Kesken kaiken viktoriaanisessa Englannissa pyörimisen ehdin käymään pikavisiitillä Bysantissa. Mika Waltarin Johannes Angelos toimi sopivana aikakoneena. Tästä kirjasta vain on yllättävän vaikea kirjoittaa blogitekstiä. Olen aloittanut jo ainakin 5 kertaa ja joka kerta pysähtynyt ensimmäisen kappaleen jälkeen.
Syytä moiseen hankaluuteen on vaikea arvioida. Ehkäpä kirja tuntuu jotenkin liian tutulta. Olihan Waltarin historiallisten romaanien sarja, Sinuhe & kumpp., suuri suosikkini jo hamassa nuoruudessa (en suostu laskemaan kuinka monta vuotta sitten).
Toisaalta syynä voi olla se, että vaikka kirjaa oli kiva lukea, en minä siitä nyt niin kamalan innostunut ollut tällä kertaa. Päähenkilön ja samalla myös kertojan vähän fanaattissävyinen halu kuolla Bysantin muureilla ja samalla viime hetket valtaava rakastuminen ihan todelliseen ja lihalliseen tyttöön eivät oikein istu tällaisen modernin ja pragmaattisen naisihmisen maailmaan. Varsinkaan, kun kirjaa lukee pyykkivuoren ja äitiä viiden minuutin välein huutavien lasten keskellä. Olisi nyt ottanut tyttönsä ja lähtenyt rakentamaan elämää, jonkun sukutarinan muka velvoitteiden toteuttamisen sijaan.
Kirja tuli kuitenkin luettua loppuun eikä sen laatua ole kiistäminen. Waltari mitä ilmeisemmin tunsi historiansa ja osasi sitä myös soveltaa fiktion kirjoittamisen osana. Lukijalle tulevat tutuksi niin teologiset ristiriidat kristikunnan hajaannuksen syynä kuin aikakauden sotakoneiden taso ja toimivuus. Henkilöhahmot, todelliset ja fiktiiviset tulevat lukijalle eläviksi ja sitä tuntee melkein nenässään savun ja veren hajun piirityksen päättyessä.
Bysantin tuho sopii jotenkin myös Waltarin tyyliin. Tässä kirjassa hänen vähän pessimistinenkin näkemyksensä ihmisluonteen raadollisuudesta pääsee oikeuksiinsa. Eduntavoittelu ja juonittelu sekä toisten käytöksen ennustaminen pelkästään omien toiveiden ja ajatusten mukaisesti kertovat ihmisen heikkoudesta. Siitä, miten silmät suljetaan tosiasioilta, koska ne eivät heijasta omaa toivekuvaa tulevaisuudesta.
Vähän synkeää, muttei tarpeeksi koskettavaa masentaakseen. Mielenkiintoista historiaa ja taitavasti kirjoitettua tarinankerrontaa. Siinä kai summeeraus minun tuntemuksistani kirjaa lukiessa ja sen jälkeen.
Tämä on aina kiinnostanut minua kovasti aiheensa puolesta, mutta kun se on niin paksu niin en ole saanut tartuttua kirjaan. Tänä vuonna olen ajatellut siedätyshoitoa tiiliskivikammooni, ja tämä on vahvasti ehdolla.
VastaaPoistaKannattaa lukea - vaan jos historiallista tarinaa etsii, niin ehkäpä ne aikaisemmat Waltarin ovat vielä parempia.
PoistaOlen lukenut Waltarit aikoinaan moneen kertaa mutta minusta tämä ei ole kovin mieleenjäävä verrattuna moneen muuhun. Kiva kun luit Waltaria!
VastaaPoistaMieleenjäävä on hyvä sana. Tämä ei koskaan muistu minulle ensimmäisenä mieleen puhuttaessa Waltarin kirjoista.
PoistaMinusta tämä taas on Waltarin parhaimmistoa! Minulle tämä oli tosi kova lukuelämys. :)
VastaaPoistaOnhan tämä hienosti kirjoitettu. Minä vaan jotenkin ehkä kuitenkin pidän Sinuhea kaikkein kovimpana.
Poista