Kesän pieniä onnenhetkiä ja salaatin kaappikamut

Sitä tulee ihminen loppujen lopuksi onnelliseksi pienistä asioista. Niin kuin nyt vaikka siitä, kun voi näyttää kaksivuotiaalle, mistä pihan nurkasta löytyy seinän vierestä kypsä villimansikka. Voi sitä hymyä !

Onnentunne syntyy myös siitä, kun voi kerätä lounassalaatin aineksia omasta kasvulaatikosta. Tällä kertaa sieltä löytyi salaattia, minttua ja korianteria. Tomaatit ovat vasta kukkanuppuina, mutta vielä nekin sieltä ilmaantuvat ! Eikä mikään maistu niin hyvältä kuin itse kasvatettu.

Toki tähän salaattiin sitten käytettiin kaikenlaista muutakin keittiön kaapeista löytyvää. Ainoa ostettava oli leipä, kun ei tämä leipoja ole ehtinyt edes avaamaan jauhopussia viime aikoina. (Paitsi eilen illalla Copycat leipoi Jaelin mantelitorttua, mutta se olikin mantelista ja huitsin nopea - Cc kehuskelee aikaansaannoksellaan tällä kertaa FBn puolella...)

Tässä tämän sekasalaatin ohje.


Puutarhan salaatti ja kaappikamut

Paahda pinjansiemeniä, anna jäähtyä.

Keitä pari kananmunaa, anna jäähtyä.

Hae pihalta salaattia, minttua ja korianteria. Pese ja kuivaa ja käytä salaatin pohjaksi. Leikkaa paloiksi tomaattia, kurkkua ja paprikaa, ja lisää salaattiin. Ruskista pekonia, riko pieniksi paloiksi ja lisää joukkoon. Halkaise muutama juustolla täytetty pieni chilipaprika (esim. Pirkka-säilyke) neljään osaan ja, kyllä, lisää joukkoon. Lisää vielä purkkitonnikalaa ja ne alussa valmistetut pinjasiemenet ja kananmunat.

Kastikkeeksi voi käyttää joko paprikapurkin öljyä tai sitten balsamicokastiketta. Hyvää molemmilla.

Taste of Helsinki - vettä ripsotti ja ruoka maistui

Helposti päivän kaunein annos - Juuren haukipatee

Kävin tuossa torstai-iltana katsastamassa Taste of Helsinki tapahtuman antia. Näin perjantaihin nähden meillä ilmeisesti oli tuuria (ainakin tuosta ulkoa kuuluvasta ropinasta päätellen), sillä vettä ripsotti vain pikkuisen. Eikä tuo haitannut yhtään, kun oli varustautunut ohuella sateenpitävällä takilla ja paikalla oli melkoisesti telttakatoksia. Niin, eikä jonoja ruoan luokse ollut juuri lainkaan. Kyllä nyt taitaa niitä harmittaa, jotka pienten pilvien takia lykkäsivät käyntinsä myöhempään päivään...

Mitä illasta sitten jäi mieleen ?

Paksu, pehmeä nurmikko jalkojen alla ja iloiset ihmiset. Tuulessä läpyttävät viirit ja se, etteivät kädet tuntuneet riittävän mihinkään, varsinkaan valokuvaamiseen. Se, että kesti hetken ennen kuin ymmärsi, mikä oli homman juju ja mitää pitää tehdä. Hae markat käytettäväksi yhdestä paikasta  ja sitten viinilasi toisesta, äläkä vaan unohda sitä lasia mihinkään, sillä siinä on 5 euron pantti, jonka voi sitten lopuksi lunastaa sieltä kolmannelta standilta. Olihan tuo pikkuisen monimutkaista.

Yhtä asiaa jäin vähän pohtimaan : "Jääkö ruoasta nauttiminen vähän puolitiehen, kun se syödään tuolla tavalla pikkuisen hätäisesti ja yleensä seisten ?" Onhan tuossa oma tunnelmansa, mutta ehkä minä sittenkin pidän enemmän siitä, kun ehtii istumaan ja keskittymään lautasella olevaan enemmän kuin siihen kaatuuko viini lasista samalla kun haarukoi herkkua suuhunsa. No, nyt olin vähän epäoikeudenmukainen. Kyllä siellä yleensä jonkinlaisen tason löysi lasinsa ja lautasensa alle. Tosin vähän saattoi joutua etsimään ja kinaamaan ruokaa hakemassa oleville kavereilleen pöytätilaa varaavien kanssa.  Sinänsä hassua, sillä ne annokset olivat kyllä sen verran pieniä, että olisimme ne helposti siitä syöneet ennen kuin hakijat palaavat paikalle.

