Tänään aamulla nautin harvinaista herkkua muutenkin. Istuin hiljaisessa talossa sohvalla joulukuusen vieressä, kirja sylissä, viltti jalkojen päällä ja ikkunan takana valkeiksi kuorruttuneet pihan havupensaat. Sitä riemua kesti melkein kaksi tuntia ennen kuin ensimmäinen "häiriötekijä" kömpi peiton alta kyselemään aamupalaa...
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta
Sohvakirjana minulla oli Eva Wahlströmin omaelämäkerrallinen Rajoilla. Siinä Suomen menestynein ja taatusti tunnetuin naisnyrkkeilijä kertoo ponnistelustaan kipujen ja fyysisten rajoitusten kanssa pyrkiessään huipulle. Kirja on kertomus rajojen etsimisestä, omien voimien ylittämisestä ja rakkaudesta nyrkkeilyyn.
Olen itse joskus harrastanut karatea, mutta kokemukseni taistelulajista rajoittuu pariin ensimmäisen vyökokeen läpäisemiseen. Silloinkin nautin enemmän kata-sarjojen tekemisestä ja tekniikan hiomisesta kuin otteluharjoituksista. Nössö mikä nössö. Minun on vaikea kuvitella, miksi joku haluaisi lyödä ja tulla lyödyksi vuodesta toiseen, mutta urheiluahan nyrkkeilykin kai on ja siihenkin voinee jäädä koukkuun. Wahlströmin kirjaa lukiessa tosin välillä käy mielessä, missä menee vahingollisen jääräpäisyyden ja intohimon välinen raja, kun ei kipujen takia pysty kävelemään, mutta treeniä on vedettävä, vaikka sitten istualtaan. Toisaalta, tuolla asenteella sitä sitten myös päätyy vaikeuksienkin kautta mestariksi.
Kirjassa kuuluu Wahlströmin oma ääni. Parhaimmillaan se tuo tarinaan aitouden tunnun, mutta valitettavasti teksti myös kärsii tottumattoman kirjoittajan helmasynnistä eli kuvailevasta toistosta. Lukija kyllä ymmärtää yhdellä tai kahdella lauseella. Samaa asiaa ei tarvitse toistaa kappaleen verran lauseesta toiseen. Korulauseiden toisto tekee tekstistä välillä raskasta luettavaa ja täytyy myöntää silmien välillä pyrkineen hyppäämään jo seuraavaan kappaleeseen, jos vaikka itse juttu etenisi siellä.
Hiukan myös väsähdin kuvauksiin kivuista ja treeneistä ja halusta nyrkkeillä ja kivuista ja treeneistä ja halusta nyrkkeillä ja... vaikka sitähän kirjoittajan elämä kaiketi on ollut. Aidoimmillaan kirja on Wahlströmin kirjoittaessa pojastaan. On ilmiselvää, että poika on nyrkkeilyn ohella tärkein asia maailmassa ja siihenhän voivat kaikki äidit samaistua. Noita kohtia olisi voinut lukea enemmänkin.
Kaikkiaan kirja on nopeasti luettavissa ja mielenkiintoinen niillekin, jotka eivät Wahlströmin uraa ole sen tarkemmin seuranneet. Vaikka kyseessä on paljon myös sairaskertomus, on punaisena lankana rautainen tahto ja usko tulevaisuuteen. Sellaista jaksaa aina lukea ja kirjoittajalle toivoo kaikkea hyvää myös tulevaisuudessa.
Kirja saatu luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti