Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit

29.9.2019

Pyörteissä ajasta aikaan

On aina jonkinlainen riski, kun ottaa kirjan luettavaksi suoraan sen kirjoittajan lähettämänä. En pidä itseäni ilkeänä ihmisenä, joten täysin itselle sopimattoman kirjan kohdalla saattaa olla vaikea ilmaista mielipidettään...

Onneksi Tatu Kokon kohdalla oli taustalla jo kokemusta hänen kirjoittamistaan nuortenkirjoista (minulla ja pojilla), joten arvelin mielikuvitusta ainakin riittävän. Kävelevät patsaat nimessä loivat odotuksen realismin rajojen venymisestä - eikä lukiessa tarvinnut pettyä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki 
Kirjailijalta itseltään luettavaksi 

Vilja työskentelee kirjastossa, asuu siskonsa luona ja nieleen kiltisti pillerinsä. Sitten pakottava tarve kirjoittaa, elää ja tuntea vetää pillerit vessanpytystä. Kaupunki herää Viljan keralla, tutut patsaat tervehtivät ja ajan pyörteet sieppaavat mukaansa.

Viljan elämässä on muutama tärkeä henkilö. On sisko ja sen mies, ja sitten on Minna - tutkimuskohde, patsasrouva ja Vilja itse aikamatkoillaan sillä hän sukeltaa idolinsa nahkoihin aivan kirjaimellisesti. Nykyhetkessä Viljan ydinjoukkoon liittyy myös Kareem, kaupunginmuseon nuori tutkija, joka tuo mukanaan tuulahduksen eksotiikkaa ja ennen kaikkea herättää Viljassa tunteet, joiden hän kuvitteli kuolleen.

Tarina vie pyörteisiinsä hengästyttävää vauhtia. Aikamatkat, Kareem, Viljan yhä kiihtyvässä tahdissa poukkoileva mieli sekoittuvat kaleidoskooppimaiseksi kudokseksi, joka voisi hajota sirpaleiksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ja juoni etenee Vilja kiintopisteenään.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miten eri tavoin sitä voisikaan lukea. Jos lähtisi lukemaan tarinaa fantasia-kuvauksena vangitusta suojelijasta, joka irrottaa kahleensa - tai sitten sairaskertomuksena Viljan putoamisesta (takaisin) harhoihin. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla keskittyminen Minna Canthin osuuksiin, ne kuvaavat elävän ja tuntevan naisen aikansa vaatimusten raja-aitoihin puskevana voimahahmona.

Toisaalta voisi fokusoida rakkaustarinoihin, niin Minnan kuin Viljankin. Niissä on yhteistä jonkinlainen pidättyvyyden tarve, eri syistä kumpuava, mutta kuitenkin naista rajoittava. Minnan on soveliasta naisena toimia vähemmän tunteidensa vietävänä aikakautensa asenteiden vuoksi, Viljan taas on hillittävä itsensä miehen uskonnollisen vakaumuksen tähden. Kumpikin siis on tavallaan miesten määritysten rajoittama, kumpikin kieltäytyy jäämästä kokonaan rajojen sisäpuolelle.

En vieläkään tiedä, minkä lukutavan itse valitsisin - taisin vaihtaa lennossa luvusta toiseen. Kävelevien patsaiden kaupunki lumoaa runsaudellaan. Elementtejä ja teemoja on niin paljon, että lukija voisi helposti tukahtua niiden alle. tai eksyä kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen keskellä. Jotenkin kummasti keveys ja suunta kuitenkin säilyvät ja rakenne kannattelee kiemuroista huolimatta. Mieleen tulee sellainen pitsimäinen, ohuista metallisäikeistä taottu sermi, joka päästää valon kukkiensa lävitse, mutta jonka materiaali on kovaa ja taipumatonta.

Tämä kirja on taottu kauniisti. Kieli soljuu ja luo kuvion toisensa jälkeen. Pidin jotenkin jännästi "vanhahtavasta" rytmityksestä, joka tuo mieleen Canthin aikakauden kielen. Nautin myös siitä miten runsaus koostuu kuitenkin selkeistä ja välillä kovistakin paloista, jotka hätkähdyttävät samalla kun heittävät jo kohti seuraavaa. Teksti on täynnä kauniita kuvauksia ja tunnelmia, olematta kuitenkaan imelä ja pysähtymättä vatvomaan. Päällimmäisenä jää mieleen liikkeen tuntu.