Mieleen jäivät myös Chez Mariuksen sous-vide-viritykset, joita alkoi tehdä mieli kotiinkin. (Mihin minä sen muka täällä enää saisin?)

Lihatukku Tammisen iso käsivoimalla toimiva leikkelekone taas toi elävästi mieleen ajat nuorena tyttönä lihatiskin myyjänä. Nostalgiaa - en olekaan ollut noin lähellä kyseistä vehjettä yli 20 vuoteen. 

Luomon luomumuna ja sienitoffeeta

Niin, se ruoka

Kun paikalla on kaupungin huippuravintoloita, nousevat odotukset ruoan suhteen tietysti pilviin. Olikin melkein vaikea päättää, minne siinä suunnistaisi. Kaikkea ei kuitenkaan  pystyisi maistamaan. Paljon ehdimme muutaman ihmisen voimin kokeilemaan, mutta alla ne mieleenpainuvimmat omissa kategorioissaan.

Eksoottisuudessa voiton taisi viedä LUOMON luomumuna sienitoffeen kanssa (EARTHQUAKE” – Organic egg 64,7°C with mushroom toffee). Kananmuna nyt oli kananmuna, luomua tai ei,  ja kylmänä ehkä vähän outokin elämys kaikessa pehmeydessään, mutta sienitoffee oli kyllä ihan huippukokemus. Jotenkin se sienen umami ja toffeen makeus vaan pelasivat ihan sairaan hyvin yhteen. Toffeeta olisi voinut syödä enemmänkin ihan paljaaltaan. Siihen liittyviä mahdollisuuksia pitänee kotonakin tutkailla vielä tarkemmin jossain välissä. 

Kauneimman annoksen tittelin vei helposti JUUREN haukipatee (PATÉ OF PIKE with beetroot and cucumber, seasoned with currant leaves katso ylhäällä). Makukin kuulemma oli upean hienostunut. Itse en tällä kertaa sitä maistanut.

Varmasti kotona kokeiltavaksi mahdollisimman nopeasti nousi BISTRO OMATIN punajuuriaioli, joka tarjoiltiin luomunaudasta tehdyn carpaccion lisänä (ORGANIC BEEF CARPACCIO, beetroot aioli and juicy salad ).

Houkuttelevia jälkiruokiakin oli tarjolla jos jonkinmoisia, mutta minun askeleeni suuntautuivat määrätietoisesti ostamaan macaron-leivoksia PETRIS chocolate roomin standilta. 1mk /kipale ei kauheasti kirpaissut ja samalla sain tuliaiset kotiin. Leivokset olivat myös ihanan reilun kokoisia. Isompikin ihminen sai yhdestä enemmän kuin pienen suupalan ja Toto 2v natusti omaansa hartaana ja pitkään. Passio-macaron kirvoitti pieneltä "nam-nam" kommentin useammin kuin kerran.

Taittingerin halvempaa rosé-shamppanjaa ja macarons

Kaikkiaan oli ilta mielenkiintoinen elämys. Ihan jo senkin takia kannatti paikalle mennä, ainakin nyt näin yhtenä vuonna. Rahaa tietysti saa palamaan vauhdilla, mutta lienee tämä silti helpompi (ja edullisempi) tapa testailla huippuravintoloiden tyyliä kuin käydä jokaisessa erikseen syömässä.

Lihatukku Tamminen  biffasi sisäänpääsyn

Ruokaa romaaneista VII - Italiafiilistelyä

Vera Vala : Kuolema sypressin varjossa
Luettavaksi ja blogattavaksi - ja tällä kertaa kokattavaksikin - saatu Elisa Kirjalta 
Varsinainen kirjajuttu vielä tulossa- EDIT : sen löytää täältä

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Italiaan. Päähenkilö Arianna pitää ruoanlaitosta ja Kobolla tuli merkittyä useampikin inspiroiva sivu muistiin. Eniten mieleen jäi pyörimään kesäkurpitsa pasta Gorgonzola-juustolla. Harmikseni vain ei kaupasta löytynyt Gorgonzolaa. En viitsinyt ottaa mitään muuta sinihomejuustoa, kun maut ovat kuitenkin aina vähän erilaisia. Se sitten siitä ideasta.

Kuten Ariannallakin kirjassa, minunkin ruoanlaittoinspiraationi on kovasti kiinni päivän mielialasta. Tänään oli aika kiireinen päivä ja nyt illalla sataa. Pastaa lohturuoaksi siis ehdottomasti. Gorgonzolan puuttumisesta huolimatta en päässyt irti Italia -fiiliksestä, joka on minua ympäröinyt kirjan loppumisen jälkeen. Siinä oli jotenkin niin ihanat maisemat ja tarina henki italialaista rentoa elämäntapaa vaikka murhaa selvitettiinkin. Siispä unohdetaan sinihomejuusto, mutta käytetään silti se kesäkurpitsa jääkaapista ja inspiroidutaan ihan vain tunnelmasta.

Siispä, punaista, vihreää ja valkoista eli kliseinen Italia -yhdistelmä basilikaa, tomaattia ja mozzarellaa. Niin ja jonkin verran kaikkea muutakin. Lukekaa tuosta alta, mitä kaikkea. Tästä saattaa hyvinkin tulla meillä yksi vakiopasta kotiruokarepertuaariin. Sitä en sitten tiedä, miten oikeasti italialaista tämä loppujen lopuksi oli, mutta liekö tuolla niin väliä. Maistui ihanalta ja Ariannakin varmaan tykkäisi (?)

Kesäkurpitsa-sitruunapastaa mozzarellalla (ja parilla muullakin jutulla)

2,5:lle

1 pieni kesäkurpitsa pilkottuna
2 pientä kevään sipulia silputtuna
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä
kuivattua chiliä
kirsikkatomaatteja
yhden sitruunan kuori ja mehu
1 mozzarellapallo
iso kourallinen basilikaa
parmesaaniraastetta
tuorepastaa 

Laita pastavesi kiehumaan ja suolaa se kun poreilee..

Lorauta pannuun oliiviöljyä ja kuumenna se vähän yli keskilämmöllä. Lisää kesäkurpitsapalat ja sipuli ja pikkuisen suolaa. Anna kypsyä hetken ajan. Raasta mukaan sitruunankuori ja lorauta joukkoon puolet sitruunamehusta. Lisää 1/2 tl kuivattuja chilihiutaleita. Odota muutama minuutti ja sekoita aina välillä.

Lisää joukkoon pari kourallista puolitettuja kirsikkatomaatteja, kun kesäkurpitsa näyttää kypsältä mutta vielä purutuntumaa omaavalta. revi joukkoon mozzarellapallo. Lisää vielä iso kourallinen silputtuja basilikanlehtiä.

Keitä tuorepasta paketin ohjeen mukaan, valuta ja kaada pannulle. Ota mukaan pikkuisen keitinlientä. Sekoita pannuun kastikkeen kanssa ja annostele heti lautasille.

Raasta päälle parmesaania ja ripottele pikkuisen mustapippuria. Koristele vielä halutessasi basilikanlehdillä.

Nauti. Laita silmät kiinni ja kuvittele olevasi Italian auringon alla.

Muut ruokaa romaaneista sarjan osat löytyvät sivupalkin linkin takaa ja edellinen artikkeli täältä.

Nam, saisko lisää ? Tämän kesän vakiojäde

Tässä eräänä päivänä mietin, että pitäisi varmaan taas itse ruveta tekemään kotona jäätelöä. Tulee jo kalliiksikin, kun kesälomalaiset juoksevat moneen kertaan päivässä hakemassa pakkasesta jätskiä niin itselleen kuin kavereilleen. Siitä puhumattakaan, että itse tehtynä tietäisi, mitä jätskiin on laitettu.

Kun vielä satuin ilmoittautumaan Dansukkerin ja Ruoka.fi:n jäätelöreseptikisaan (kerron sitten kun pääsette klikkaamaan äänenne) ja sain Dansukkerilta glukoosisiirappia kokeiltavaksi, oli ihan pakko ryhtyä tuumasta toimeen. Erityisesti minua kiinnosti väite siitä, että glukoosisiirapin avulla saisi rakenteesta samalla tavalla kermaisen kuin jäätelökoneella ilman kyseistä masiinaa. Onhan minulla sellainen pieni, jonka kulho-osa sattuu mahtumaan pakkaseen, mutta ei sen kanssa saa kuin itsensä kiukkuiseksi. Määrä on liian pieni ja siitäkin puolet tuppaa jäätymään kulhon reunaan kovaksi kerrokseksi.

Ensin pyörittelin mielessäni erilaisia kermalikööri-suklaakirsikka-yhdistelmiä, mutta kohderyhmän ollessa erityisesti lapset jätin liköörit suosiolla toiseen kertaan.

Lisävaatimuksen jäätelönvalmistukselle asettaa myös poikien kaverin lievä laktoosi-intoleranssi. Sorbetit eivät meillä oikein kelpaa, joten jotain kermaista pitäisi keksiä. Mikä siis on valkoista, kermaista, muttei kermaa ? No, kookosmaito.

Yksinään tuo lienee vähän äklöä, mutta mitäs jos lisäisi minttua ? Niin, ja pihalla kasvaa raparperia ja mansikoita sattui olemaan muutama keikkumassa keittiön pöydällä.

Lopputuloksen näette kuvista. Testasin sekä jäätelökoneella että haarukalla muutaman kerran jäätymisen aikaan sekoittamalla. Hyvää tuli molemmilla tavoilla. Taitavat loputkin glukoosisiirapista tulla meillä käytettyä tässä kesän aikana. Tuskinpa saamani pari pulloa edes riittävät tällä jäätelönkulutuksella.

Ja mitä sanoi kohderyhmän testiporukka ? Vastaus oli yksimielinen :

 "Nam, saisko lisää ? " 

Kookos-minttujäätelö raparperi-mansikkahillolla

1 prk (400g) kookosmaitoa
1 dl tomusokeria
4 munankeltuaista
1 dl glukoosisiirappia
2 tl vaniljauutetta
mintunoksa

2 raparperinvartta
viitisen mansikkaa
vajaa puoli desiä glukoosisiirappia
vajaa puoli desiä sokeria
loraus sitruunamehua

Kuori ja pilko raparperinvarret. Pese ja pilko mansikat. Laita molemmat sokerin ja siirapin kanssa pieneen kattilaan ja anna porista hiljaisella puolisen tuntia. Lisää lopuksi loraus sitruunamehua ja jäähdytä jääkaappikylmäksi.

Sekoita kookosmaito, sokeri, siirappi, mintunoksa ja munankeltuaiset. Kuumenna koko ajan sekoittaen, kunnes seos paksunee. Lisää lopuksi vanilja. Siivilöi kulhoon ja jäähdytä jääkaappikylmäksi.

Valmista jäätelö jäätelökoneessa ohjeen mukaan tai laita kookosseos pakastimeen ja sekoita sitä muutaman kerran jäätymisen aikana. Minä vain sohin haarukalla, mutta koostumuksesta saisi varmaan vieläkin kermaisemman, jos vatkaisi kunnolla sähkövatkaimella.

Kun kookosmaitoseos on melkein jäätynyttä, mutta vielä juuri sekoitettavissa, lisää raparperi-mansikkahillo ja sekoita. Itse sekoitin vain vähän. Näin jäätelössä on puhtaasti kookosjätskiä ja sitten pelkkiä hillokohtia.

Paahda kookoshiutaleita kuivalla pannulla, kunnes ne ovat kullanruskeita. Ripottele niitä jäätelöpallojen päälle ja koristele vielä mintunlehdillä.

Dansukker toimitti siirapit

Voiko dekkarikuuta viettää ilman... ?

Agatha Christie : Seitti
Saatu Elisa Kirjalta luettavaksi (ei kun siis kuunneltavaksi) ja blogattavaksi 

Siis voiko dekkarikuuta viettää ilman Agatha Christietä ? No ei todellakaan voi - ainakaan minun mielestäni. Neiti Etsivien ja Viisikko-sarjan jälkeen Agatha Christien dekkarit olivat seuraavana tutustumislistalla silloin joskus hamassa nuoruudessa. Niitä on siis vuosien varrella tullut luettua erinäisiä. Neiti Marple ja erityisesti Hercule Poirot tuntuvat jo melkein perheenjäseniltä. Erityisesti tuo muhkeaviiksinen belgialainen herrasmies, josta tehtyyn David Suchetin tv-versioon olen suorastaan rakastunut.

Tällä kertaa ei tarinassa kuitenkaan tavata ketään vanhaa tuttua sankaria tai sankaritarta vaan tutustuttavana oli alunperin näytelmäksi kirjoitettu Seitti. Siinä kaikki tapahtuu yhden illan aikana, yhdessä huoneessa. Uutuudenviehätystä lisäsi myös se, että kuuntelin kirjan äänikirjana. Esitysmuoto sopiikin tarinaan hurjan hyvin ja Lars Svedbergin tapa lukea oli juuri oikea. Hän vain luki kirjaa, sen kummemmin äänellään konstailematta, mutta silti henkilöhahmojen tapa puhua ja olemus välittyi kuuntelijalle. Silittäminen ja rikkaruohojen kitkeminen olivat yllättävän houkuttelevaa puuhaa, kun samalla saattoi mielessään seurata jännittävää näytelmää.

Tarina onkin Christiemäisesti täynnä yllättäviä käänteitä ja henkilöhahmoista paljastuu monenmoista. Clarissa Hailsham-Brown ja hänen ulkoministeriössä työskentelevä aviomiehensä odottavat tärkeitä diplomaattisia vieraita kotiinsa. Kaiken pitäisi olla valmiina ja julkisuuden autuaasti tietämätön tärkeästä tapaamisesta. Sitten olohuoneeseen ilmestyy ruumis ja kaikki uhkaa mennä sekaisin.

Kuten aina, henkilöhahmot ovat herkullisia karikatyyrejä. Kaunis ja vilkkaan mielikuvituksen omaava Clarissa ohjailee miehiä mielensä mukaan. Hänen miehensä Henry on pidättyväisen, englantilaisen herrasmiesvirkamiehen perikuva. Clarissan huoltaja Sir Rowley taas on juuri sellainen kuin Brittiläisen Imperiumin aikoina voisi yläluokkalaisen englantilaisen diploomatin kuvitella olevankin.

Hupaisaa, jännää ja vähän makaaberia, siis juuri sopivaa dekkarikuun kuunneltavaa. Äänikirjan kuuntelu olikin vielä hauskempaa kuin ajattelin. Tähän mennessä olen kuunnellut tasan yhden ja soittanut muutaman pojille.  Näitä pitää vielä hankkia lisää. Vähän täytyy kuitenkin vielä tuota tekniikkaa miettiä. Sisätiloissa puhelimen kaiuttimesta kuuntelu toimi ihan hyvin, mutta ulkona tarvitaan kuulokkeet. Millaiset ? - Sitä tullaan pohtimaan tämän kuun kapineessa, mutta ensin pitää vähän hankkia lisää tietoja. Isännän urheilukuulokkeet olivat yllättävän epämukavat. Liekö vika sitten kuuntelijan korvissa vai kuulokkeissa ?

2 aikuista + 4 poikaa = yksi terveellisempi uunipannukakku...

No, ei nyt ehkä ihan kerralla, mutta aika iso vajaus oli pannulla jo pelkästään poikien jäljiltä.
Lisukkeena taas tomusokerilla ja vaniljasokerilla makeutettuja mansikoita ja Vispi-vaahtoa. Ei pöllömpi välipala kesälomalaisilla :-)

Osaksi jauhoista laitoin täysjyväjauhoja ja vähensin hiukan voin määrää. Saatoin siis väittää terveellisemmäksi versioksi.
Maitona oli punaista hylamaitoa - kelpasi siis lievälle laktoosi-intolerantikollekin.

