Bloggarin viikko
Onpas ollut mielenkiintoinen viikko. Töissä pärähti projekti tosissaan liikkeelle ja muutenkin on vipinää. Lisäksi peräti kahdelle peräkkäisellä illalle osui mielenkiintoisia blogijuttuja. Ensin kävin Nelkytplusblogilaisten kanssa maistelemassa Rosson "Melkein jouluisen menuun", josta pian lisää
ruokablogin puolella. Keskiviikkona oli sitten vuorossa hengenravintoa, kun bloggaajat kokoontuivat "salakerhoonsa" (Kristian Smedsin tulkinta tilaisuudesta).
Mitä siellä salakerhossa sitten tehdään? No, tällä kertaa kuunneltiin ensin tarinaa Hanna Weseliuksen Alma!-kirjasta. Se on minulla kesken, joten ei siitä sitten sen enempää (vielä)
Minulle pääasiana oli tuossa illassa teatteri. Ohjelmassa oli "just filming" eli Kristian Smedsin ohjaus kahdelle näyttelijälle ja muutamalle avustajalle. Lavalta vyörysi musiikkia, huutoa, tanssia, hiljaisuutta, elokuvaa, popcornia, kolmea kieltä ja leimuavia tunteita laidasta laitaan suurimmaksi osaksi kai aika hämmentyneiden katsojien silmille.
Teatterianalyysiä?
Kun en ole sen paremmin kirjallisuuteen kuin teatteritaiteeseenkaan mitään varsinaista koulutusta saanut, niin syvälliset analyysit rakenteista, näyttelemisen tasosta ja tehokeinoista eivät kuulu tapoihini. Minä menen "mutulla".
Hyvä niin, väitän. Eikös teatteria tehdäkin juuri meille tavallisille ihmisille? Vai?
Minusta teatterin pitää herättää sekä ajatuksia että tunteita. Mikäli salista lähtee ulos aivoihin kirjoitettuna "ihan kiva" eivät näyttelijät ja ohjaaja ole onnistuneet.
Hyvän teatteriesityksen jälkeen sitä voi olla virkistäytynyt kuin paremmankin Spa-käynnin jäljiltä. Silloin ainakin minun kohdallani on kyseessä hyvä tarina, liikuttava, naurattava ja ennen kaikkea onnellisuuden tunteen jälkeensä jättävä. Vaikka olisikin tragedia.
Toisella kerralla ovesta kävelee hämmentynyt nainen. "Ymmärsinkö minä tästä mitään" "Oliko minun tarkoitus ymmärtää" "Miksi?Mitä jos? Olisiko kuitenkin...?" Eikä tämä kokemus ole yhtään huonompi. Itse asiassa vaikutus kestää kauemmin - uusia oivalluksia pulpahtelee joskus viikkojenkin päästä.
Arvatkaapa kummasta oli kyse tällä kertaa?
 |
| Kuva: Kansallisteatterin kokoelmista |
Just Filming
Kiertelen ja kiemurtelen tässä itsekseni, kuten joku jo taisi huomata. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa sillä tämä esitys herätti tunteita ja ajatuksia monessa kerroksessa. Lavalla mies ja nainen kohtasivat, erosivat ja kohtasivat taas - ilman mitään sen suurempaa kehystarinaa. Mitä nyt näyteltiin ja oltiin näyttelijöitä - puhuttiin elokuvista, katsottiin elokuvia ja oltiin niissä mukana. Filmattiin ja "filmattiin" Olen suurin piirtein ohjaajan kanssa samaa ikäluokkaa, joten filmattiin-sanan koulunpihamerkitys aukeaa omalla tavallaan. En tiedä, mitä nykynuoret tuosta tuumaisivat.
