tulenkin sen vielä lukemaan. Väliin vaan vähän jotain muuta, ettei tule kevyen dekkarikirjallisuuden ähkyä. Minulla tuo tarkoittaa sitä, kun alan lukemaan aina vaan nopeammin ja nopeammin. Unohdan kokonaan nauttia tapausten selvittelystä ja pingon sivulta toiselle kohti loppuratkaisua. Pieni tauko yleensä auttaa ja sitten maltan taas keskittyä.

Kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa siis on luettu. Jokaisessa tapahtuu omanlaisensa murha. Wentwater Courtin tapauksessa Daisy on kirjoittamassa lehtijuttua upeasta kartanosta, kun samassa paikassa vieraana ollut elostelija löytyy murhattuna. Daisy tutustuu tapauksen tutkimusten aikana Scotland Yardin ylikomisarioon ja sotkeentuu loppuratkaisun aikaansaamiseen useammalla kuin yhdellä tavalla.

Toisessakin osassa Daisy kirjoittaa lehtijuttua talosta. Hänen tutustumiskierroksellaan löytyy talvipuutarhasta nuoren tytön ruumis. Paikallinen poliisi ei tunnu tutkivan tapausta kunnolla pelätessään kartanon lohikäärmemäistä valtiatarta. Daisy huolehtii Scotland Yardin paikalle ja jutussa koetaan monia yllättäviä käänteitä ja vaarallisiakin tilanteita ennen kuin kaikki selviää.

Kolmannessa osassa ollaan Lontoossa. Laulajatar lyyhistyy lavalle kuolleena Alecin ja Daisyn nauttiessa konsertista Albert Hallissa. Murhan uhri osoittautuu varsin häikäilemättömäksi ja inhottavaksi naiseksi, mutta kuka vihasi häntä tarpeeksi tappaakseen? Taas mennään juonessa moneen suuntaan ja Daisy pääsee uppoutumaan poliisityöhön sormenpäitään myöten.

Nämä kirjat ovat omiaan pimeän marraskuun piristykseksi. Ei liikaa jännitystä, ei ylenmääräistä väkivaltaa, mielenkiintoinen historiallinen miljöö. Liika hötöisyys tasoittuu sodan aiheuttamien surujen pohjavireellä. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heille toivoo onnea. Toki he ovat vähän modernimpia ja suvaitsevaisempia ajatuksiltaan, kuin mitä voisi aikakauden ihmisiltä odottaa, mutta se suotakoon. Nämä ovat hyvänmielenkirjoja monella tasolla.

Lokakuun luettuja, muita kirjajuttuja ja vielä kyselystäkin

Kurkataanpa vielä pikkuisen lokakuun luettuihin. Kiirettä piti, eikä pienentynyt kirjamäärä liene yllätys ollenkaan. Niin kuin ei yllätä sekään, että joukossa on peräti kaksi äänikirjaa, joista toinen on varsinainen mammutti.

Äänikirjoja kuuntelen nykyään koko ajan. Bussissa, metrossa, kävelyllä, kokatessa, siivotessa, sohvalla istuen silmät kiinni, kun muuta ei jaksa. Niinpä tulin kuunnelleeksi Sinuhe egyptiläisen melkein 40 tuntia alle kuukaudessa. Aika hurjaa... siinä on kuuntelua yhden normaalin työviikon verran. Silti ei tuntunut, että olisin jotenkin erityisesti käyttänyt siihen ylimääräistä aikaa. Toki kuuntelun määrään vaikutti myös kirjan mielenkiintoisuus. Sinuhe on ihan omaa luokkaansa. Ikinä ei uskoisi Waltarin kirjoittaneen mestariteoksensa yhden kesän aikana, niin kuin luin juuri Rajalan kirjoittamasta Waltarin elämäkerrasta.

Toinen äänikirja onkin sitten astetta kevyempää. Sophie Hannahin uusi Poirot oli ihan mukiinmenevä, mutta ei siitä klassikkoa tulisi ilman Christie-kytköstä.

E-kirjoja on listalla taas tuttuun tapaan useampi. Murhamystiikkaa oli viihdyttävä kokoelma paranormaaleja dekkaritarinoita. Kuolleiden kirja taas vei minut jännityssarjan keskelle ja heilui sekin ainakin osittain vähän yliluonnollisen rajamailla. Kuukauden historiapläjäyksestä vastasivat Nina Hurman hurmaavat kieltolain aikaan sijoittuvat dekkarit.