Se meidän terveellisempi uunpannukakku 

1l punaista hylamaitoa (sitä iskukuumennettua)
3 kananmunaa
70g sulatettua voita
1 dl sokeria
runsas 1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,5 tl vaniljasokeria
3 dl vehnäjauhoja
3 dl täysjyvävehnäjauhoja

Sekoita taikinan ainekset ja anna seoksen turvota ainakin puolisen tuntia.
Paista leivinpaperilla vuoratulla pellillä 200 asteessa 30-35min ajan.

Yksinhuoltajaäiti sarjamurhaajan jäljillä - Anna Jansson : Murhan alkemia

Anna Jansson : Murhan alkemia
Elisa Kirjasta joskus itse hankittua

Pohjoismainen dekkari on viime vuosina saanut maailmanlaajuista huomiota niin tv-sarjoissa kuin kirjoissakin. Kurt Wallanderin poliisihahmon tuntevat yhä useammat, mutta Anna Janssonin Maria Wern vetoaa ehkä vielä enemmän naislukijoihin. Molemmat ovat tuttuja niin kirjoista kuin telkkaristakin.

Maria Wern edustaa modernia dekkarien päähenkilötyyliä. Ensinnäkin kyseessä on nainen, joka ammattimaisesti ratkaisee rikoksia. Ei siis kylän höppänä, mutta kuitenkin skarppi tätihahmo (vrt. Miss Marple) tai rikoksiin tahtomattaan sekaantuva ja nenänsä joka paikkaan tunkea rouvashenkilö.
Hän on myös rakkaussuhteissaan kompuroiva yksinhuoltajaäiti, joka tasapainoilee rankan poliisityön ja perhe-elämän vaatimusten välillä. Häneen voivat samaistua kaikki työelämän ja kotitöiden kurimuksessa taistelevat uraäidit. Paitsi, että Maria Wernin työnä on tosiaankin ratkaista murhia ja muita rikoksia.

Murhan alkemia kertoo siitä, miten 40 vuoden aikaiset tapahtumat saavat karmean päätöksen, kun vanha lasinpuhaltaja katoaa sairaalasta. Vähitellen tapahtuu murhia, jotka kaikki on suunniteltu kammottavan taiteellisesti ja jotka kaikki linkittyvät lasinpuhaltajaan ja hänen nuorena syöpään kuolleeseen vaimoonsa. Vähitellen vyyhti purkautuu ja lukijalle kerrotaan, miten kaukaiset vääryydet saattavat konkretisoitua nykypäivän väkivaltaan.

Tarina on hyvin rakennettu. Marian ja hänen kollegojensa henkilökohtainen elämä linkittyy rikosketjuun mielenkiintoisella tavalla. Vähän ehkä häiritsi se, että satuin hyppäämään tämän myötä keskelle aiemmin lukematonta sarjaa. Tuntui siltä, että osa viittauksista meni vähän ohi.

Mielenkiintoinen, modernin dekkarigenren tuttavuus. Uskoisin Maria Wernin tarinasta olevan pitkäaikaista iloa dekkarisarjoja mielellään seuraaville. Varsinkin, jos osaa aloittaa sarjan alusta. Käsittääkseni ensimmäinen Maria Wern kirja on suomennettuna nimeltään Vaitelias jumala. Siitä lienee hyvä aloittaa.

OLETTEHAN MUUTEN JO KOKEILLEET ELISA KIRJAA JA LADANNEET TUTUSTUMISTARJOUKSEN ILMAISEN KIRJAN ?

Punajuurifanin ohraherkku

 

Tämä ei nyt ehkä ole ihan sellainen ruoka, jota hellekeleillä tekee varsinaisesti mieli. Meillä tätä syötiinkin illalla aika myöhään jo jokin aika sitten - hitusta ennen kuin kesä löi lämmöt päälle täysillä. 

Tämä vaan oli niin tosi hyvää, että pitää kirjata ylös ennen kuin kokonaan unohdan. 

Ideana siis on uunissa kypsennettyjen balsamico-punajuurien yhdistäminen ohrarisottoon. Viljaisen pehmeä maku yhdistyy punajuuren makeuteen ja saa ytyä fetan happamuudesta. Mukaan vielä kevätsipulia niin herkku on valmis. Paitsi, että meillä sattui olemaan vielä Jokihaka kokkaa blogista jo syksyllä bongatun ohjeen mukaan valmistettua uunikanaa. Hyvältä maistuivat kaneli ja muut mausteet näin kesälläkin. 

Minä olen tuohon ohraan tykästynyt viime aikoina oikein tosissaan. Siinä on enemmän makua ja purutuntumaa kuin riisissä, mutta silti se on lohturuokaa parhaimmillaan.  Vielä kun saisi tuon nuorisonkin jakamaan innostuksen. Mutinoita kuuluu yhä.

Punajuurinen ohrarisotto

Kuori punajuuret ja leikkaa halki ristikkäin. Kääri suolalla ripotellut punajuuret folioon yhdessä balsamicotilkan kanssa ja laita uuniin 200 asteeseen 40-60min punajuurien koosta riippuen. Anna jäähtyä vähän aikaa.

Kiehauta tuplasti kasvislientä ohraryynien määrään nähden. Kuullota hienonnettu punasipuli ja pari valkosipulinkynttä voin ja oliiviöljyn sekoituksessa pannulla. Ripottele päälle hiukan suolaa, jotta nesteet irtoavat eivätkä sipulit käristy liikaa. Lisää joukkoon ohraryynit ja kuullota niitä vähän aikaa. Muutaman timjaminoksankin riivittynä voi tiputtaa kaveriksi tässä vaiheessa. Kaada päälle kasvisliemi ja anna poreilla, kunnes se on imeytynyt ryyneihin. Mausta maun mukaan pippurilla ja tarpeen vaatiessa lisäsuolalla.

Pilko punajuuret ja sekoita ne ohraton kanssa. Saat ihanan punaisen seoksen. Ripottele päälle fetaa ja kevätsipulia. Halutessasi voit lisätä vielä paahdettuja pinjansiemeniä. Minä harmikseni unohdin ne kippoon.

Kasvaa niin, että kohisee - ja juostessa korvissa suhisee

Ensimmäiset salaatit jo syötiin !

Pihalla kohisee ja kahisee tällä hetkellä joka puolella. Kasvit suurenevat silmissä - nämäkin pari päivää vanhat kuvat ovat jo ihan perässä. Enkä muista aiempia vuosia, jolloin kesäkuun alussa olisi jo nipsaistu kasvulaatikosta ensimmäiset salaatit ja korianterit.

Kahina taas on puoliksi totta ja puoliksi mielikuvitukseni tuotetta - se on se ääni, joka kuuluu kun etana-armeijat syöksyvät (no joo, tuo on ehkä vähän liioittelua etanoiden kohdalla) kohti kaikkia pihan hyötykasveja. Jostain syystä niille eivät rikkaruohot kelpaa.

Tomaatintaimet ja härkäpavut kasvavat silmissä

Kaiken maailman ruohot rehottavatkin vielä kasvulaatikot asukkeja rehevämpinä. Kukahan ehtisi ajamaan nurmikon ja siistimään kukkapenkin ja polkujen reunat ?

Meillä ei ole kesälomasta tietoakaan, paitsi koululaisilla. Tahti sen kun kiihtyy. Vähän pahaa pelkään, että kohta hidastuu blogin päivitystahtikin... Elämme ammattimielessä miehen kanssa yhdessä ja erikseen tosi mielenkiintoisia aikoja - henkilökohtaisella tasollahan meillä on ollut hauskaa yhdessä jo parikymmentä vuotta :-)

No, dekkarithan ne... ensimmäisenä P.D.James ja Cover Her Face / Sally-rukka, kultatukka

P.D.James : Cover Her Face
oma ostos Kobosta

Vinkkasin eilen kesäkuun lukuteemasta. Kysymys taisi olla liiankin helppo, mutta ainakin saatiin ihmeteltyä uutta Reginaa. En taida olla ainoa, jonka mielestä Reginan ostaminen tuo vähän erilaisia mielleyhtymiä kuin kirjallisuuden...

Joka tapauksessa, kesäkuun lukuteemana on nyt sitten dekkarit. Tämä aurinkoinen keli ja jokapäiväiset rantaretket suorastaan pakottavat siihen. Luenhan minä dekkareita tietysti muutenkin aina välillä, mutta nyt ajattelin oikein urakoida kesäkuun aikana. Jonossa on monta tosi jännää dekkaria odottamassa vuoroaan. Ensimmäisenä tartuin jo klassikoksi muodostuneeseen P.D.Jamesin kirjaan Cover Her Face. Kirjassa dekkareiden grand old dame (Agatha Christien lisäksi) esittelee jo legendaksi muodostuneen etsivä Adam Dalglieshin.

Cover Her Face edustaa minun mielessäni perinteistä, vähän Christiemäistä dekkaria, jossa henkilöhahmojen historia, ajatukset ja heidän väliset suhteensa ovat pääasiassa ja kertovat myös miksi jotain tapahtuu. Siksi kirjoissa pysyy jännite koko ajan, vaikka mitään hurjaa toimintaa ei olekaan tiedossa. Lukija arvailee ja koittaa tulkita tapahtumia - yleensä pieleen.

Cover her Face kertoo köyhtyneestä Maxien perheestä, joka yrittää pitää yllä perinteistä elämäntapaa modernin (1950-60 -luku) maailman haasteista huolimatta. Kullakin perheenjäsenistä on omat vaikeutensa. Mrs Maxie toimii kuolinvuoteella makaavan miehensä omaishoitajana, poika tasapainoilee kirurgiksi erikoistumisen ja kotitalon asettamien odotusten välillä, tytär on jäänyt lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi ja etsii elämälleen jotain tarkoitusta. Ystävät ja kylänväki luovat rikkaan taustan perheen tarinalle. Perinteisen lempeä kyläpastori, "vaikeuksiin joutuneiden tyttöjen" - vastaanottotalon johtajatar, rikas sotasankari, rempseä pääri ja monet muut ovat perinteisiä dekkarihahmoja, joiden moitteettoman ulkokuoren takaa löytyy välillä yllättäviäkin salaisuuksia.

Kun taloon saapuu apulaiseksi yksi vastaanottotalon tytöistä lapsensa kanssa, alkaa herkkä tasapaino horjua. Sally toimii katalysaattorina tapahtumille, jotka kulminoituvat murhaan. Adam Dalglieshin tehtävänä on selvittää sotkuinen salattujen motivaatioiden ja tekojen vyyhti. Kirjan alkuperäinen nimi "Peittäkää hänen kasvonsa tai peittää hänen kasvonsa" (suora käännös) on suorastaan nerokas ja viittaa useammankin kirjan henkilöhanmon tapaan kantaa naamiota peittääkseen totuuden ja todellisen olemuksensa.

P.D.James on tehnyt hurjan pitkän uran dekkarikirjailijana, vaikka aloittikin vasta 40-vuotiaana 60-luvulla. En ole lukenut hänen kaikkia kirjojaan, mutta 80-luvulta peräisin oleva The Skull Beneath the Skin (Kalman naamiot) oli elämys, jonka muistan vieläkin melkein 15 vuoden jälkeen. Silloin kuljin paljon lentokoneella Turun ja Brysselin väliä - Ruth Rendellin ja P.D.Jamesin dekkarit riittivät juuri matkan ajaksi. Ostin kirjan Brysselin kentältä ja yleensä luin kiireellä loppuratkaisua samalla kun kone rullasi Turun kentän kiitoradalla.

Lentomatka ei kuitenkaan ollut se lukuelämyksen aiheuttaja. Itse kirjasta minulla jäi vahvasti mieleen vielä Cover Her Facea hienovaraisempi psykologinen ote ja pahuuden kuvaaminen niin vaivihkaisella tavalla, että se oli jo itsessään pelottavaa. En oikeastaan muista juonta tarkasti, mutta kirjan jättämän tunnelman sitten sitäkin paremmin. Suosittelen ehdottomasti luettavaksi, mutten niille, joiden uniin pelottavat tarinat hiipivät mukaan. Uusinta Jamesia lienee Death Comes to Pemberley, joka on P.D.Jamesin kunnianosoitus Jane Austenille.  

Hyvä aloitus dekkarikuulle - tuskin maltan odottaa seuraavia.