Annamária Láng ja Johan Ulfsak täyttävät Willensaunan lavan kokonaan. Ei tarvitse edes puhua ja tunne välittyy. Se välittyy myös vaikka puhetta pulppuaisi kielellä, jota en ymmärrä. Sitä vain hätkähti hetkeksi "Apua, meneekö jotain ohi?" Sitten tajusi, ettei kieltä välttämättä tarvitse. Tietyt asiat kai vain ovat eleinäkin aika universaaleja.
Lavalla perinteisiksi koetut roolit kiepsahtavat välillä nurinpäin. Miltä tuntuu, kun miehen iskuyritys päätyykin naisen agressiiviseen lähentelyyn. Hätkähditkö? Tekikö mieli käskeä rauhoittumaan? Kummalle?
Jäin myös pohtimaan, olenko ihan tylsä keski-ikäinen nainen, kun edessäni näytellään kahden aikuisen välistä rajuhkoa eroottista kohtausta ja minulla on päällimmäisenä mielessä, miksi ihmeessä pitää kekkaloida ja miten mikrofonin nauha liittyy alushousuihin - tai siis, onhan tuosta kautta aikojen ollut jo kaikenlaisia tulkintoja. Siksi ehkä jäinkin kliseeseen kiinni.
Jos etsii perinteistä juonellista teatteria, kannattaa mieluummin mennä katsomaan vaikka vuoden lopussa ohjelmistoon tuleva Rikhard III. Jos haluaa nähdä esityksen, joka jää mieleen elämään ja antaa ajattelemisen aihetta vielä katsomosta poistuttaessa, on just filming oivat vaihtoehto.
Taitavat näyttelijät antavat mennä ja tarinasta voi kukin rakentaa oman tulkintansa.
Esityksen jälkeen
Emme lähteneet suoraan kotiin. Meillä oli ilo ja kunnia tavata näytelmän ohjaaja Kristian Smeds.
On siinä vilkkusilmä mieheksi. Sitä voisi kuvitella tunnetun ohjaajan olevan vähän etäinen ja katselevan bloggaajiakin vähän silleen ylhäältäpäin, mutta ei laisinkaan. Meillä oli valtavan hauska juttuhetki ja tarinoita ohjaajalla riitti. Keskustelu lainehti suuntaan ja toiseen.
Kuulimme mm. Smedsin ajatuksia siitä, miten tekee hyvää saada Suomen Kansallisteatterin lavalle esitys, jonka päänäyttelijät eivät ole suomalaisia. Eroakin näyttelijöissä kuulemma on. Virolaisen ja unkarilaisen näyttelijän luontainen rytmi on kuulemma suomalaista kiivaampi, jolloin ohjaajan tehtävänä hidastaa tahtia. Taidan tavallaan ymmärtää, mistä on kyse. En ole itse ehkä kovin perinteinen hidas hämäläinen, mutta silti on runsaan 20 vuoden aikana välillä hengästyttänyt miehen matkassa. Olemisen kellotaajuudessa ja varsinkin ilmaisun rytmissä on eroa
Maanläheinen kalastusta ja moottoripyöräilyä harrastava ohjaaja osoittutui hurmaavaksi mieheksi, joka osasi ottaa yleisönsä. Ohjaaja (tai näyttelijöiden) tapaaminen esityksen yhteydessä antaa aina oman vaikutuksensa kokemukseen. Olen Smedsin kanssa samaa mieltä siitä, että yleisö tekee esityksestä joka kerran erilaisen. Jokainen yksilö kokee sen myös omalla tavallaan, omaa historiaansa pohjautuen. Minut vei jo alun savu (hieman turhankin runsas siellä, missä istuin) suoraan nuoruuden yökerhobiletykseen. Se taisi ehkä värittää kokemusta näytelmästä.
Myös itse esityksen jälkeiset seikat vaikuttavat kokemukseen. Oli hienoa kuulla ohjaajan ajatuksia näytelmästä, näyttelijöistä ja teatterista / elämästä yleensä. Tuli uusi taso teattterielämyksen jättämään jälkeen ja uuttaa pohjaa seuraavalle. Kiitos!