Tykkäsin. Siitä kertonee sekin, ettei mikään muu kirja päässyt kiilaamaan väliin, vaan luin loppuun ilman sen kummempia välihyppyjä. Tälle kirjalle soisi huomiota, se on virkistävän erilainen, rohkea teemoissaan, ajatuksia herättävä muttei kuitenkaan vaikea tai raskas luettava.

25.12.2017

Kauneus on kirous

Lisää kuvateksti
Jos vielä etsii joululomalle lukemista on indonesialaisen Eka Kurniawan Kauneus on kirous varmasti mielenkiintoinen ajanviete leppoisiin lomapäiviin. Toisaalta, jos etsii jotain rauhallista ja rentouttavaa, ei melkein 500 sivua totaalista tapahtumien ja tragedioiden ilotulitusta välttämättä ole suositeltava valinta. 

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous 
Kustantajalta arvostelukappaleena 

"Kun Dewi Ayu eräänä aaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena..."

Monessa paikassa siteerattu aloituslause on kieltämättä yksi lukuhistoriani koukuttavimmista. Se myös asettaa sävyn koko kirjalle. Kuolema on vain häiriö, tragedia, joka on kestettävä, mutta joka syystä tai toisesta voi osoittautua varsin häilyväksi olotilaksi. 

Toinen tarinan sukupolvesta toiseen toistuva teema on kauneuden hullaannuttava vaikutus miehiin, jotka petoeläiminä eivät voi itseään hillitä ja siksi (kauniin) naisen kohtalona on tulla raiskatuksi ainakin kerran elämänsä aikana ja himo ohjaa kaikkea muutosta hänen elämässään. 

Jälkimmäinen teema sai minut vähän inhoamaankin kirjaa, sen verran paljon ja usein siinä naisia pantiin halvalla - välillä ihan kirjaimellisesti. Ei siis siinä mielessä mitenkään mieltä ylentävää luettavaa. Eivät miehetkään toki helpolla päässeet. He osoittautuvat yleensä heikoiksi ja viettiensä vietäviksi, eivätkä heidän periaatteensa ja ideologiansa yleensä johda muuhun kuin tappamiseen. 

Kolmen sukupolven ajan Dewi Ayu, hänen tyttärensä ja vielä tyttärentyttärensäkin joutuvat kärsimään kauneutensa vuoksi. Taustalla kuohuu Indonesian historia hollantilaisten lähdöstä, japanilaisten kautta eri ryhmien taisteluun vallasta. Kirjan tapahtumapaikkana on pieni kylä, johon suuren trendit saapuvat pienellä viiveellä ja kahakaksi kärjistyneiden erimielisyyksien välillä voivat kommunisti ja perushallinnon edustajakin pelata yhdessä korttia. Sitten taas tapetaan ja ruokitaan villikoiria ruumiilla. 

Kirjan pelastaa kirjoitustapa ja tarinan rönsyilevyys. Kurniawan tyyliä on verrattu Gabriel Garcia Marquezin rikkaaseen kerrontaan ja kieltämättä ajatus käväisi minunkin mielessäni. Sukupolvien yli kulkeva, pätkittäin etenevä ja vähän töksähteleväänkin hahmonrakennukseen perustuva ja kummallisia maagisia tapahtumia ja kiepsautuksia sisältävä kirja on samalla tavalla täynnä väriä ja valloittavaa tyhmyyttä, joka ohjaa henkilöhahmojen toimintaa. Jotenkin tästä kuitenkin puuttuu Marquezin lempeys ja kauneus, joka ainakin minusta pilkahtelee erityisesti Rakkautta koleran aikaan-romaanissa, ja ajoittain myös Sadan vuoden yksinäisyydessä. 

Kummasti Kauneus on kirous kuitenkin koukuttaa. Ehkä se johtuu siitä, miten tarina soljuu ja kiemurtelee hauskasti lomittain. Aiemmat vihjeet houkuttavat lukemaan tapahtumia eteenpäin. Hyvin kirjoitettu punainen lankaa ei katoa ja lopulta langanpäätkin sidotaan melkoisen nätisti rusettiin. Siinä mielessä eheä kokonaisuus ja varmasti saamansa kansainvälisen huomion arvoinen suoritus kirjoittajalta. 

Silti en voi väittää ihastuneeni kirjaan. Vika tosin saattaa olla enemmänkin uutisissa ja epämiellyttävässä tunteessa siitä, ettei inhottavuus ehkä kuitenkaan kaikkialla ole kaukana todellisuudesta. Erityisesti minua jäi häiritsemään tuo kauneuden asema kirouksena. 

Aika paljon on viime aikoinakin puhuttu siitä, miten jokainen on vastuussa omista teoistaan ja mielihalujensa hallitsemisesta. Eka Kurniawan ihmisyys ei paljon erotu petojen viettien varassa elämisestä. Ideologiatkin ovat lähinnä ulkoa opittuja teesejä, joiden pariin vain ajaudutaan. Kirjasta ei kokonaisuudessaan tule ihmisistä ja ihmisyydestä mitenkään kovin ylevää kuvaa. Kauhistuttaa ajatella, miten realistinen se saattaa kuitenkin olla. 

5.4.2013

Ihan hiljaa, perhosta herättämättä - 1Q84 by Haruki Murakami


Kaikki kirjabloggaukseni ovat tätä nykyä näköjään kolmesta kirjasta kerrallaan. Tosin 1Q84 kohdalla ei oikein voi puhua kolmesta erillisestä osasta. Ennemminkin lienee kyse siitä, että kokonaisuuden ollessa näin järkälemäinen kustantajat ovat halunneet sitä pilkkoa edes vähän.  Luin kokonaisuuden englanniksi ja briteissäkin kirjasta on julkaistu ensin kirjat 1 & 2 ja sitten osa 3 erikseen.

Tarina on pitkä. Silti luin sen yhteen putkeen, eksymättä kertaakaan jonkun toisen kirjan pariin. Aikaa tosin vierähti muutama viikko, sillä todellinen elämä toimineen ja vaateineen piti ottaa huomioon.  Silti 1Q84 rinnakkaismaailmaan uppoutuu helposti kokonaan, eikä edes osaa kaivata sieltä muualle. Kirjan loputtua tipahtaa hetkeksi tyhjän päälle, tarkistaa taivaalta kuiden lukumäärän. Piti vaihtaa toiseen kieleen ja toisenlaiseen kirjaan lukujumia välttääkseeni.

Murakamin muista kirjoista pitävät rakastuvat tähän. Aomame laskeutuu moottoritien tikkaita rinnakkaiseen todellisuuteen mukanaa jääpiikki, jonka kärjellä on helppo löytää juuri se oikea piste niskasta. Tengo kirjoittaa uudelleen teinitytön esikoiskirjailijakilpailuun lähettämän teoksen ja ajautuu sen myötä keskelle kustannusalan juonittelua ja uskonnollisen lahkon ponnistelua äänien löytymiseksi uudelleen. 1Q84 -todellisuudessa "pikku ihmiset" ohjaavat ukkospilviä, taivaalla loistaa kaksi kuuta ja henkilöt jakautuvat kahtia. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kaikki on juuri sitä, mitä on. Tahto ohjaa tapahtumia, mutta kenen tahto on vahvin ? Tapaavatko Tengo ja Aomame uudelleen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen ?

Miten tuo hitusen vinksallaan oleva maailma voikin olla niin vangitseva ? Kirjan pituuteen nähden tapahtumia ei kuitenkaan ole hirveän paljon. Niitä tutkitaan useammankin henkilön näkökulmasta, palaten ajassa taaksepäin ja hypäten taas välillä eteenpäin. Henkilöhahmot ovat monitahoisia, mielenkiintoisia, eivät koskaan mustavalkoisia. Kukaan ei ole aidosti hyvä, eikä ketään edusta puhtaasti pahaa. Kaikkia tarinan langanpätkiä ei solmita ja niin on hyvä. Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää. Tämäkin Murakamin kirja jättää lukijansa sopivasti pieneen hämmennyksen tilaan, vaikka ei ehkä olekaan ihan niin surrealistinen kuin Suuri Lammasseikkailu.

Kuten Kafka rannalla-kirjassa, myös 1Q84:ssä ruoalla on suuri merkitys. Mitä syödään kuvastaa niin tunnetiloja kuin henkilöhahmon persoonallisuutta. En pystynyt myöskään vastustamaan Tengon pohdintojessa lomassa valmistamaa ateriaa, vaan reseptiä piti kokeilla. Olisi hauska tietää, onko kirjailija itse innostunut ruoanlaitosta. Ehkäpä pidän osittain Murakamista juuri siksi, että ruoasta kiinnostuneena sen käyttäminen tarinan tehokeinona kolahtaa kovaa.

Huolimatta massiivisuudestaan 1Q84 on aika helposti luettavissa. Siihen ei väsy, eikä se kikkaile lukijaa eksyttämällä. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa, jos Murakamin tyylinen maaginen realismi yhtään kiinnostaa.

28.1.2013

Murakamin Kafka rannalla

Haruki Murakami : Kafka rannalla 

Murakamilla on ainutlaatuinen taito kirjoittaa koukuttavaa tarina, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta jonka narunpätkät kuitenkin ovat lopussa sievästi rusetissa.

Tarina alkaa siitä, kun 15-vuotias Kafka karkaa kotoaan. Isä on langettanut kirouksen, jonka toteutumista Kafka haluaa välttää viimeiseen saakka. Karkumatkan rinnalla seuraamme sodanaikaisia outoja tapahtumia metsäaukiolla sekä kissojen kanssa keskustelevan Nakatan matkaa kynnyskiven luokse. Kuulostaako hämmentävältä ?

Kafka rannalla ei ole ihan niin surrealistinen kuin Lammasseikkailu. Lukija pystyy ainakin olettamaan eri juonivirtojen yhdistyvän jossain kohtaa. Yllätyksellisyyttä tarinasta ei silti puutu, eikä yliluonnollisia tapahtumia. Murakamin kertomuksessa maailmat yhdistyvät aika perinteisestikin metsän keskellä olevan portin kautta ja kuolema on lähinnä mielentila.

Murakami tuntuu vähän jakavan mielipiteitä lukijoiden kesken. Toiset kyllästyvät nopeasti, toiset taas heittäytyvät virran vietäväksi ja nauttivat laskelmallisesta kummallisuudesta ja epäsovinnaisesta rytmistä. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja kirja kirjalta kuulun yhä vankemmin Murakamin fanijoukkoon. Kafkan maailmassa kaikki on mahdollista ja unista tulee todellisuutta, eikä sitten kuitenkaan - Loppu yllättää juuri paluulla reaalimaailmaan. Reissureppu kutistuu tavalliseksi.

Nautinnollisinta kirjan lukemisessa on henkinen varpaillaanolo. Koko ajan pitää pysyä valppaana. Liittyykö tuo tapahtuma johonkin toiseen ? Onko neiti Saeki oikea äitihahmo vai ei ? Miten liittyvät sota-ajan tapahtumat nykyisyyten ? Mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyden henkien luomaa ajan vääristymää ? Jokaiseen kysymykseen Murakami tarjoaa vastauksen vihjeen muodossa, ja kääntää sen sitten osittain päälaelleen tai ainakin toiseen suuntaan seuraavan luvun aikana.

Kukin voi tulkita tarinaa omalla tavallaan - minä näin tapahtumissa vertauskuvan nuoren pojan kasvusta ja irrottautumisesta kotoa. Siitä, miten loppujen lopuksi jokainen määrittelee itse kohtalonsa. Ennustukset ja kiroukset ehkä toteutuvat unimaailmassa, mutta niiden ei pidä estää elämästä. Seksuaalisuuden herääminen on tarinassa tärkeää. Kafkan elämässä tuo pelottava vaihe kietoutuu lapsuuden traumoihin ja äidin hylkäämiseen. Japanilainen kirjailija lainaa sekä nimeltä viitaten että pinnan alle piilottaen kreikkalaisia tragedioita. Mielenkiintoinen asetelma sekin.

Kafka rannalla on yksi niitä kirjoja, joista ei oikein saa otetta. Pitäisi varmaan lukea muutamaan kertaan tajutakseen edes osan kätketyistä viittauksista. Tämä on rakenteellisesti ja tarinaltaan ehkä Lammasseikkailua helpompi, mutta teemojen käsittelyltään huomattavasti raskaampi. Tässä ollaan ihmisiä kautta aikojen askarruttaneiden mysteerien äärellä, kai...