Kun kaikkiaan luettuja kirjoja tuli listalle lokakuussa 9, niin jäljellä ovat vielä kolme paperiversiota. Septimus Heap nro 3 vei sarjaa eteenpäin, Wenla Männistö ja Kaikki oikein taas liittyvät lukemisena myös kuukauden suurimpaan kirjatapahtumaan.


Lokakuun SE kirjajuttu

Kyseessä ovat tietenkin Helsingin kirjamessut. E-kirjapaneelia, lukupiiriä ja muuta enemmän tai vähemmän vakavamielistä tohinaa. Kiirettä piti ja kivaa oli.

Muusta kirjoihin liittyvästä aktiviteetista piti huolta työhuoneen ikuisuussiirtoprojekti. Nyt on ainakin kuvan kirjahylly siirretty.


Ja kyselystä

Tuossa männä viikonloppuna innostuin kyselemään ajatuksianne liittyen halloweeniin ja pyhäinpäivän viettoon. Kysymys ei liene mitenkään elämää suurempi, kun ei vastauksiakaan tullut kuin 16. Vain yksi haluaa ehdottomasti halloween-bileet. Perinteiseen pyhäinpäivään keskittyy 6 vastaajaa ja loput yhdeksän sitten menevät kultaisella keskitiellä ja tilanteen mukaan. Ei tästä siis mitään suurempaa riitaa siis saada aikaiseksi. Kukin tavallaan :-)

Männistön Marjan Wenla ja 7 seitsemän raggaria

Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Luettavaksi kustantajalta 

Minä niin halusin ihastua tähän kirjaan. Toivoin koukuttuvani ja löytäväni jotain ihanan feminististä ja samalla kertaa lempeästi Jukolan jukuripäitä ymmärtävää. Ei se mennyt ihan niin kuin odotin.

Kirjassa ei ole mitään vikaa. Se vain ei ole tyyliä, joka minuun uppoaa, eikä se kerro ihmisistä, joihin ihastuisin. Toki Wenla on kaikessa 17-vuotiaassa topakkuudessaan viehättävä ja toisaalta niin hellyttävän nuori. Jotenkin vain hänen poikiin ja seksiin keskittyvä ajattelunsa ei nyt koukuttanut tätä tätiä. Jukolan veljekset ovat kaikessa renttuudessaan ja kohelluksessaan ihan hupaisia, mutta juurikin niin statisteja kuin mitä naisnäkökulmaisesssa klassikkoversiossa voisi olettaakin.

Pidin poikien äidistä Allista. Hänen pilvenreunalta heittelemät hellät ja kuitenkin jo vähän etääntyneet kommenttinsa kertoivat veljeksistä ehkä enemmän kuin suora kuvaus konsanaan. Myös Wenlan äiti Marja tuntui jotenkin tutulta. Hänelle toivoo hyvää.

Kerronta koostuu näkökulmien vaihtelusta. Äänessä ovat naiset. Wenla, Marja, Alli, saunoittaja Kajsa. Heidän suruistaan ja iloistaan koostuu kokonaiskuva, monta kokonaista elämää. Välillä lyö nuorten dialogi kättä runouden kanssa ja laulujen sanat kertovat mutkan kautta akuuteista iloista ja suruista. Rakenne jäi minulle kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. En saanut irti sitä tarinankaarta, jota ehkä odotin. Sain monta tarinaa, mutta kaikki vähän repaleisina. Ne eivät tällä kertaa puhutelleet.

Syitä kylmäksi jäämiseeni lienee monia. Ehkä kirja on liiankin runollisesti rakennettu proosalliselle ja suoraviivaiselle lukijalle. Ehkä ei elämäntilanne sallinut keskittymistä, jonka tarinaan sisällepääsy vaatisi. Ehkä, ehkä tämä nyt vain ei oikein ollut kirja minulle. Ehkä olen jo vanha akka, jolle kuvaus nuorten touhuista jää kaukaiseksi kohinaksi ilman todellista kosketuspintaa.

Feminististä kulmaa voi kai hakea kertojanaisten selviytymisestä ilman miehiä. Tosin tuntui, että jokaisen elämä oli hiukan vajaa ilman kaksilahkeisen läsnäoloa. "Ei heitä siedä, mutta ilmankaan ei voi olla". Vai olikohan se sittenkin ilman rakkautta? Jännästi rakkaus, sen tarve ja puute tai ylenpalttinen läsnäolo nousi minulle tämän kirjan pääteemaksi. Eihän se ole kuin sivujuonteena alkuperäisessä klassikossa. Ehkä tässä on se naisen ja miehen ero? Ainakin kirjallisuudessa.

Mieleenpainuvimpia rakkaudenkuvauksia ovat Allin pohdinnat elämästään ja pojistaan.

"...Minä saan sylin täyteen lapseni ihoa ja kokonaista ihmistä, niin kauan kuin saan. Sitten hauikset kasvavat, halaukset harvenevat ja reidessä tuntuva roikkuvan lapsen paino on aavesärky enää. 
Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä."

Kolmen pojan äitinä tuo säräytti jotain kieltä sisimmässä. Siksikin olisin halunut ihastua tähän kirjaan, noiden monen upean ja koskettavan kappaleen takia. Kokonaisuus ei vain tällä kertaa noussut suuremmaksi kuin osiensa summa. Ehkä tämä pitää lukea toiseen kertaan.

Hattua pitää kuitenkin nostaa Riina Katajavuorelle rohkeudesta tarttua suomalaisten miltei pyhään kirjaan ja modernisoida ja kääntää sen näkökulmat vähän nurinperin. Kyllä minäkin klassikon hahmon taustalta tunnistin ja arvostan yrityksen varsin mainioksi. Kyllä tämä ihan kärkikastiin kuitenkin päätyy, kun miettii kaikkia maailmaltakin tuttuja klassikoihin pohjautuvia uusia kirjoja (esim. Austen tai Poirot)

Luettavaksi kustantajalta 

Päivä sairaalassa, väsyneitä höpinöitä ja #lukuhaasteilua

Kyllä sitä voikin ihmistä väsyttää, vaikkei ole tehnyt päivän mittaan muuta kuin istunut. Se johtuu hermoista ja jännityksestä, ja jännityksen laukeamisesta. Päivä alkoi nimittäin sillä tavalla jännästi, että lähdettiin esikoisen kanssa vauhdilla terveyskeskukseen ja siitä Jorviin sairaalatutkimuksiin. Onneksi lopputuloksena oli, ettei mitään vakavaa. Päästiin säikähdyksellä. 

Siinä penkillä istuessamme kirosimme pojan kanssa molemmat vauhdikasta lähtöä ja olennaisen unohtamista. Minulla ei ollut Koboa mukanani! Poika taas oli ehtinyt taas kerran aloittamaan Harry Potterin toiseksi viimeisen osan ja olisi mielellään "vaikka sitten lukenut" sairaalan odotushuoneessa. Kuten huomaatte, hän ei ollut mitenkään kuolemankielissä, mutta jotain normaalitilasta poikkeavaa oli havaittavissa.

Onneksi minulla oli sentään kännykkä mukanani. Vuorotellen poika pelasi ja äiti kuunteli äänikirjaa.

Koboa kaipailin kahdesta syystä :

1. Minulla oli kesken viihdyttävä Daisy Dalrymple -dekkari nro2. Olen tykästynyt tänän 20-luvulla poliisin apuna reippaasti häärivään aatelisneitoon. Hänen seurassaan koko päivän kestänyt sairaalakeikka olisi mennyt nopeasti. 
2. Menossa on Karo Hämäläisen lanseeraama lukuhaaste ja hyvin olisin ehtinyt tehdä päivän osuuteni (ja itse asiassa aika paljon enemmänkin)

Haasteeseen osallistuvien tulee lukea marraskuun aikana joka päivä 30 sivua kaunokirjallisuutta. Sivuja pitää olla vähintään 30 joka päivä. Niitä ei siis voi lukea varastoon, mutta toki päivän aikana voi lukea enemmänkin. 

Haasteesta voi raportoida vaikka sen FB-sivulla tai sitten Twitterissä #lukuhaaste

Tänään on marraskuun kolmas päivä. Minulla on saldona tähän mennessä kaksi kirjaa eli aika reippaasti yli 30 sivua päivässä. Tänäänkin ehdin jo osuuteni lukemaan ja sain Daisyn toisen tapauksen loppuun.

1) Carola Dunn: Death at Wentwater Court

2) Carola Dunn: The Winter Garden Mystery

Jatkoa seuraa...