Joskus aikoinaan aloitin Paul Austerin New York -trilogiaa, mutta en päässyt siinä kovinkaan pitkälle. Ei vaan iskenyt/osunut/kiinnostanut. Ehkä niputin hänet siihen amerikkalaisten modernien kirjailijoiden joukkoon (Irvin, Vonnegut jne.), joiden nihilististä, itsetuhoista ja vähän vulgaaria kerrontatapaa en jostain syystä ole osannut arvostaa. Tunnistan taidon, mutta ei ole minun teekuppini.
Siri Hustvedt taas - no, olin oikeasti unohtanut, että olen lukenut häneltä ainakin kolme kirjaa ja yleisesti ottaen pitänyt niitä taidokkaina ja oikein ihastunut Kaikki mitä rakastin -teokseen. Sinänsä mielenkiintoista, sillä mieleeni oli jäänyt muistikuva vain juuri tuon kirjan lukemisesta, enkä edes muistanut pitäneeni siitä.
Muisti onkin jännä juttu. Se tuo mieleen milloin mitäkin vanhaa ja useimmiten enemmän tai vähemmän vääristyneenä. Samoja tilanteita muistamme eri tavoin. Ihmisiä muistamme eri tavoin. Ehkä siksi Siri Hustvedt on kirjoittanut tämän kirjan miehensä kuolemasta ja ennen kaikkea hänen elämästään. Kun vielä muistaa.
Pidin Haamutarinoita kirjasta kovasti, jos nyt voi sanoa näin jonkun sairauden ja kuoleman kuvauksesta. Varsinkin alussa kuvaus tapahtumista ja tunteista on koskettavaa, ja vähitellen tarina liukuu sairaskertomuksesta enemminkin pitkän ja tuottavan elämän ylistykseksi. Kahden kirjailijan yhteiselo on ollut täynnä keskustelua ja kiinnostavia aiheita. Tosin en tiedä, olisinko halunnut tutustua heihin. Olisin tuntenut alemmuutta sivistymättömyydestäni, kirjoittamattomuudestani ja olisin ollut ehdottoman kateellinen heidän keskinäisestä suhteestaan. Hustvedtin kuvauksessa se on ollut niin älyllinen, mielien täydellinen yhteys, jollaista pidän ehkä ihmissuhteista tavoiteltavimpana.
Kirjan edetessä fokus siirtyy myös pariskunnan keskinäisestä suhteesta lapsiin ja siitä vielä laajempiin kokonaisuuksiin eli politiikkaan. Hieman tuntui välillä, että tyttären ja vävyn tekemiset saavat ilmaista mainosta, mutta se sallittakoon ylpeälle äidille. Politiikassa taas turhautuminen on selvää ja käsittämättömän eteneminen juuri niin kauheaa kuin voisi kuvitella. Tekstissä yleinen yhdistyy yksityiseen ja kuva laajenee.
Kaikkiaan teos on mielenkiintoinen ja koskettava, taitavan kirjoittajan kunnianosoitus menehtyneelle puolisolle ja kuvaus pohjattomasta ikävästä. Hieman siitä jäi tumma vire mieleeni moneksi päiväksi. Ehkä tämä ei ole oikeanlaista lukemista stressaantuneelle ja jo valmiiksi vähän alakuloiselle mielelle, joten lukusuositus sillä varauksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti