Vuosisadan rakkaustarina

On olemassa kirjoja, joista on tietänyt oikeastaan aina. Jostain syystä ne vain eivät ole kävelleet vastaan, osuneet käteen, päätyneet lukulistan kärkeen. Sitten sattuma luo kohtaamisen tai kustantaja antaa luettavaksi juhlavuotensa klassikkojulkaisun ja kas, sitä huomaa lumoutuvansa ja ihmettelevänsä.

Noin kävi minulle Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan osalta. Kirjamessujen bloggariaamiselta saimme Tammen 75v juhlajulkaisut eli edeltämainitun ja sitten WSOY:n Suomi 100v julkaisuna Minna Canthin Työmiehen vaimon. Tikkasen kirja näytti ohuelta ja helposti lähestyttävältä. Siispä tartuin siihen samoin tein.

Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina 
Kustantajalta kirjamessujen bloggariaamiaisella

Myönnän. En edes tiennyt tarinan koostuvan runoista. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, jos olisin tiennyt. Enhän minä koskaan lue runoja. Paitsi nyt.

Normitarina. Mies juo ja nainen kestää. Miksi tämä sitten koskettaa jostain syvältä ja tuntuu voimaannuttavalta. Ehkä siksi, että nainen ei uhriudu. Hän jää, mutta se on hänen oma päätöksensä. Hän saa olla vahva, kun mies on heikko. Voi halveksia ja rakastaa, vuorotellen, samaan aikaan.

Silti kirjan kuvaukset myös raivostuttavat. Miten ihmeessä se on aina nainen, joka kantaa vastuun lapsista, kodista, miehestä ja mies vain kirjoittelee ja kärsii luomisen tuskaa. Nainen kirjoittaa yöllä, kun on hetki aikaa, kun lapset nukkuvat ja mies on viimein sammunut raivostaan. En ymmärrä. Vaikka kuinka rakastaisi, vaikka kuinka kokisi itse pääättävänsä, miksi ihmeessä päätös voi tarkoittaa jäämistä. Kun on ne lapsetkin.

Minä katson asiaa ulkopuolisena. En ole (onneksi) alkoholin kiroista kärsinyt sen paremmin lapsuudessani kuin nyt omassa perheessäni. Silti reagoin ja jossain sisällä sattuu. Se taitaa johtua kielestä. Siinä on jotain niin raakaa ja paljasta, että omakin iho kuoriutuu vereslihalle. En yhtään ihmettele tämän kirjan klassikkoasemaa. Onneksi se tuli kirjoitettua, vaikka sitten varastettuina hetkinä. Ehkä se siksikin on niin tosi.