Äänikirjojen kuuntelussa on omat vaaransa...

Kuuntelen äänikirjoja usein työmatkalla, siis liikenteessä. Vielä en ole jäänyt auton alle, vaikka välillä tunnun menevän sokeana ja kuurona ihan jossain muualla kuin Helsingin teillä. Itse asiassa en tarkemmin ajatellen kauhean paljon kyllä edes kulje teitä pitkin, parissa kohtaa vaan, joten ehkä tuo liikennevaara kuitenkin on aika marginaalinen.

Kanssaihmisten oudolla käytöksellä häiritsemisen tai hivenen oudoksi leimaantumisen välttäminen puolestaan taitaa olla jo myöhäistä. Olen hihitellyt, virnistellyt ja jopa purskahtanut nauruun itsekseni kesken kävelyn tai bussinpenkillä istuessani. Toisaalta olen myös kyynelehtinyt julkisesti ilman mitään ilmeistä syytä. Tässä jokin aika sitten Herttoniemessä oli ihan pakko laittaa puhelin pois ja katkaista tarina ennen kuin nousin bussiin. Pelkäsin silmieni muuttuvan turvonneen punaisiksi juuri ennen palaveria ja muiden bussiin nousevien matkustajien kohta tarjoutuvan lohduttamaan nenäliinoineen... ja minä kun vain kuuntelin kirjaa...

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
lukijana  Jukka Pitkänen

Kirjan alussa kirjailijan vaimo lähtee taksilla hakemaan uutta sydäntä. Taksi on valkoinen Toyota ja sen kadotessa näkyvissä lähtee mieskin matkalle. Ensin mennään sairaalaan omien kipujen vuoksi, mutta sitten yhä enemmän ja kauemmaksi menneisyyteen. Lapsuuden seikkailijasta kasvaa nuori lehtimies, isä ja sitten kirjalija.

Kyllähän minä muistan, kun koulussa käskettiin lukea Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Muistan myös pitäneeni kirjaa hyvin kirjoitettuna, mutta jotenkin tuo pohjoisen miehen maailma jäi nuorelle etelän tytölle vähän vieraaksi, enkä kokenut novelleja kovinkaan itseäni koskettaviksi. (Kyllä, Oulu on Turusta katsottuna aika pohjoisessa).

Nyt kun ikää on kertynyt ja kai jonkin verran elämänkokemustakin, niin osaa arvostaa kirjailijan kykyä luoda lukijan silmien eteen kuvaelma elämästään, iloistaan ja suruistaan, epäonnistumisistaan ja huikeista onnenhetkistään. Sitä myötäelää ihan eri tavalla. Sitä paitsi, Skiftesvik osaa kirjoittaa.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on jo kirjan nimenä nerokas. Se kattaa kaiken, kertomatta kuitenkaan varsinaisesti mitään. Itse tarina soljuu ajasta ja tilanteesta toiseen. Joissain tilanteissa naurattaa, joissan vähän hymähtelee myötähäpeästä, joissain liikuttuu ja tietyssä kohdassa muistutin lähinnä vesiputousta, tai olisin muistuttanut, mutta pistin puhelimen kuulokkeineen ajoissa laukkuun ja kuuntelin kyseisen kohdan minuutin pätkissä hengitystä pidättäen. (Uteliaille tiedoksi, että kyseessä oli kohta, jossa kirjailijan poika menehtyy - kolmen pojan äidille se kiteytti pahimmat painajaiset ja hyvin kirjoitettuna iski suoraan sydämeen).

Skiftesvik kirjoittaa kuin aukaisisi sielunsa lukijoille ja kirjaisi sen kaikkien näkyville. (Ehkä hän tekeekin niin. En tunne kirjailijaa ihmisenä, joten en pysty arvioimaan). Kirja ei kuvaile ylenmäärin tuntemuksia eikä kerro, miten kirjailijaa raivostutti, suretti tai ilahdutti. Siksi teksti ehkä onkin niin vaikuttava. Eleettömästi todeten saa paljastettua enemmän kuin kasalla kuvailuja.

Pidin siis kirjasta kovasti ja Jukka Pitkäsen tapa lukea sopi kirjaan valtavan hyvin. Sekin oli omalla tavallaan eleetöntä, muttei missään nimessä tylsän tasapaksua. Seuraavaksi täytyy varmaan hankkia Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja uudelleen luettavaksi. Voisi verrata lukukokemusta siihen nuoremman minäni vastaavaan (tai siihen, mitä siitä nyt muistan).