Kimppakämppä laiturilukemistoon

Minä kerään loppumatonta listaa kirjoista, jotka haluan joskus lukea. Kirjavinkkejä osuu silmiin joka puolelta, mutta useimmiten kirjat päätyvät listalle odottamaan sopivaa hetkeä vähintäänkin kuukausiksi, usein jopa vuosiksi. Tarkemmin sanottuna niihin tulee tartuttua, vasta kun ne kävelevät vastaan tai hyppäävät jossain muodossa syliin/silmiin. 

Joskus harvoin osuu suositus niin sanotusti hermoon. Niin kävi tässä noin viikko sitten, kun silmiini osui suositus herttaisesta ja hyvää mieltä lupaavasta Kimppakämppä- romaanista. Mikään ei sovi lomanaloitukseen paremmin kuin hyvin kirjoitettu, kevyt viihde, rentoutustakuulla. 

Samalla tuli testattua myös uusi tabletti ekirjalukijana. Olen vuosia vannonut Kobon nimeen, mutta Nextoryn valikoima sai kokeilemaan myös tabletilta lukemista. Eikä lukukokemus tietenkään ole sama. Tabletti on isompi ja vaikka painossa ero onkin tämän Samsung Galaxy Tab 5e:n kohdalla minimissään, on se kömpelö kannatella. Valon vaikutusta en varsinaisesti huomennut, sillä en lukenut illalla, mutta silmät kyllä väsyivät nopeammin kuin Kobolla. 

Johtopäätöksenä: Toimii kyllä välillä, mutta ihan parasta olisi saada Nextoryn kirjat näkyviin Koboon... 

Beth O'Leary: Kimppakämppä 

Nextory ekirja 

Kyseessä siis on kevyt hyvänmielenkirja epätavallisesta kimppakämpäasetelmasta, jossa yövuorossa toimiva sairaanhoitaja saa käyttää kämppää (ja sänkyä) päivät ja tee se itse -kirjojen kustannustoimittaja öisin. Herkullista, kun tietysti jossain kohtaa kohdataan ja... 

Pidin päähenkilöistä kovasti. Tiffy on sellainen sopivasti värikäs (vaatteista alkaen) ja huoleton, jollainen itse ainakin välilla haluaisin olla. Hänen ex-poikaystäväänsä puolestaan en haluaisi. Kammottava tapaus. 

Leon puolestaan vaikuttaa sympaattiselta introvertiltä, joka tietysti tarvitsee Tiffyn kaltaisen tyttöystävän täydentämään olemustaan samoin kuin Tiffy kaipaa Leonin tasoittavaa vaikutusta. Taivaassa päätetty liitto siis, eikä tietysti yhtään haittaa vaikka ystävätkin ovat samaa mieltä. 

Tummaa sävyä tarinaan tuovat tietysti juurikin tuo julma expoikaystävä, mutta myös Leonin vankilassa oleva veli. Kaikenlaisia kiemuroita syntyy, mutta kyseessä on juuri niin herttainen viihderomaani kuin pitääkin. Melko luottavaisesti voi lukea ja uskoa asioiden järjestyvän, tavalla tai toisella. 

Yhtä juttua jäin kuitenkin kirjan loputtua pohtimaan ja se on Tiffyn olemuksen kuvaaminen. Minä sain alkuun sen käsityksen, että hän olisi pitkä (175cm), ihan mukavan näköinen punatukka muutamalla lisäkilolla. Tarinan edetessä hän yht'äkkiä muuttui kaunottareksi, joka keräsi katseita. Oliko kyseessä onnellisuuden ja itsevarmuuden vaikutus, vaiko jokin kummallinen transformaatio rakkauden kohteeksi? Eikö alun Tiffy voinut saada Leonin rakkautta ilman, että hänen seksikkyyttään ja kauneuttaan korostetaan ?

Toki olen voinut lukea kirjaa ihan "väärin", mutta silti. Jostainhan tuon pienen häiritsevän tunteen on täytynyt tulla. 

Tai sitten olen vaan kyllästynyt kaavoihin, joista tuo ylläoleva on edustava esimerkki. Toinen kaavamalli tuli vastaan heti perään. Dark, handsome and troubled... arvatkaapa kenestä on kyse? Annan vinkin, kyse on vampyyriviihteestä... 

(Luku)päiväkirja: Mitä lomalla tehdään?

Kesästä villiintynyt krassi kasvulaatikossa

Maanantai 13.7.2020 

Mitä lomalla tehdään ? Ihan mitä huvittaa! 

Tai ainakin melkein. Minun kohdallani tuo on tähän mennessä tarkoittanut siivouksen välttelyä ja neuloosin pahenemista aste kerrallaan. Nyt katselin sukkien sijaan jo pitkän villatakin ohjetta... sellaista, jossa on isoäidin neliöitä helmana. Hivenen arveluttaa, mutta se voisi olla sopiva seuraava ikuisuusprojekti. Olenkin jo kohta sukittanut koko perheen... 

Yksi syy sukkien valmistumiselle löytyy lukemisesta, tai paremminkin äänikirjoista. Kuuntelimme nimittäin Toton kanssa Morriganin kutsumus-romaanin loppuun. Tykkäsimme molemmat! Siinä todella tapahtuu paljon, mutta homma pysyy kasassa. Vähän kärsimättöminä mietimme, koska kolmas osa ilmestyy suomeksi. Englanniksi näytti ilmestyvän elokuussa, mutta sehän ei Toton kohdalla oikein toimi. 

Noin muuten olen pääasiassa kuunnellut ihan älyttömän rasittavaksi näköjään (ennakoitavasti) muuttuvaa vampyyriviihdettä. Olisihan se pitänyt tietää. Nuori tyttö joutuu silminnäkijäksi vampyyrien ja heitä jahtaavien välienselvittelyksi ja päätyy vampyyrien huostaan. Dark, handsome and troubled... eikös tuo ole vampyyrisankarin arkkityyppi ? No joo, ei The Dark Heroine ehkä ole niin paha kuin voisi olla. Paremmin kirjoitettu kuin monet muut, mutta kuitenkin. Jos tämä jahkaaminen vielä jatkuu kovin pitkään ja tarina keskittyy katseisiin ja huokauksiin käytävillä itse juonen etenemisen sijaan, saattaa kuuntelu vielä tyssähtää. 

Toistaiseksi olen saanut aikaa kulumaan sen parissa yli 3,5h, ilman totaalipahoinvointia. Ehkä vielä hetken verran. Minulla on kaksi sukkaparia kesken, keskittymiskyky nollassa ja tarve jollekin tosi höttöiselle. The Dark Heroine menettelee tuohon tilanteeseen, mutta kyllä Kimppakämppä oli parempi. 

Joku kanssabloggaajista kehui Kimppakämppää jossain somessa ja heti innostuin. Kevyt hyvänmielenkirja epätavallisesta kimppakämppäasetelmasta, jossa yövuorossa toimiva sairaanhoitaja saa käyttää kämppää (ja sänkyä) päivät ja tee se itse-kirjojen kustannustoimittaja öisin. Herkullista, kun tietysti jossain kohtaa kohdataan ja... Ehdottoman suositeltava viihderomaani laiturilukemistoon. Harmi vaan, että se oli tarpeeksi hyvä houkutellakseen lukemaan nopsasti loppuun ja sitten piti etsiä jotain uutta ja tarpeeksi hyvää seuraavaksi. 

Tiistai 14.7.2020 

No nyt tuli kesäinen olo! Ilmoittauduin nimittäin 1.8. pidettävälle kirjabloggaajien lukumaratonille. Ei se ole kesä eikä mikään, jos ei edes yhtä päivää pyhitä kirjoille. 

Saattaa tosin olla, että treenaan jonkunlaisen puolimaratonin jo etukäteen. Olen niin kertakaikkisen huono lukemaan tällä hetkellä. Tekisin mieli, mutta en saa tartuttua kirjaan. Yleensä sitä kutsuttaisiin lukujumiksi, mutta nyt taitaa kyseessä olla vaan perinteinen saamattomuus - tai sitten neuloosi. Toton sukat valmistuivat aamulla ja kello on tuskin kahdeksan. Neuloessa voi toki kuunnella äänikirjoja, mutta ei se ole oikein sama asia. 

Yöllä ukkosti taas. Viime aikoina on ollut aikamoisia myrskyjä. 

Olemme lähdössä lyhyelle melontaretkelle huomenna. Pikkuisen hirvittää. Mitä, jos järvellä nousee kova tuuli tai tulee vettä niskaan kovemmin tai jos vaikka jäädään pysähdyssaareen jumiin? Olemme sen verran kokemattomia melojia, että kelin pitää olla suurin piirtein hyvä, jotta uskaltaudun vesille. 

Lauantai 18.7.2020

Tuntuu kuin lomaa olisi kestänyt jo vaikka kuinka kauan, vaikka takana on vasta ensimmäinen viikko. Luulen tunteen johtuvan tekemästämme pienestä lomamatkasta (sekä todennäköisesti myös helteiden paluusta). 

Emme lähteneet kauas, emmekä pitkäksi aikaa, mutta järviluonto ja tunnelmallinen hotelli veivät ajatukset irti arjesta. Näyttää siltä, että kesäinen melontaretki on löytänyt paikkansa lomaohjelmassamme. Tämä oli toinen kerta ja lyhyen kuvauksen löytää täältä.

Lukeminen puolestaan takkuilee pahemman kerran. Vain äänikirjoja tulee kuunneltua. 

Toton kanssa kuuntelemme Enid Blytonin Seikkailujen saarta. Tunnistan taian aikuisenakin, vaikka jonkin verran teksti onkin tyyliltää vanhentunut ja varsinkin tummaihoisen palvelijan kuvaus välillä pikkuisen kirskahtaa korvissa ikävästi. Aikansa tuote, mutta ehkä juttelemme Toton kanssa jossain vaiheessa aiheesta. 

Aloitin myös kuuntelemaan Kjäll Westön ja Juha Itkosen toisilleen kirjoittamia kirjeita eli 7+7 - levottoman ajan kirjeitä. Kirjailijat myös itse lukevat kirjeensä äänikirjassa, molemmat vielä oikein hyvin. Samalla tekstistä tulee jotenkin henkilökohtaisempaa. 

Olen muutaman jo kuunnellut ja ne ovat osoittautuneet todella mielenkiintoisiksi. Näin siksi, ettei kumpikaan kirjailijoista varsinaisesti kuulu lemppareihini, vaikka Westön Kangastus 38 olikin upea. Nämä kirjeet kuitenkin antavat kurkistusaukon kirjailijoiden elämään ja tapaan ajatella, samalla pohdiskellen myös ilmiöitä maailmalta. Koukuttavaa.

 

Sunnuntai 19.7.2020 

Toinen yritys. Kirjoitin jo kertaalleen, mutta tekstini katosi jonnekin bittiavaruuteen. Ilmeisesti en saisi hypätä toiseen sovellukseen tallentamatta ensin... Tällä kertaa piti käydä tarkistamassa Westön ja Itkosen kirjeiden julkaisemisvuosi. Se oli syksy 2019. 

Ihmettelin nimittäin ajan kulumista. Sitä, miten kirjeiden pohdiskelemista tilanteista ja tapahtumista tuntuu olevan ikuisuus. #Metoo, Ruotsin Akatemia, Unkarin vaalit - niiden jälkeenhän on tapahtunut jo vaikka mitä, mutta kirjeiden päiväykset ovat keväältä 2018. Toisaalta, miten niistä voi olla jo kaksi vuotta? Aika tuntuu samaan aikaan pitkältä ja silmänräpäykseltä. 

Ehkä oman vanhenemisensa itse asiassa huomaa erityisesti siitä, miten aika muuttaa olemustaan. Kalenterista huomaa kuun alun, sitten ollaan yli puolenvälin ennen kuin loppu häämöttää. Lapsena aika tuntui loputtomalta virralta minuutteja, sitten aika pilkkoutui päiviksi, sitten huomasi viikonloput ja nyt näyttävät viikotkin katoavan jonnekin. Hidastuukohan aika sitten uudelleen, kun oma tahti rauhoittuu ? Vai soljuvatko vuodetkin jossain kohtaa huomaamatta?

Huomaan samaistuvani enemmän Westön ajatuksiin. Olen iältäni aikalailla herrojen puolivälistä, mutta ehkä elämäntilanne vaikuttaa. Itkosella on kirjeissä pienet kaksosvauvat ja arki sen mukainen. Myös ajatukset ja niiden mukana teksti tuntuu asettuvan perheen piiriin ja pyrähdukset piirin ulkopuolelle ovat juuri sellaisia, nopeita kiepautuksia ja useimmiten palataan perheeseen. Westöllä puolestaan on selkeästi aikaa päästää ajatuksensa vaeltamaan. Hänellä riittää energiaa pohtia asioita kauempaa, oman elinpiirin ulkopuolelta, käännellä aiheita puolelta toiselle, tarkastellen. Ehkä aiheiden yleismaailmallisempi laajuus vetoaa tällaiseen jo pikkulapsiajan taakseen jättäneeseen. Sitä huomaa pyristelevänsä perhekuplasta ulos itsekin, on tarve katsoa kauemmas. Aiemmin ei kai yksinkertaisesti jaksanut. 

Toto-parka. Hän on vielä pieni ja joutuu keskelle vanhempien "itsenäistymiskautta" ja muutoksia. Pitää muistaa, että hänelläkin on oikeus tylsästi turvallisiin aikuisiin ja tasaiseen menoon. Lapset sopeutuvat, mutta heillä on myös oikeuksia.

Mitä ilmeisimmin 7+7 herättää ajatuksia. Se on hyvän kirjan merkki. Sunnuntai-aamusta puolestaan tekee hyvän se, kun ehtii miettimään. Istun terassilla, kahvikuppi kaipaa täydennystä ja tuore leipä levitää tuoksuaan keittiössä. Aurinko paahtaa jo, päivästä tulee kuuma. 

Tällä viikolla loppuun luettuja: 

Beth O'Leary: Kimppakämppä 

Ihan ehdoton lisä laiturilukemistoon. Tosin herätti pientä pohdintaa päähenkilön olemuksesta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta juoneen... 

(Luku)päiväkirja : Lomalla, Lomalla, Lomalla ja Vanhapiika

Perjantai 10.7.2020

Se alkoi vihdoinkin - nimittäin loma! Tänään aamulla heräsin työajatuksiin. Totesin niiden olevan väärässä paikassa, väärään aikaan. Siirryin sohvalle, pistin silmät kiinni ja nukahdin uudelleen. Olisin varmaan nukkunut puoleenpäivään, jollei Toto olisi tullut tökkimän. Oli raukka vähän ihmeissään, kun harvemmin onnistuu nousemaan ennen äitiä. 

Ei se lomaolo tietysti ihan noin helposti syntynyt. Koko päivän olen pyörinyt levottomana, kykenemättä keskittymään oikein mihinkään. Ehkä siinä tosiaan menee se viikko, ennen kuin pääsee oikeasti lomasta kiinni. Kun ei nyt ole oikein mitään matkaakaan. 

Levottomuus näkyy myös lukemisessa. Hyppelen kirjasta toiseen ja pääasiassa äänikirjasta toiseen. Neuloessa voi kuunnella, Toton kanssa voi kuunnella, kävellessä voi kuunnella. Kirjan lukeminen ei jostain syystä nyt onnistu. Parin sivun jälkeen nousen taas liikkeelle. No, kai se tästä. 

Sen verran olen sentään kuunnellut, että Vanhapiika loppui. Tosin se onkin tosi lyhyt kirja, vain runsaat pari tuntia. Siinä kirjailija tilittää elämäänsä yksin ja haluaa ottaa uudelleen käyttöön termin vanhapiika. En ole ihan varma, mitä kirjasta ajattelen. 

Nuorena kuvittelin, että minusta tulee vanhapiika. Luen kirjoja, teen töitä, matkustelen, enkä koskaan mene naimisiin. No, sehän tiedetään, miten tarinassa kävi. En myöskään ajatellut hankkivani koskaan lapsia. En kadu päätöksiäni ja olen onnellinen, mutta ehkä minulle on jäänyt sellainen pieni kaipuu itsellisen naisen elämään. Siis sellainen ruusuinen kuva. Todellisuushan on varmasti vähän toisenlainen ja ennen kaikkea yksinäisempi. Vapauden hinta ei välttämättä ole halpa. 

Kirjassa myös kuvataan sitä, miten länsimainen kulttuuri ihannoi nimenomaan parisuhteeseen sidottua rakkautta. Samalla ihmetellään, miten rakkaus ja parisuhde tuntuvat kuuluvan vain ulkonäöllisesti tietyt kriteerit omaavalle. Muille voi sitten sanoa mitä tahansa. 

Kaikkiaan Vanhapiika tavallaan voimaannuttaa sillä kirjoittaja on sinut oman tilanteensa kanssa ja tunnistaa myös yksinolon mahdollisuuksia ja kanssasisariensa vaikutusta kautta historian. Toisaalta kirjassa on jotain häiritsevää. Kirjoittaja on mitä ilmeisimmin tuntenut vetoa todellisiin kusipäihin. Hän toteaa itsekin antaneensa monille mahdollisuuden hyväksikäyttöön tai muuten vain pysynyt mukana, vaikka toinen käyttäytyy ristiriitaisesti. Rakkauden kaipuu on kaikilla, mutta itsekunnioitus vaatii usein kehittyäkseen myös tukea oman itsensä ulkopuolelta. Mitä ilmeisimmin on tuossa matkan varrella ollut muutama kohtaaminen, joiden toisia osapuolia voisi vähän huidella korville. (Ihan ensimmäiseksi alun amerikkalaista naikkosta, jonka voisi myös syöttää haikaloille.)

En oikein tiedä, mitä kirjasta ajatella. Se on sinänsä ihan sujuvaa kieltä, joskin ehkä vähän hajanainen tavassaan kertoa. Mitä tulee vanhapiikaan sanana - termi säilyi ainakin minulle aivan yhtä ristiriitaisena kuin aiemminkin. 

Viikolla loppuun luettuja: 

Malin Lindroth: Vanhapiika-Tahattomasti yksinäisen tarina

lukijana: Kaija Pakarinen

(Luku)päiväkirja: Yhteensattumia

Perjantai 3.7.2020

Se on kyllä hassua, miten asiat toistuvat. Välillä tavallaan merkityksettömästi, mutta kummallisesti. 

Vein auton huoltoon. Vakkarihuollosta on kotiin muutaman kilometrin kävelymatka. Sellainen juuri piristävä aamutuimaan. Pistin kuulokkeet korviin ja lähdin talsimaan. 

Erään risteyksen kohdalla tuli déjà-vu. Samalla tavalla kesäauringon lämmössä olen ennenkin odotellut liikennevalojen vaihtumista kuunnellen Tove Janssonia. Silloin kyseessä oli Taikurin hattu (Tiuhtin ja Viuhtin aarteesta puhuttiin siinä kohtaa), nyt kuuntelin Kesäkirjaa. 

Myös kirjan sisältö linkittyi ympäristöön miltei huvittavasti. Kesäaurinko oli matkani varrella peittynyt tummapuhuviin pilviin. Ne lupasivat sadetta ja ukkosta. Samalla Sofia, isoäiti ja isä pitelevät myrskyä saaren pienessä luotsimökissä. Minä hyppäsin osaksi matkaa paikalle osuneeseen bussiin enkä kastunut.

Kesäkirja on siis luettu loppuun. Jännän kiehtova tarina kesästä saarella, sukupolvien välisestä yhteydestä, lapsuudesta ja vanhuudesta. Samalla siinä on jotain pientä häiritsevää. Idyllin pinta on siloinen, mutta alla kiemurtelevat mustat juovat. Niistä ei tiedä, mitä ne ovat, mutta missään tapauksessa ei elämä ole pelkkää makeaa. 

Muuten ollaan Toton kanssa edetty Morriganin tarinassa toiseen osaan ja iltaisin meillä kaikuu Morriganin kutsumus. Minä olen menossa jo tämän kesän kolmannessa sukkaparissa ja Toto oikaisee meidän sängyllemme ja puhelin kailottaa tarinaa ovensuussa, jotta molemmat kuulevat. 

Siinä se. Kuten arvelinkin, ovat lomaa edeltävät viikot täynnä pitkiä työpäiviä. Onneksi keli muuttui epävakaiseksi niin ei niin paljon harmita kököttää tietokoneen vieressä. Paitsi selkä ei oikein tykkää. Jumittaa. 

Vielä viikko lomaan. Kyllä tämä tästä. Saadaankohan loman alkuun jo pihalta jo ensimmäisiä vadelmia? Se on siinä ja siinä. 

Viikolla loppuun luettuja:

Tove Jansson: Kesäkirja 

Klassikko, jonka viimeinkin sain luettua. (Koskas se kirjabloggaajien klassikkohaasteen seuraava osa taas olikaan?) Nimensä mukaista laiturilukemistoa. Sopii tosin erittäin hyvin myös kesäsateen ropinaan mökillä. 

Lukupäiväkirja: Hellettä pitelee...

Tiistai 23.6.2020 

Hellettäpä tosiaan - ja tässä pitäisi töitäkin tehdä vielä kaksi ja puoli viikkoa... Kaikenlisäksi näyttää pahasti siltä, että lomanaloitukseni saattaa viivästyä. Ei pidä vielä harmitella, mutta sanonpa vaan, että sitten ottaa lujaa päähän. 

Perinteisesti töissä tahti kiihtyy loman lähestyessä, mutta minä taida olla jo ihan kesämielellä. Rentoa meininkiä pihalla ja toimisto terassilla, siinä se. Paitsi että kohta olen pahasti sotajalalla. Pihalle on muuttanut uusi pupu ja tämä onkin aiempaa kaniperhettä röyhkeämpi tapaus. Oli keinotellut itsensä jotenkin korkeaan kasvulaatikkoonkin ja pistellyt salaattini poskeensa. Orvokkiruukussa on jäljellä vain muutama hassu kukkavarsi. Myönnän toki, että puska vähän jo kaipasi karsimista, mutta rajansa kaikella. 

No, seuraavan kerran, kun taloyhtiö kyselee vapaaehtoisia luukkuansan asennukselle, taitaa meidän pihallemme päätyä yksi. 

Saavat sitten Toton eilen Korkeasaaressä näkemät leijonatkin lisää lähiruokaa. 

Lukeminen on ollut kovasti äänikirjapainotteista. Tove Janssonin Kesäkirja on täysin nimensä mukainen. Ihana. Harmi, että en päiväsaikaan oikein ehdi ja illalla olen niin väsynyt, että simahdan samantien. Syynä on tietysti osittain, että kuuntelemme Toton kanssa Morriganin koetuksia. Siinä on yllättävän pitkät luvut ja kello kulkee... 

Aamuisin jään terassille kahvin jälkeenkin istumaan ja luen joka aamu muutaman luvun Japani-juttuja Melkein Geisha -kirjasta. Aika monet tarinat ovat niin mielikuvituksellisia, että väkisinkin miettii lukeeko fiktiota vai todellisista tapahtumista. Joka tapauksessa, tabletti on osoittautunut hintansa väärttiksi jo pelkästään tuon takia. Niin, ja koska neuleohjeen saa hyvin näkyviin ISOLLA TEKSTILLÄ. Kohta ovat omat sukkanikin jo valmiina, ainakin ennen kuin kelit tästä ehtivät kylmenemään. 

Yhtään kirjaa en näin tiistai-iltaan mennessä ole lukenut loppuun. Enkä varmasti lue tänäänkään - edessä kun on vielä ainakin yksi iltapalaveri. Saattaa olla, ettei ehditä kuuntelemaan Toton kanssakaan tänään. Ei kiva. 

Torstai 26.6.2020

Terveisiä aamukahvilta. 

Tänään heräsin jo kello 5:30. Ei siinä mitään ääniä tarvittu, ei oikeastaan ollut edes liian kuuma. Heräsin vain. 

Tämän kesän ehkä paras juttu ovatkin olleet rauhalliset aamut terassilla. Kun ei tarvitse lähteä toimistolla (eikä meikata tai erityisemmin miettiä sen paremmin omia kuin koululaisten vaatetusta), on aamulla aikaa istahtaa kahvin kera rauhassa päivää aloittelemaan. 

Samalla sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Perhettä naurattaa, kun äiti kuulemma oikein herää uutisia lukiessaan. Aina löytyy jotain kommentoitavaa. Jos hiljenen, olen avannut Nextoryn ja keskittynyt Melkein Geishan tarinoihin. Muutama lyhyt luku sopii aamuun. Tosin taidan olla kohta lukenut kirjan loppuun. Sitten pitää löytää uusi lyhytlukuinen luettava. 

Muutakin mietin. Olen viime aikoina valitellut jäljellä olevia työpäiviä ennen lomaa ja kiukutellut loman mahdollisesta pienestä viivästymisestä. Sitten totesin, että se on vähän tyhmää. Ei pitäisi olla niin negatiivine.Ennemminkin pitäisi iloita siitä, että on töitä ja muistaa Koronan aiheuttaneen moneen perheeseen tilanteen, jossa ollaan ehkä "lomalla", mutta palkattomasti ja huolissaan perheen toimeentulosta. 

Muutenkin valittamisesta tulee paha mieli ja eniten kai itselleni. Siispä päätös. Joka päivä listaan ainakin kolme asiaa, joista olen kiitollinen. Ei pitäisi olla vaikeaa. Meillä on kaikki hyvin. 

Tänään: 

1. Mahdollisuus istua aamukahvilla ja nauttia rauhallisesta hetkestä isännän kanssa jutustellen ja lintujen laulua kuunnellen 
2. Loma on kuin onkin tulossa. Ehkä vähän myöhässä, mutta kuitenkin. Lisäksi huomenna on vapaapäivä! (tai ainakin olisi yritystä siihen suuntaan :-)
3. Keskimmäinenkin pääsi haluamaansa lukioon eli kaikilla pojilla on paikka koulussa

Ai että mites se lukupäiväkirjaosuus ? No, en ole pahemmin ehtinyt lukemaan muuta kuin aamiaispöydässä ja vähän Morriganin koetukset-äänikirjaa iltaisin. 

Ehkä sitten lomalla taas... 

Sunnuntai 29.6.2020

Viikonloppu mökillä. Kuumasta kelistä huolimatta pääsivät pojatkin puutöiden pariin. Myrsky oli halkaissut saunamökin edustan vanhan pihlajan. Se piti sahata ja pilkkoa.  

Kyykäärmekin nähtiin ja onkeen tarttui hauki. 

 Sain luettua loppuun Minna Eväsojan Melkein Geisha -kirjan. 

Kotiin palattuamme kuuntelimme Toton kanssa kerralla Morriganin koetukset-romaanin loppuun. Ihan hyvä, että minäkin kuuntelin. Jostain syystä muistin loppuratkaisun ihan toisenlaisena. Olen tainnut joskus aiemminkin nukahtaa äänikirjaa kuunnellessa. 

Huomenna minulla pitäisi olla vapaapäivä, taitaa mennä työnteoksi, ainakin osittain. Jospa ehtisin edes pesemään pyykkejä. Kummasti kyllä piristää jo kolmipäiväinenkin viikonloppu. 

Kiitollisuuden aiheita ja kivoja juttuja: 

1) Levännyt olo mökkiviikonlopun jälkeen. Maisemanvaihto teki hyvää. 

2) Pidempi kirjankuunteluhetki Toton kanssa iltapäivällä oli tosi kivaa. 

3) Nautin pihassa jo muutamassa päivässä tapahtuneesta kasvusta. Huomenna syödään salaattia kasvulaatikosta. 

Viikolla loppuun luettua: 

Minna Eväsoja: Melkein Geisha

Suomalaisen opiskelijan kokemuksista Japanista. Ei sitä romaaneistakaan välttämättä lue ihan tällaisia juttuja. Mielenkiintoinen, vaikka Japani vaikuttaa kyllä vielä erilaisemmalta kuin osasin kuvitellakaan. 

Dioraama - kaunista, mutta käsittämätöntä

Toisinaan kielen kauneus riittää. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Ystävältä luettavaksi saatu 

Dioraaman lukemisesta on minulla jo jonkin aikaa. Piti kirjoittaa siitä ihan tuoreeltaan, mutta en oikein tiennyt, mitä sanoisin. Pidin kirjasta, mutten väitä ymmärtäneeni sitä tai edes tajunneeni tarinan kaikkia kiemuroita. Puhumattakaan siitä, että olisin jotenkin syvällisemmin pystynyt tulkitsemaan kirjan sanottavaa, jos sellaista sillä on. 

Sitten päätin, että minun kokemukseni kirjasta perustuu hyvin pitkälle sen kieleen, sekä yhteen tapahtumapaikkaan eli hotelliin, jossa vietin hääyöni. Kenties siksi rakkaustarina kietoutuu niin jännästi omiin kokemuksiini. Minäkin tiedän sen hotellin, vastaanoton papukaijan ja seinien köynnökset. Oma tarinani tosin on toisenlainen. Kirjassa hotellissa alkoi jotain, meillä se on maamerkkinä matkan varrella. 

Kirja on täynnä kielikuvia, joita tekee mieli makustella. Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi kirjan painettuna versiona. Varsinkin äänikirjassa olisi todennäköisesti mennyt paljon ohi. 

"Mutta minun aikani oli hidastunut niin hitaaksi ettei liikettä enää erottanut. Tai ehkä olin itsejänmettynyt, vain osa minusta liikkui ja se osa astui ulkopuolelle, katsoi kaikkea pienen matkan päästä. Hymy, laajenneet pupillit, käsi hakeutuu hiuksiin, ryhti suoristuu, pää taipuu sivulle, puna nousee poskille. Fysiologisia reaktioita, joita merkitsin ylös. Mutta suurinta muutosta ei pystynyt näkemään, sille ei ollut sanoja eikä matemaattisia merkintöjä."

Dioraama on rakkaustarina. Tavataan, koetaan intohimo, erotaan, tavataan uudelleen ja... niin mitä ? Kieli on kaunis, mutta kertomus ennemminkin rujo. Mitä tapahtuu, kun rakkaus ei riitä tai siihen ei usko tarpeeksi, vaikka haluaisi, vaikka pitäisi, vaikka joskus kaduttaa, ehkä... 

Aika on romaanissa toistensa lomiin asettuvien kierrosten spiraali. Välillä on vaikea pysyä ihan tarkkaan perässä. Tapahtumilla ei kuitenkaan ole oikeastaan väliä. Päällimmäisenä ja tärkeimpänä on tunne. 

"Olen karusellissa, vanhan ajan valtamerilaivassa. Olen tammitynnyriin suljettu huimapää, minut on heitetty Niagaran putouksiin, seinät kieppuvat ja kuulen putouksen kohinan korvissani. 

Turistien kauhunhuudot. 

Kaikki johtuu ahdistuksesta..."

Nostan kirjoista harvoin lainauksia. Yleensä se on merkki siitä, että olen jäänyt koukkuun kirjan kieleen tai sen tapa kuvata vetoaa minuun jollain syvemmällä tasolla. Dioraama tekee näin. Silti en edelleenkään tiedä, pidänkö kirjasta. En myöskään tiedä tarvitseeko minun pitää, ehkä kielen kauneus riittää. 

Ainakaan tämä ei minulle ole laiturikirja. Dioraama kuuluu lukea, silloin kun keli on outo ja vähän harmittaa. Syksyn kylmänkosteissa sumuissa, tai niin kuin minä, kevään tulon katkaisevien räntäsateiden aikaan, rakeiden ropistessa. Silloin on kirjan mielenmaisema tasatahdissa ulkoisten elementtien kanssa. 

Lukupäiväkirja: Hyvää juhannusta!

Perjantai 19.6.2020 juhannusaatto

Joka-aamuinen näkymä viime aikoina

Pikkuisen on ollut huonoa tämä viimeaikainen bloginpito. Ei sitä näillä keleillä suostu istumaan tietokoneen vieressä enempää kuin on ihan pakko (lue: pitää tehdä töitä). Eikä töistäkään välillä meinaa tulla oikein mitään. Onneksi lomaan on enää kolme viikkoa ja nekin otin kaukonäköisesti pitkillä viikonlopuilla. 

Onneksi tuli myös ostettua tämä tabletti ja siihen suojakuori näppäimistöllä. Nytkin istun terassilla kahvikuppi toisella puolella. Joka-aamuinen linnunlaulut osin on vaihtunut peipposen hälytysääneen. Poikanen kököttää toisella reunalla terassia ja kieltäytyy liikkumasta huolimatta paniikkihuudoista katonreunalta. Toinen kyhjöttää kukkaruukun juurella toisella puolella. 

Luulisi lintujen jo tottuneen meihin tai ainakin naapureidensa kertoneen, ettei noita isoja otuksia tarvitse pelätä. Pyramidikuusen rastaspariskunta ei meistä häiriinny ja västäräkkikin lopetti vahtimisen parin viikon jälkeen. Talitintit melkein istuvat tuolin käsinojalle. Lienee peippo vasta siirtynyt isommilta aloilta meidän pienelle pihallemme poikasten lentoharjoitusten myötä. 

Juhannusta vietämme tänä vuonna rauhallisesti kotinurkilla. Mikäs täällä on ollessa. Eilen ei rannallakaan ollut ruuhkaa ja vesi oli melkein kylpylämpöistä. Vielä ei ainakaan näkynyt sinilevää. 

Jotain on tullut luettuakin

Lukeminen on aikalailla keskittynyt kävelyjen äänikirjoihin. Lady Rample on viihdyttävää kuunneltavaa. Sellaista vähän hömpähtävää cozy mysteryä 1920-luvun iloisesta leskestä, joka jotenkin kummasti osuu murhajuttuihin ihan tahtomattaan. Mitään varsinaista jännitystä tai supermonimutkaista juonta näistä on turha etsiä, mutta tunnelma on ihanan kesäinen - varsinkin Hollywoodin ja Nizzan maisemissa. 

Erityisesti olen nauttinut lukiessani David Mitchellin Luukellot-romaania. Sen tummasävyinen tunnelma ja jännästi vinksahtaneet tapahtumat kiehtovat. Tarina etenee hyppäyksittäin, kohtaus kerrallaan, välissä vuosia. Osa viehätyksestä syntyy siitä, kun yhdistää tuttujen henkilöhahmojen suhteita ja rakentaa tauon tapahtumat mielessään. 

Aamukahvilukemisena olen aloittanut Minna Eväsojan Melkein geisha -kirjan. Lyhyet tarinanpätkät kirjailijan kokemuksista Japanin kulttuurista opiskeluvuosien aikana ovat viihdyttäviä ja avaavat maata steretypioiden takana. Toki kyseessä ovat vain yksilön kokemukset ja ajatukset, mutta se juuri tekee kirjasta mielenkiintoisen. 

Luen usein (yleensä) useampaa kirjaa samaan aikaan, mutta nyt olen huomannut tyylillisesti liian samakaltaisten kirjojen häiritsevän toisiaan. Kobo ehdotti minulle mielenkiintoiselta kuulostavaa kirjaa The ten thousand doors of January. Kirja kertoo maailmoista toiseen vievistä ovista, joita January löytää ja joista hän lukee toisen tytön päiväkirjasta. Hieman unenomainen tunnelma ja yllättävät "omituisuudet" tekevät tarinasta mielenkiintoisen, mutta toisaalta ne sekoittuvat liikaa David Mitchellin kirjaan, vaikka tarinat ovatkin ihan eri aikoihin sijoittuvia ja sinänsä täysin toisistaan poikkeavia. Taidan siis lukea ensin tuon Mitchellin loppuun ja palata vasta sen jälkeen tämän pariin. 

Lukemista siis riittää. Toton kanssa kuunnellaan romaania Morriganin koetukset. Tai siis Toto kuuntelee. Minä olen kirjan lukenut jo aiemmin, joten myönnän touhuavani vieressä kaikenlaista. Sitä paitsi, nukahdan useimmiten kesken kaiken. Sama tosin pätee kaikkiin illalla kuuntelemiini kirjoihin. Tuntuu siltä, että kroppa ja mieli ovat jo rentoutumassa lomatunnelmaan. Ehkä vältän tänä vuonna ensimmäisen lomaviikon kooman (?). 

Sunnuntai 21.6.2020 

Juhannusviikonloppu lähestyy loppuaan ja millainen viikonloppu tämä on ollutkaan! Aurinko ja lämpö ovat hellineet kotosalla leppoisasti rentoutuvia. Uimassa käytiin, grillattiin, luettiin, pelattiin mölkkyä... Mieli on levännyt ja minä tietysti olen laiskotellut, isäntä juoksi puolimaratonin... 

Kolme viikkoa töitä jäljellä. Tiukkaa tulee tekemään sillä tekemistä on paljon, mutta ihan eri mielellä palaa sorvin ääreen tällaisen viikonlopun jälkeen. 

Lukeminen on mennyt vähän niin kuin äänikirjoiksi. Lady Rample Sits in oli cozy mystery -versio Hitchcockin Takaikkunasta - leppoisa sellainen. Ihan parasta oli Etelä-Ranska miljöönä. 

Aloin myös kuuntelemaan Tove Janssonin Kesäkirjaa. Minulla on tämä jäänyt väliin. Muutama vuosi sitten ostin kyllä äänikirjan Elisa Kirjasta, mutta siitä ilmeisesti puuttui joitakin lukuja, joten jätin kesken. Tämän version lukee Linda Liukas. Hän lukee kyllä ihan hyvin, mutta jotenkin minun mielessäni tarinaa kertoo isoäiti, joten siihen sopisi joku vähän kypsemmän äänen omaava lukija. 

Viime viikoilla luettua: 

Shéa MacLeod: Lady Rample Spies a Clue, Lady Rample and the Silver Screen, Lady Rample Sits in

Sarjan toisessa osassa Lady Rample päätyy viikonloppujuhlissa etsimään saksalaisia vakoojia. Seuraavassa osassa taas matkataan Hollywoodin tähtipölyyn ja mietitään, kuka haluaisi päästää päiviltä elokuvatuottajan. Vakoojatarina oli itse asiassa vähän tylsä ja sen parasta antia olivat Lady Ramplen ja Aunt Buttyn pukujen kuvaukset, englantilaisen maaseudun tapahtumat ja vähän liioitellut henkilöhahmot. Hollywoodissa puolestaan avautui 20-luvun unelmateollisuus ja muutenkin tarina oli mielenkiintoisempi. Eivät  nämä ole mitään suurta kirjallisuutta, mutta voi miten sopivia hellekelien laiturilukemistoon. 

