Millainen olisi maailma, jossa kaikki jumalat kulkevat maan päällä ja omissa taivaissaan ?The Iron Druid Chronicles esittelee lukijalle juuri sellaisen maailman. Aina kun tarpeeksi monta ihmistä oikeasti uskoo johonkin, syntyy uusi paratiisi tai helvetti ja sen asukit konkretisoituvat. Kaiken lisäksi uskomusten muuttuessa ajan myötä, jumalista syntyy kopioita. Siksi esimerkiksi Thorista voi tavata alkuperäisen, jonkun laimistuneista kopioista tai sarjakuvaversion.
Tässä maailmassa elää myös maailman viimeinen druidi, Atticus tai millä nimellä häntä minäkin aikakautena on kutsuttu. Atticus nimittäin on elänyt jo kauan, kauemmin kuin kristinusko. Hänellä on hallussaan ikuisuusteen ohje ja myös Irlannin kuoleman jumalattaren lupaus pitää hänet hengissä. Hengissäpysymisessä onkin työtä sillä Atticus on onnistuu suututtaamaan useammankin jumalan, joiden vihasta seuraa tietysti kuolemantuomio. Häntä yritetään hengiltä milloin salamia heitellen tai lähettäen demoneita häntä vastaan.
Myöskään vampyyrien tai noitien kohtaaminen ei aina suju sopuisasti. Seurauksena on hengenvaarallisia haavoja ja kolhuja ylpeyteen, mutta onneksi 2100 vuodessa taitava druidi rakentaa itselleen myös amuletin, jolla sekä suojautua että parantaa ruumiinvammat nopeasti.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis tästä kirjasarjasta puutu ja maailmankuva on vähintäänkin mielenkiintoinen. Atticus taas päähenkilönä käy aina välillä hermoille. Hän osaa olla uskomattoman itsekeskeinen ja omahyväinen, vaikka kai sitä sellaiseksi vähän muuttuisi itse kukin parintuhannen vuoden elämän jälkeen. Lisäksi jossain kohtaa (siinä toisen kirjan lopussa ja kolmannen alussa tarkalleen ottaen) minua alkoi tosissaan ärsyttää se, että vuosituhansia vanhoilta jumalilta sai yksi druidinkeppana hengen pois ihan noin vain. Pitikö sitä nyt
mennä ikuista maailmanjärjestystä ja vanhoja ennustuksia kääntämään päälaelleen ihan vaan itsepuolustukseksi, eikö voinut keksiä mitään muuta ? Sitten sisko mainitsi, että jossain kohtaa peliin astuu mukaan myös Väinämöinen ja itse Ukkokin vilahtaa tarinassa. Pakko oli siis jatkaa ja samaan syssyyn luin sitten neljännenkin kirjan loppuun.
Kirjoja on näiden jälkeen vielä ainakin kaksi, mutta minun puolestani sarja saa jäädä lepäämään. Jokainen osa toisti vähän samaa kaavaa. Joku haluaa Atticukselle pahaa, hän puolustautuu ja maailma on äkkiä muutamaa jumalaa köyhempi. Siis noin vähän kärjistäen. Mahtuu mukaan sentään vielä Jeesuksen (virkistävästi tummaihoisen version) varoitukset koston tien seuraamisesta ja natiivijumala Coyoten huijaukset ja muutama muukin mielenkiintoinen väliepisodi.Ensimmäisessä osassa (Hounded) taistellaan irlantilaista rakkaudenjumalaa vastaan, joka on jahdannut Atticusta niin pitkään kuin tämä muistaa. Toisessa osassa (Hexed) kohdataan jo toisessa maailmansodassa Hitlerin apuna "kunnostautuneet" noidat. Kolmannessa (Hammered) lähdetään kostoretkelle vampyyrien ja ihmissusien kanssa ja neljännessä osassa (Tricked) koitetaan neuvotella temppujumala Coyoten kanssa hyvät sopimusehdot. Ainakaan ei Kevin Hearnea voi syyttää mielikuvituksen puutteesta ja kirjojen nimetkin ovat ihan yhtä osuvia kuin the Parasol Protectorate -sarjassa, lienevätkö sitten kustantajan vai kirjailijan aivoista lähtöisin.
Tyylillisesti teksti on kevyttä, mikä sopiikin puhtaalle fantasiaviihteelle. Ihan parasta olivat Atticuksen telepaattiset keskustelut iki-ihanan irlannisusikoiransa Oberonin kanssa. Koiranäkökulma vampyyreihin ja makkaroihin melkein samassa lauseessa sai aikaiseksi hymähdyksen jos toisenkin. Mikä siinä on, että kaikki viime aikoina lukemani fantasiatyyliset kirjat suorastaan vilisevät aamiaisen ylistystä ? Sanotaanhan sen olevan päivän tärkein ateria, mutta kuitenkin ? Munakkaita miekka selässä ?Neljän varsinaisen osan lisäksi sarjassa oli jonnekin sinne kolmosen ja nelosen väliin sijoittuva lyhytromaani (Two Ravens and One Crow - jo nimestä huomaa eron ;-). Sekin tuli luettua. Sinänsä mielenkiintoista, että se oli kronologisesti keskellä tarinaa. Muut näkemäni ovat olleet esittelyjä sarjalle, jonkinlaisia halpoja teasereita (sorry finglish) ... Ei tässäkään tietysti mitään varsinaista tarinaa ollut - kunhan kuvattiin yhtä tapaamista ja siihen liittyvää rähinää.
Loppujen lopuksi sarja on minusta ihan hyvä. Maailmankuva on mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen. Lisäksi Hearne on kyllä mytologiaa ainakin jonkun verran opiskellut - sen verran sujuvasti kirjassa vilisevät erilaiset jumalten nimet ja legendat. Tietysti minä en itse ole mikään tuntija tuolla alalla, joten asiavirheetkin menevät minulla ihan täydestä. Ei kai tätä kukaan kyllä vakavamieliseksi oppikirjaksi erehtyisikään luulemaan - puhdasta viihdettä, jolle ainakin minulla löytyy oma paikkansa iltaisin nuorimmaista nukuttaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti