Kyllä klassikko on aina klassikko - teatterissakin

Kuukauden teatteri -haaste on mennyt jokseenkin poskelleen tänä vuonna, mutta sentään saatiin siskon kanssa aikaiseksi jo perinteeksi muodostunut visiitti Suomenlinnan kesäteatteriin. Oli ihan pakko. Siellä nimittäin menee Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. Klassikko on aina klassikko ja kun se yhdistetään Ryhmäteatterin omintakeiseen tyyliin on lopputuloksena nautinnollinen teatterikokemus.

Osaan Idän pikajunan juonenkäänteet jo suurin piirtein ulkoa, mutta silti tarina vie mukanaan. Siinä on jotain sillä tavalla suurta ja tunteisiin vetoavaa, ettei viehätys kulu ja aina muistan myös liikuttua tarinasta.

Toki asiaa auttoi Suomenlinnassa myös Ryhmäteatterin ote toteutuksessa. Jotenkin jännästi he osaavat tasapainotella sopivasti hauskan ja naurettavan välimaastossa. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä, mutta tarpeeksi hienovaraisesti tehtyjä ollakseen kiehtovia.

Omaksi suosikikseni nousi Sara Paavolaisen esittämä Ruhtinatar Dragomiroff, jonka ylväs olemus sekoittui vanhan naisen oikeuteen sanoa mielipiteensä painokkaasti asiasta kuin asiasta. Myös Helena Vierikon Greta Ohlsson oli viehättävä kaikessa stereotyyppisyydessään. Kristo Salminen puolestaan esitti Hercule Poirotin roolin tavalla, joka nosti esiin tunnettuja piirteitä, mutta oli silti omanlaisensa. Muutenkin teksti antaa mahdollisuuksia hivenen inhimillisempään mestarisalapoliisiin ja näitä kohtia oli hyödynnetty. Silti, myönnän myös vähän naureskelleeni mestarin otteille ja omahyväisyydelle.

Paikkana Suomenlinnan on tunnelmallinen jo siellä kävellessä. Teatterille paksut kivimuurit antavat aivan oman säväyksensä, ja erityisen hyvin ne tuntuivat sopivan luomaan mielikuvaa vuorien keskelle tunneliin lumen saartamasta junavaunusta.

Muutenkin lavastus oli yksinkertainen, mutta erittäin tehokas. Kolmelta puolelta näytelmää seuraava yleisö luo omat haasteensa esteettömän näkyvyyden luomiselle viimeisimmällekin penkkiriville. Kevyt ja liikehtivä rakennelma loi illuusion matkasta ja liikkeestä sekä junan kulkiessa että ihmisten vaihtaessa paikkaa junan sisällä. Pidin kovasti.

Jäin myös miettimään, miten äänet oli toteutettu. Oliko lavasteissa jokin liikkeentunnistin, vai oliko ajoitukset esim. ovien avaamiselle ja sulkemiselle niin hyvin harjoiteltu, että kaikki sujui saumattomasti ja junatunnelma pysyi täydellisenä. Äänimaailma tuki todella hyvin mielikuvaa junamatkasta ja junasta tapahtumapaikkana.

Yhden asian merkkaan tähän nyt muistiin siltä varalta, että ensi vuonna vilkaisisin tekstiäni ennen teatteriin lähtöä. Mikäli ei ole hurja helle, muista laittaa pitkät housut tai sukkahousut. Katsomossa on kyllä viltit, mutta hameen kanssa paljaat sääret ja nilkat olivat aivan kohmeessa. Tällä kertaa auringossa oli lämmin, mutta mereltä puhaltanut tuuli sai varjoissa värisemään. Teatterissa kylmä veto puhalsi huolimatta siitä, että katsomo oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sitä ne kiviseinät teettävät.

Kaikkiaan siis koimme jälleen kerran nautinnollisen teatterielämyksen, eikä päivässä ollut muutenkaan mitään vikaa. Mitä nyt lounaspaikoissa oli niin paljon yksityistilaisuuksia tai festariaitoja, että pelkäsimme jo joutuvamme nälkäisinä katsomoon. Onneksi jotain pientä sentään saatiin. Museokorttiakin vingutimme siskon kanssa ja kävimme pikaiseen Sotamuseossa (siellä, joka jäi minulta väliin edellisellä visiitillä Pokemon-raidin vuoksi). Mahtava reissu kaikkiaan taas kerran. Ensi vuonna taas uudestaan, jos suinkin ehditään.

Pidin Idän pikajunan arvoituksesta myös elokuvissa