Dekkariviikko 2020 - Laiturilukemistoon historiaa ripauksella jännitystä ja romantiikka

Vielä ehtii! Dekkariviikko on vasta lauantaissa, eikä kesässäkään olla vielä edes juhannuksessa. Kelitkin suorastaan houkuttelevat laiturilukemiston pariin, vaikka niitä lukisi kotipihan lepotuolissa tai sohvannurkassa. 

Mikä siinä muuten on, että dekkarit tuntuvat jotenkin erityisesti kuuluvan juuri kesään? Minäkin luen niitä läpi koko vuoden, mutta kesää en osaisi edes kuvitella ilman muutamaa leppoisaa dekkaria. Niin, kesädekkareiden kuuluu minulla olla nimenomaan leppoisia. Kaikkein parasta on, jos niiden mukana pääsee matkustamaan, ajassa tai paikassa - varsinkin näin Korona-kesänä. 

Sujata Masseyn dekkareiden kohdalla pääsee ruksaamaan sekä historiallisen kontekstin, että maantieteellisen kaukaisuuden. Perveen Mistryn seikkailut 1920-luvun Intiassa tuovat eksotiikkaa lähilaiturille. 

 

Sujata Massey: Satapurin jalokivi 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Pidin valtavasti nuoren intialaisen naisasianajan ensimmäisestä seikkailusta kirjassa Murha Bombayssa. Rikas historiallinen konteksti, kulttuurikontekstissa miellyttävän kipakka päähenkilö, sekä tietysti mielenkiintoinen juoni ja henkilöhahmojen huolellinen taustoittaminen tekivät lukemisesti miellyttävää. Tarinan kulkuun saattoi rauhassa paneutua. Kun sarjan toinen osa, Satapurin jalokivi ilmestyi Suomeksi, oli se ihan pakko hankkia luettavaksi. 

Tällä kertaa Perveen saa ystävänsä isältä toimeksiannon lähteä kaukaiseen Satapurin ruhtinaskuntaan selvittelemään nuoren prinssin koulutuksen järjestämistä. Saavuttuaan paikalle hän huomaa pelissä olevan enemmänkin kuin lapsen koulutus. Vaara tuntuu vaanivan hallitsijaperheen jäseniä ja palatsissa pelätään kirouksen iskevän uudelleen.  Perveen huomaa sotkeutuneensa vaaralliseen valtataisteluun, jossa keinoja ei kaihdeta. 

Tarinassa on mukana myös ripaus romantiikkaa, mutta ensimmäisen osan tavoin äitelyyteen ei sorruta. On mukava lukea tarinaa, jossa (nais)päähenkilön ihastukseen ei kuluteta aikaa juonen kustannuksella, eikä kyseessä ole mikään suoraviivainen juttu muutenkaan.

Edelleenkin pidin kovasti Perveenistä, jolla on pää hartioiden välissä, joskin välillä vähän omapäinen sellainen. Kirjassa myös esitellään useita uusia henkilöhahmoja ja koko ympäristö muuttuu Bombayn kaupunkivilinästä viidakon keskellä vuoristossa kohoavaan palatsiin. Sekä henkilöiden että tapahtumapaikkojen kuvaus on taas mielenkiintoista. 

Ensimmäisen osan kuuntelin äänikirjana, mutta tämän toisen luin ekirjana. Ehkä Sujata Masseyn tapa kirjoittaa sopiikin paremmin kuunneltavaksi. Lukiessa jäin välillä kiinnii turhankin selitteleviin kohtiin. Perveenin ajatuksia ja tunteita kuvattiin turhankin kuvailevasti toiminnan ja näyttämisen sijaa. Voi olla, että tuo nousi näkyviin paremmin tekstiä lukiessa - tai sitten vain ensimmäinen osa oli ehkä viimeistelty huolellisemmin. 

Tykkäsin siis kovasti, mutta seuraavan osan (jos sellainen tulee) taidan kuunnella taas äänikirjana. Ehkä sitten ensi kesänä osana loman laiturilukemistoa. 

Dekkariviikko: Jännitystä lapsille

Se on kuulkaas taas Dekkariviikko! Minulla on tökkinyt viime aikoina niin lukeminen kuin blogin kirjoittaminen, mutta tähän on pakko osallistua. Sen verran paljon tulee dekkareita vuoden aikana lueskeltua. Viime vuosien aikana dekkarigenre on näköjään vakiinnuttanut paikkansa lukumääräisen lukulistani kärjessä, vaikka fantasia pistikin pitkään hanttiin. 

Minulle dekkarit ovatkin tavallaan pakoa todellisuudesta, siinä missä fantasiakin. On roistoja ja hyviksiä. Yleensä lopussa paha saa palkkansa ja tarina on siististi paketissa. Homma hanskassa, toisin kuin ehkä meidän huushollin härdellissä usein. Samasta syystä lienevät dekkarit houkutelleet luokseen Korona-aikana. Vaikka uutiset ovat ehkä olleet julmuudessaan useinkin fiktion tasolla, on juurikin tuo kontrollin tunne ja ennakoitavuus suonut hengähdystauon eristysarkeen. 

Tässä kohtaa lienee paikallaan mainita, etten lue kovinkaan raakoja tai väkivaltaa tarkasti kuvailevia dekkareita. En vaan halua. Antakaa minulle cozy mystery tai vanha kunnon "whodunnit" niin minä olen messissä. 

Ensimmäisen Agatha Christieni taisin lukea jo pienenä alakoululaisena, mutta tokihan noita lapsille suunnattujakin kirjoja oli kirjasto täynnä. Viisikko, Neiti Etsivä, Seikkailu-sarja, SOS-sarja, 3 Etsivää jne... taisin lukea ne kaikki! Toto eli kuopus 9v olisi nyt juuri noille sopivassa iässä, mutten oikein ole uskaltanut tarjota. Vanhemmat pojat kun tyrmäsivät Viisikot aikoinaan tylsinä. 

Onneksi on uudempia versioita, joiden maailma on nykyajan lapselle tutumpi, vaikkakin konsepti sama. Juuri kuuntelimme Toton kanssa peräkkäin 5 osaa Seikkailuserkkuja. 

Katarina Mazetti : Seikkailuserkukset 

Varjoja ja vakoojia, Voroja ja vompatteja, Viikinkejä ja vampyyrejä, Haamuja ja hirviöitä, Roistoja ja roskaajia

äänikirjan lukija: Kati Tamminen 

Kuunnteltu Nextorysta

Serkukset, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, saapuvat viettämään lomiaan tätinsä saarelle. Loma ei tietenkään suju koskaan ihan pelkästään rentoutumalla, vaan serkukset törmäävät milloin muinaisaarteen ryöstäjiin, milloin meren saastuttajiin, murtovarkaisiin tai pakolaisten salakuljettajiin. On oikeastaan aika hurjaa, miten paljon erilaisia, melkoisen ajankohtaisia ja uutisistakin tuttuja asioita voi tunkea häiritsemään lomailua pienellä paikkakunnalla. Onneksi serkukset ovat neuvokkaita ja pelottavistakin tilanteista selvitään kunnialla. 

Asetelma on tietysti tuttu ja moneen kertaan kierrätetty. Mitä nyt lemmikkinä ei tällä kertaa ole koira vaan kissa, nimeltään Katinryökäle. Uutta ovat myös herkkureseptit, joita tarjoilee serkuksista Ranskassa kokkivanhempiensa kanssa asuva Alex. Luulen, että meillä sattuneesta syystä tuo Ranska-yhteys (ja ne herkuttelut) tuntuvat vetävän puoleensa. Ainakin lukijan ääntämys ruokalajien ja muutamine ranskankielisten fraasien kohdalla aiheutti riemastuneita naurunpyrskähdyksiä. 

Lapset, Julia, Pörri, Alex ja Jori ovat hauskoja päähenkilöitä. Pörri mainitaan melkoisen nuoreksi kirjasarjan alussa, mutta hänen tapansa puhua ja käyttäytyä, eivät kyllä ole ihan linjassa mainitun iän kanssa. Tuota tosin taitaa ihmetellä lähinnä äiti ja nuorempi kuuntelija vain naureskelee. 

Jännitystä näissä tarinoissa ei varsinaisesti ole kuin nimeksi, mutta ihan  tarpeeksi iltasatukuunteluun. Hauskoja kohtia riittää. Nuoremman kuuntelijan mielestä sarja on ennen kaikkea hauska ja jännää vaan sopivasti piristämässä. 

Kolme ensimmäistä osaa kuuntelimme innostuneesti ja ihan putkeen. Sitten vähän töksähti. Juonikaava on liian samanlainen, vaikka aihealueet vaihtelevatkin. Tämä ei oikein sovi Toton "sarja kerralla loppuun" - lukutavalle. Paremminkin näitä kannattaisi lukea muiden tarinoiden lomassa, sillä kolmannen jälkeen alkoi Totollakin tahti hiipua ja välillä meinasi äänikirjojen kuuntelu unohtua kokonaan.

Nyt on vaihdettu genreä välillä fantasian puolelle, mutta nämä toimivat kyllä oivallisena esittelynä dekkarien pariin. Ihan uusi ei kirjallisuudenlaji kyllä Totollekaan ollut. Olemmehan kuunnelleet jo aiemmin Mestarietsivä Blomkvistin seikkailuja. Sekin upposi. Taitaa olla kasvamassa seuraava dekkarien suurkuluttaja perheeseen. 

(Luku)päiväkirja : Ah, ihana kesä ja kesäloman kaipuu

Sunnuntai 7.6.2020

Se on sitten jo ensimmäinen kesälomaviikko pojilla takana. On ollut aurinkoa ja sadetta, aurinkoa ja sadetta. Toto on kiertänyt korttelia pyörällä ja touhunnut kavereiden kanssa. Isommat pojat touhuavat omiaan. Me vanhemmat teemme töitä. 

Toisin sanoen, yritämme tehdä töitä. Isäntä siinä jotenkin onnistuu, mutta minun täytyy myöntää olevani jo aikalailla kesälomatunnelmissa huolimatta edessä olevista viikoista ennen kuin se loma oikeasti alkaa. Tässä voi olla vielä tuskalliset ajat edessä läppärin vieressä muksujen lomaillessa. 

On ihanaa, miten pihalla kaikki kasvaa ja sadekin näytti vain kiihdyttävän tahtia. Vesikrassia on saksittu salaatteihin ja leivän päälle jo viikon ajan. Tänään nappasin kolme ensimmäistä retiisiä kasvulaatikosta. 

Siinä tuntee jotain alkukantaista tyydytystä, kun voi napsia ruokapöytään jotain itse kasvattamaansa. Eihän meidän pikkupihaltamme tätä konklaavia varsinaisesti saa ruokittua, mutta jotain sentään löytyy lautaselle. Pihalla olenkin käynyt vahtimassa kasvutahtia varmaan joinakin päivinä melkein parin tunnin välein... 

En siis ole koko viikkona saanut oikein mitään järkevää aikaiseksi sen paremmin töissä, blogissa kuin huushollissakaan. No, jotain sentään olen lukenut ja kuunnellut. Peräti kolme kirjaa. 

Huomenna alkaa Dekkariviikko! Tänä(kin) vuonna kirjabloggaajat huomioivat monien suosikkigenren ja odotettavissa on dekkaripainotteisia postauksia laidasta laitaan. Luetut.net -blogi emännöi ja sieltä löytyy lista  mukana olevista blogeista. Kannattaa lähteä kierrokselle! 

Viikolla loppuun luetut 

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina

Lukija: Karoliina Kudjoi

Mielenkiintoinen kirja mielenkiintoisesta naisesta. Vähän melodramaattinen ja paikoin nimidroppailu vähän väsytti, mutta samalla kirja antaa hyvän kuvan niin suomalaisesta talouselämästä, erityisesti tekstiiliteollisuudessa kuin vaikuttavan persoonan elämästä. 

Katarina Mazetti: Roistoja ja roskaajia 

Lukija: Kati Tamminen

Seikkailuserkut jo viidennessä seikkailussa. Nyt alkoi Totoakin jo väsyttämään. Kivoja kirjoja, mutta kovasti on kaavamainen juoni. Plussaa tietysti ajankohtaisista aiheista - nyt pohdittiin saastuttamista ja ympäristönsuojelun tärkeyttä. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama 

Kauniisti kirjoitettu, mutta hivenen vaikeaselkoinen rakkaustarina - tai mitä sitä piilottelemaan, en tainnut oikein ymmärtää tämän kirjan juonta ja jujua ollenkaan. Toisinaan vaan kaunis kieli riittää.