Onneksi Tatu Kokon kohdalla oli taustalla jo kokemusta hänen kirjoittamistaan nuortenkirjoista (minulla ja pojilla), joten arvelin mielikuvitusta ainakin riittävän. Kävelevät patsaat nimessä loivat odotuksen realismin rajojen venymisestä - eikä lukiessa tarvinnut pettyä.
Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Kirjailijalta itseltään luettavaksi
Vilja työskentelee kirjastossa, asuu siskonsa luona ja nieleen kiltisti pillerinsä. Sitten pakottava tarve kirjoittaa, elää ja tuntea vetää pillerit vessanpytystä. Kaupunki herää Viljan keralla, tutut patsaat tervehtivät ja ajan pyörteet sieppaavat mukaansa.
Viljan elämässä on muutama tärkeä henkilö. On sisko ja sen mies, ja sitten on Minna - tutkimuskohde, patsasrouva ja Vilja itse aikamatkoillaan sillä hän sukeltaa idolinsa nahkoihin aivan kirjaimellisesti. Nykyhetkessä Viljan ydinjoukkoon liittyy myös Kareem, kaupunginmuseon nuori tutkija, joka tuo mukanaan tuulahduksen eksotiikkaa ja ennen kaikkea herättää Viljassa tunteet, joiden hän kuvitteli kuolleen.
Tarina vie pyörteisiinsä hengästyttävää vauhtia. Aikamatkat, Kareem, Viljan yhä kiihtyvässä tahdissa poukkoileva mieli sekoittuvat kaleidoskooppimaiseksi kudokseksi, joka voisi hajota sirpaleiksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ja juoni etenee Vilja kiintopisteenään.
Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miten eri tavoin sitä voisikaan lukea. Jos lähtisi lukemaan tarinaa fantasia-kuvauksena vangitusta suojelijasta, joka irrottaa kahleensa - tai sitten sairaskertomuksena Viljan putoamisesta (takaisin) harhoihin. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla keskittyminen Minna Canthin osuuksiin, ne kuvaavat elävän ja tuntevan naisen aikansa vaatimusten raja-aitoihin puskevana voimahahmona.
Toisaalta voisi fokusoida rakkaustarinoihin, niin Minnan kuin Viljankin. Niissä on yhteistä jonkinlainen pidättyvyyden tarve, eri syistä kumpuava, mutta kuitenkin naista rajoittava. Minnan on soveliasta naisena toimia vähemmän tunteidensa vietävänä aikakautensa asenteiden vuoksi, Viljan taas on hillittävä itsensä miehen uskonnollisen vakaumuksen tähden. Kumpikin siis on tavallaan miesten määritysten rajoittama, kumpikin kieltäytyy jäämästä kokonaan rajojen sisäpuolelle.
En vieläkään tiedä, minkä lukutavan itse valitsisin - taisin vaihtaa lennossa luvusta toiseen. Kävelevien patsaiden kaupunki lumoaa runsaudellaan. Elementtejä ja teemoja on niin paljon, että lukija voisi helposti tukahtua niiden alle. tai eksyä kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen keskellä. Jotenkin kummasti keveys ja suunta kuitenkin säilyvät ja rakenne kannattelee kiemuroista huolimatta. Mieleen tulee sellainen pitsimäinen, ohuista metallisäikeistä taottu sermi, joka päästää valon kukkiensa lävitse, mutta jonka materiaali on kovaa ja taipumatonta.
Tämä kirja on taottu kauniisti. Kieli soljuu ja luo kuvion toisensa jälkeen. Pidin jotenkin jännästi "vanhahtavasta" rytmityksestä, joka tuo mieleen Canthin aikakauden kielen. Nautin myös siitä miten runsaus koostuu kuitenkin selkeistä ja välillä kovistakin paloista, jotka hätkähdyttävät samalla kun heittävät jo kohti seuraavaa. Teksti on täynnä kauniita kuvauksia ja tunnelmia, olematta kuitenkaan imelä ja pysähtymättä vatvomaan. Päällimmäisenä jää mieleen liikkeen tuntu.
Tykkäsin. Siitä kertonee sekin, ettei mikään muu kirja päässyt kiilaamaan väliin, vaan luin loppuun ilman sen kummempia välihyppyjä. Tälle kirjalle soisi huomiota, se on virkistävän erilainen, rohkea teemoissaan, ajatuksia herättävä muttei kuitenkaan vaikea tai raskas luettava.



