Outi Pakkanen - Seuralainen

Kirsi oli kirjoittanut tästä samasta kirjasta ja täytyy sanoa, että olen hänen kanssaan samaa mieltä melkein kaikesta. Pakkasen kirjat eivät varsinaisesti ole dekkareita vaan tosiaankin enemmän psykologisia kuvauksia ihmissuhteista ja -kohtaloista. Erona minun ja Kirsin välillä lieneekin se, että yleensä olen Pakkasen kirjoista nauttinut ja varsinkin Anna Laineen reseptejä on ollut mukava selailla.

Tästä kirjasta en hurjasti innostunut. Ovathan henkilöhahmot huolella rakennettuja ja Helsinki-kuvaus kaiketi tarkkaa, mutta tunnelmasta jäi jotenkin inhottavan alakuloinen olo. Ihan kuin kirjasta olisi tullut jotain limaista ja pahanhajuista, jota ei oikein saa hinkkaamallakaan pois. Ehkäpä ihmisten ajelehtiminen ja kohtaloiden sattumanvaraisuus jäi jotenkin häiritsemään - tai sitten näin äitinä jäi mieltä painamaan lapsen kuolemasta kertominen. Tiedä häntä. Voisihan mieleen pyörimään jäämistä tietysti pitää hyvin kirjoitetun kirjan merkkinä, mutta se ei tarkoita minun pitäneen siitä. Itse asiassa en todellakaan pitänyt.

Joskus aikaisemmin olen lukenut Pakkasen varhaisempaa tuotantoa (Murhan jälkeen mainoskatko jne.) ja pitänyt kovastikin. Onkohan kirjailija kyynistynyt vanhetessaan, vai miksi nämä uudemmat romaanit tuntuvat ihan erilaisilta ?

Kirsi on jo ansiokkaasti kuvannut myös kirjan sisältöä niin pitkälle kuin dekkareissa spoilaamatta voi, joten ei siitä sitten sen enempää. Nyt kun sain tämän kirjan viimein blogattua (kiitos Kirsi kimmokkeesta :-) niin voin taas keskittyä moneen tämän jälkeen jo lukemaani kirjaan. Seuralaisen kun luin loppuun jo kesäkuun alkupuolella. Niin, ja on tulossa yksi maailmanlaajuisen hypetyksen saanut trilogiakin, kunhan saan kahlattua loppuun.