Keittokirjoja lukeva etsii aina reseptejä kokeiltavaksi. Tuo
lienee yleisin käsitys keittokirjaan tarttuvan lukijan päämäärästä ja odotuksista. Näin varmasti usein onkin,
mutta inspiroivimmat keittokirjat
tarjoavat paljon muutakin kuin reseptiikkaa ja parhaimmillaan niitä voi lukea yhtä keskittyneesti
kuin jännittävintä dekkaria.
Itse huomaan palaavani yhä uudelleen resepteihin kirjoissa,
joissa kirjoittaja on onnistunut luomaan yhteyden reseptin, sen
käyttötarkoituksen ja reseptin antajan oman elämän välille. Nigella Lawson on
tässä taidossa ihan omaa luokkaansa. Rouvan maneereista ja kokkailun oikoteistä
voidaan olla montaa mieltä, mutta hänen kirjojaan lukee mielellään. Niissä on
aina selvitystä reseptien syntyhistoriasta, Nigellan omista mielipiteistä
kokkailuun liittyen sekä häpeämätöntä vertailua esikuviin. Siksi Forever Summer
ja Nigella Bites ovat edelleen vuosien jälkeen keittiömme vakiokamaa – niin, ja
tietysti siksi, että reseptit ovat helppoja ja herkullisia. Nigel Slaterkin on
Keittiöpäiväkirjoineen tunnelmointiin sopivaa luettavaa ja nimenomaan
luettavaa. Täytyy myöntää, etten ole ainuttakaan reseptiä kirjasta tehnyt –
inspiraatiota omaan kokkaukseen tosin olen saanut useasti.
Kotimaisista kirjoista on viime aikoina käteen eksynyt
eniten Murun keittokirja. Siinäkin tarina on reseptejä tärkeämpää, vaikka
kokeilemaan houkuttelevia ohjeita useampia sivuilta löytyykin. Parasta kirjassa
on kuitenkin kuvaus Murun henkilökunnasta ja päivästä. Nicolas, Timo ja Henri tuntuvat kuin vanhoilta
tutuilta, kun on seurannut heidän päivänsä onnistumisia ja stressihetkiä.
Lukijan tekee mieli ravintolaan tai ainakin kokeilla jotakin kokkien
lempiresepteistä.
Tässä syksyllä innostuin pyytämään luettavakseni mestarikokkien reseptipankkina mainostetun "Suomalaista kotiruokaa"-kirjan. Siinä kuulemma pääsisin kurkistamaan, mitä kokit syövät kotona perheen parissa ja tarjoavat ystävilleen. Odotin herkullista lukukokemusta, mutta sainkin vain listan reseptejä.
Älkää käsittäkö minua väärin, reseptit vaikuttavat oikeasti hyviltä ja kokeiltu punajuuri-sinihomevuoka vei kielen mennessään. Harmittaa vain, kun idea niin hurjan hyvältä kuulostavan idean toteutus on jäänyt puolitiehen.
Ensinnäkin, kuvia on hurjan vähän eikä niissä vähissäkään ole kuvatekstejä viittaamassa siihen, mistä reseptistä on kyse. Keittokirjoissa kuvat usein houkuttavat ainakin minua tarkastelemaan reseptejä "sillä silmällä", mutta tässä se on vaikeaa, kun oikean reseptin löytäminen vaatii selausta ja etsiskelyä. Ymmärrän oikein hyvin kuvien olevan kustannuskysymys. Mitä enemmän niitä on, sitä kalliimmaksi kirja tulee.
Kuvien puute ei siis ole se asia, joka minua tämän kirjan osalta eniten harmittaa. Minua harmittaa se, että huolellisemmalla toimittamisella tästä kirjasta olisi saanut jokaisen kotikokin lempikirjan, mutta homma on jäänyt kesken. Pieni tekstinpätkä jokaiseen reseptiin kertomaan, missä tilanteessa sen antanut mestarikokki reseptiä käyttää ja miksi, olisi tuonut lukukokemukseen ihan uuden ulottuvuuden. Samoin jäin kaipaamaan listaa reseptit antaneista kokeista. Lyhyt lista kirjan takaa löytyykin, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki reseptejään lahjoittaneet, mikä lienee vielä vähän pahempi juttu kuin listan puuttuminen kokonaan. Kirjassa on myös resepti, jonka bongasin sivuilta kahteen kertaan...
Kirjan idea siis on aivan mahtava, mutta toteutus jää vajaaksi. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että kirja on täynnä houkuttelevia reseptejä. "Mestarikokkien reseptipankki - Suomalaista kotiruokaa" toimii ihan hyvin juuri tuona, reseptipankkina. Sääli vain, kun potentiaalia olisi ollut johonkin niin paljon suurenpaan.
Anonyymin punajuurigratiini, kuten sen itse tein
Raastoin pari isoa punajuurta ja silppusin ison punasipulin. Suolasin hitusen ja kuullotin molempia vähän aikaa pannulla. Sitten huomasin, että kerma olikin lopussa (ja kauppa kiinni), joten pistin punajuuri-sipuliseoksen purkkiin ja yöksi jääkaappiin.
Seuraavana päivänä laitoin seoksen takaisin pannulle ja kuumensin sen siinä. Sekoitin joukkoon pienen pussillisen sinihomejuustoa, pari desiä kermaa, pippuria, purkillisen ananasmurskaa mehuineen sekä muutaman pienen timjaminoksan riivittynä. Kuumensin. Raastoin pinnalle reippaasti parmesaania ja laitoin pariksi tunniksi uuniin 170 asteeseen.
Lopputuloksena oli ihanan pehmeä ja hiukkasen makea vuoka suolaisella sinihomeviballa. Herkullista.
 |
| Luettavaksi ja kokattavaksi kirjan tarjosi Readme.fi |
p.s. tällä myös käytettiin jääkaappiin unohtuneet punajuuret Hävikkiviikon kunniaksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti