Sairaana ilmassa ja saarella

No nyt tuli sitten sekin koettua, nimittäin neljän tunnin lento vatsataudissa pää kivusta jyskyttäen. Kokemusta en suosittele yhtään kenellekään, enkä toivo itsekään sitä uusivani. Kerta riittää.

Noin taustaksi kerrottakoon, että kyseessä ei ollut itse aiheutettu olotila, vaikka edellisiltana olimmekin asiakkaan kanssa ravintolaillallisella. Jotain ruoassa kai kuitenkin oli, kun yöllä heräsin järkyttävään päänsärkyyn, eikä sen jälkeen vuorokauteen pysynyt mikään pientä vesikulausta suurempi sisällä. Toinen vaihtoehto on lyhyiden yöunien ja työstressin aiheuttama fyysinen reaktio, mutta jotenkin toivon ehkä kuitenkin mieluummin tuota ruokavaihtoehtoa...

Nyt olen taas elävien kirjoissa ja vaikka paluumatkalla en tosiaan silmiäni pahemmin avannut ja keskityin lähinnä hengittämiseen, niin mennessä sain lennolla kirjan loppuun. Sairaudesta puhuttiin siinäkin. Seilin saarelle lähetettiin aikoinaan jollain tavalla poikkeavasti käyttäytyviä naisia mielisairaina loppuiäkseen ja vihdoin sain luettua Katja Kallion Yönkantajan kanssa samoihin aikoihin julkaistun Johanna Holmströmin kirjan. Jos Yönkantaja jäi minulle jotenkin etäiseksi, niin Sielujen saari ravisutti sitten aivan toisella tavalla.

Johanna Holmström: Sielujen saari 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Seilin saarelle suljettiin niin lapsensa surmanneet nuoret naiset kuin muuten vain elämänsä villikot tai yhteiskunnan normeihin sopimattomat. Johanna Holmström kuljettaa tarinaa muutaman naisen kohtaloiden kautta.

Eniten minuun ehkä koski Kristina. Yksinäinen ja onneton nuori nainen uupuu lopullisesti ja surmaa lapsensa. Mistään ei saanut apua, kukaan ei tukenut ja lopputuloksena tuhoutuu enemmän kuin kolme elämää. Nykyään puhutaan paljon uupumisesta ja uupuneiden lopullisista ratkaisuista. Kristina joutui Seilin saarelle loppuiäkseen, missä kaikkialla ovat nykyajan uupuneet?

Vuosia myöhemmin tuodaan saarelle myös Elli, joka nuoruuden uhmassaan on karannut vanhempiensa luota. Hänen kanssaan saarella on myös hoitajana Sigrid, joka suunnittelee tulevaisuutta Fransinsa kanssa. Sitten tulee sota ja vaikka saarella eletään eristyksissä ja kuin herran kukkarossa, ulottuvat sodan kylmät lonkerot sinnekin.

Saaren olot ovat vaikeat ja naisten kohtalot toinen toistaan karmaisevampia, mutta päällimäiseksi kirjasta jää kuitenkin inhimillisyyden ja myötätunnon ylistys. Hoitajat haluavat auttaa ja hoidokitkin tukevat toisiaan siihen kyetessään. Työ antaa tarkoituksen ja luonnon keskellä eläminen kauneutta vaikeuksien keskellä. Seili on vankila, mutta joillekin myös turvapaikka, eikä poispääsykään ole ihan täydellinen mahdottomuus.

Tarinan lempeys kaikessa julmuudessaan on kiehtova yhdistelmä. Juoni soljuu eteenpäin ja henkilöhahmot tulevat iholle. Ei heistä kukaan kai ole helppoa seuraa, mutta helppoa ei ole elämäkään Seilin saarella. Samalla kirja saa myös miettimään sairauden rajoja. Missä kohtaa ihminen pitää sulkea pois yhteiskunnasta ja kenen päätöksellä? Kuka voi päättää toisen kohtalosta ja miksi, oi miksi, naisten ruumiista ja elämästä päättävät niin usein ymmärtämättömät miehet ?

Kaiken kaikkiaan Sielujen saari on herättävä ja toivonpilkahduksineen myös voimaannuttava lukukokemus. Pidin myös siitä, että tarinan kaari saatettiin päätökseen niin kauniilla tavalla.

Pride-viikon luettaviinkin kirja sopii. Naisten välistä ystävyyttä ja hellyyttä kuvattiin tarinassa kauniisti ja se oli yksi mieltä eheyttäviä voimia - sanoi yhteiskunta mitä tahansa.

Rempanjälkeinen olotila ja Mehiläisten historia

Kylläpä tämä kirjoitustahti nyt on blogissa hidastunut. Enää en voi syyttää olohuoneremonttiakaan, sillä se on valmis. Kävisikö kirjojen hyllyynkantamisurakka ? Ehkä, jos se etenisi. Syynä taitaa vaan olla yleinen väsymys ja saamattomuus. Luen, kyllä. Blogiin kirjoittaminen vain tuntuu nyt kovasti ylivoimaiselta.

Olohuoneesta tykkään. Remontti meni aivan täysin ajallaan ja huonekalutkin ovat paikoillaan. Mitä nyt sohva on ehkä aluperäistä ajatusta massiivisempi (ja menee vaihtoon väärän värin ja irtopäällisen puutteen vuoksi). Nyt en enää oikein ymmärrä, miksi oikein stressasin remonttia niin kauheasti, mutta stressasinpa vain.

Noin muuten olen pikkuhiljaa vajoamassa lomanodotukseen. Kiirettä olisi töissä, mutta minä vain leijun ja lasken päiviä kesälomaan. Näillä näkymin saattaa jopa käydä niin, että pääsen lomalle ihan suunniteltuna aikana. Pidetään peukkuja, ettei loppuviikon työmatka tuo yllätyksiä tullessaan, ainakaan sellaisia, jotka vaativat töitä heinäkuussa.

Kirjoja olen siis lukenut ja kuunnellut, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Muutama on mennyt vauhdilla, toiset takkuilivat ja jäivät välillä keskenkin. Viimeksimainittuihin kuuluu monien kehuma Mehiläisten historia. Minä en jotenkin päässyt tarinaan tai tarinoihin millään sisälle.

Tämä kirja tosin herätteli huomaamaan sen, miten kauhean vähän tänä vuonna on hyttysiä - sekä miten kukkapenkissä ei enää oikein surise.

Maija Lunde: Mehiläisten historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Toni Kamula, Sanna Majuri, Jukka Pitkänen

Mehiläisiä tutkitaan, mehiläiset ovat katomassa, mehiläiset ovat kadonneet. Kolme aikaa, kolme kertojaa, kolme tarinaa, jotka näennäisesti eivät linkity toisiinsa kuin mehiläisten kautta, mutta joiden välissä on kuitenkin yhteys vuosien yli.

Vuonna 1857 William toipuu masennuksesta ja kiinnostuu mehiläisten kasvattamisesta. Mehiläisfarmari George puolestaan taistelee niin mehiläisten katoamista kuin sukupolvien välistä kuilua vastaan vuonna 2007. Vuonna 2098 ovat mehiläiset kadonneet ja niin on kadonnut myös Taon poika.

Jokainen päähenkilö on omalla tavallaan joko katastrofin keskellä tai astumassa siihen ja tarinat kiemurtelevat omia polkujaan. Jotenkin en olisi jaksanut seurata. Minulla  on muutenkin niin monta kirjaa kesken, etten millään olisi jaksanut näin hajautuvaa teosta. Ihan kuin olisin lukenut kolmea eri kirjaa, mutta ilman mahdollisuutta itse valita, mihin milloinkin tartun.

En myöskään kokenut ketään päähenkilöistä läheiseksi. Williamin itsekeskeisyys, Georgen jääräpäisyys ja Taon järkähtämätön itsepintaisuus jotenkin tekivät heistä kovia. Vaikka heidän kehityksensä menikin tarinoiden edetessä mielenkiintoisempaan ja moniuloitteisempaan suuntaan, oli vahinko jo tapahtunut. En pitänyt kenestäkään.

Olihan kirjassa tietysti mielenkiintoinen kehysteema mehiläisten katoamisen muodossa, varsinkin kun teema pölyttäjähyönteisten tämänhetkisen joukkokadon myötä on varsin ajankohtainen. Yksittäiset tarinat myös sinänsä sisälsivät käänteitä, joiden myötä jossain 2/3 kirjasta kuunneltuani loppu meni jouhevasti ja keskittyen.

En silti voi sanoa varsinaisesti kirjasta innostuneeni.

Hauskasti outo

Hauskasti outo ovat nämä kesäkuun ensimmäiset viikot olleet. Työtä enemmän kuin tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä perinteiset lomakiireet muksujen leirien muodossa. Tänä vuonna listalta löytyi Velhokoulua, riparia ja Big Band festaria.

Jo perustoimissa olisi ollut sumplimista, mutta sen lisäksi meillä on rempattu olohuonetta. Maalaus, parketin hionta ja lakkaus, sekä huonekalujen vaihto on pitänyt meidät vauhdissa. Ei, emme toki itse tee varsinaista remonttityötä, mutta jo kirjahyllyjen tyhjennys ja muiden tavaroiden siirto vei useamman viikon kaikki vapaahetket...

Nyt ollaan jo voiton puolella. Mieli on hyvä, sillä kerrankin on meillä tehty remontti täysin aikataulussa (poiketen nyt esimerkiksi vaikka viime vuoden keittiörempasta)

Maalaustyöt on tehty, parketti lakattu. Minä olen ollut poikien kanssa vaihtuvalla kokoonopanolla ja edestakaisin ajelulla evakossa isovanhemmilla. Huomenna kotiin, maanantaina viimeistely ja huonekalukuljetus, joka lienee tällä hetkellä se kriittisin kohta täydellisen onnistumisen osalta...

Kyllä tämä tästä. Ainakin tiedän, mitä teen juhannuksena. Kannan kirjoja toiseen suuntaan...

Yllättävän paljon olen kuitenkin ehtinyt lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja. Nyt viimeksi kuuntelin kesäkirjaksi erinomaisesti sopivan, vähän toisella tavalla hauskasti oudon romaanin.

Liane Moriarty : Nine perfect strangers (suom. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista)
Laina Overdrivessa
Äänikirjan lukijana Caroline Lee 

Frances kirjoittaa romanttisia romaaneja, mutta nyt hänen uransa tuntuu olevan laskusuunnassa, tai suorastaa syöksulaskussa. Kaiken lisäksi hänen omat haaveensa onnen löytymiseen ovat särkyneet ikävästi ja yllättäen. Parantaakseen oloaan Frances lähtee kymmenen päivän terveysretriittiin.

Samaan paikkaan saapuu myös kahdeksan muuta eri syistä virkistävää terveyslomaa kaipaavaa vierasta, joista jokainen ryhtyy seuraamaan terveyshoitolan omistajan, Mashan, laatimaa uudenlaista ohjelmaa. Jooga, mietiskely, terveellinen ruokavalio ja kevyt paasto kuuluvat kaikkien odottamiin mielen ja terveyden uudistamiskeinoihin. Vähitellen käy kuitenkin ilmi, että Mashalla on mielessään jotain paljon vaikuttavampaa kuin vain kevyet kehoitukset elämäntavan muutoksiin...

Juoni etenee näkökulmasta toiseen ja samalla aukeavat tarinat ja traumat eri henkilöhahmojen osalta. Olikin ihan parasta seurata tapahtumien kehkeytymistä eteenpäin samalla, kun jokainen retriitin osallistuja ja henkilökunnan jäsen muuttui nimestä ja ammatista vereväksi ihmiseksi, joka reagoi terapiaan omalla tavallaan.

Vähitellen myös tapahtumat muuttuvat yhä oudommiksi ja todellisuus vääristyy. Vaikka pientä jännitystäkin löytyy, luokittelen tämän kirjan kuitenkin enemmän viihteeksi kuin edes lähes dekkariksi. Erinomainen kesäkirja laiturilukemistoon on kyseessä, valitsi genreksi sitten minkä tahansa. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Hyvä aviomies. Siinäkin oli omituisia juonikuvioita ja vielä omituisempia ajatusratoja henkilöhahmoilla. Pidin kuitenkin tästä uudemmasta enemmän. Se on jotenkin runsaampi ja täydempi, varmaan ihan jo henkilögallerian laajuuden ansiosta. Nine perfect strangers myös hypää yhden tason verran vielä oudommaksi.

Moriarty osaa pienellä psykologisella jännityksellä maustamisen.  Ilman tuota ylimääräistä jännitettä, olisi kirja helposti lipsahtanut listaksi nyyhkytarinoita ilman sen kummempaa kudetta niiden välillä. Toisinaan tarinakokoelmatkin ovat kivoja, mutta selkeä rakenteellinen yhtenäisyys kuitenkin nostaa lukukokemuksen ihan uudelle tasolle. Tykkäsin kuunnella ja yllättävän nopeasti sainkin luettua kirjastosta kahden viikon lainaan saadun äänikirjan, vaikka aluksi vähän pelkäsin, miten käy kun aikaa on 14 päivää ja kuuntelutunteja yli 16.

Lukijana Caroline Lee on erinomainen. Täytyy sanoa, että englanninkielisissä äänikirjoissa ovat lukijat kautta linjan yleensä valtavan hyviä. Ehkä kielialueella on niin suuri kilpailu lukijoiden kesken, että vain parhaat valikoituvat sitten julkaistuihin äänikirjoihin saakka. Toinen vaihtoehtoinen selitys tietysti on myös, että englanti kielenä sopisi jotenkin paremmin luettavaksi kuin suomi, mutta tuota en kyllä oikein usko. Kolmas selitys voi olla uskottavampi. Omaan äidinkieleensä suhtautuu kriittisemmin. Englanniksi menevät kornit laulujen sanatkin paremmin läpi kuin vastaavissa suomenkielisissä kappaleissa. Ehkä sama koskee äänikirjalukijoita ja nyanssit menevät ohi.

Kirjakauppa kirjan tapahtumapaikkana houkuttaa aina tarttumaan kirjaan

Tai no, tässä tapauksessa lataamaan sen puhelimeen kuunneltavaksi.

Joku, jossain kai mainitsi kirjan nimen tai sitten se vain osui silmiin Overdriven listoilta, mutta joka tapauksessa olin laittanut opuksen varaukseen.
Edellisviikolla sitten sähköpostiin ilmestyi viesti kirjalainan alkamisesta. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko kirjasta, mutta mikäs siinä. Edellinen loppui sopivasti ja ei kun kuuntelemaan.

Aina toisinaan sattumanvaraisesti valitut tai tielle osuvat kirjat osoittautuvat täysosumiksi, toisinaan taas ei... Tämä ei ehkä ollut ihan täydellinen, mutta herttainen ja pidin sen kuuntelusta kovasti.

Stephanie Butland : The Lost for Words Bookshop 
Kirjastolaina HelMet Overdrive 
Lukijana : Imogen Church 

Loveday Cardew on nuori nainen, joka haluaa unohtaa menneisyytensä ja mielellään elää huomaamattomana, tuntemattomana ja omissa oloissaan. Hänen suojapaikkansa on kirjakauppa, jonka pitäjä antoi mahdollisuuden kirjoja rakastavalle teinitytölle. Piiloutuminen ei kuitenkaan toimi ikuisesti, eikä ihmissuhteita pääse pakoon. Pitää vain osata tarttua tilaisuuteen ja pitää varansa väärien ihmisten kohdalla.

Kirjassa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkonaisia, vähän sijoiltaan vääntyneitä. Pidin heistä ja varsinkin siitä, miten pienistä kolhuista huolimatta ystävyys ja välittäminen voivat pelastaa, kuulosti se sitten miten kliseiseltä tahansa.

Toki muutokseen tarvitaan omaa halua. Ilman sitä voi esiin tulla ihmisestä se kaikkein pahin.

Kirjan juoni etenee pienin askelin ja kiemuraisesti takaumien kautta. Pidin siitä, miten vyyhti aukeni pikkuhiljaa ja vaikka asioita ehkä pystyikin arvaamaan, ei itsestäänselvyys päässyt häiritsemään. Rumatkin asiat kerrotaan kauhistelematta, jokainen palapelin pala vie tarinaa eteenpäin omalla tavallaan. Kaiken vaikean, tuhoisan ja surullisen jälkeenkin jää kirjasta päällimmäiseksi mieleen toiveikkuus. Aina voi päästä eteenpäin kun vain antaa elämälle mahdollisuuden.

Lukijana Imogen Church oli jotenkin harvinaisen osuva sekä päähenkilön että kirjan tyyliin. Olen hänestä mielestäni lukenut positiivisia kommentteja, mutten aiemmin ole kuunnellut hänen lukemaansa kirjaa. Pitänee testata jotain muutakin, niin pääsee arvioimaan oliko hän vain sopiva juuri tällaiseen tarinaan vai taitava sopeuttamaan lukutyyliään.

Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti ja se on kaikessa rosoisessa herttaisuudessaan oivaa luettavaa kesälaitumille. Tätä lukiessa ei itketä liikaa ja hymy nousee kasvoille useammankin kerran. Loveday ei missään tapauksessa ole uhri (tai jää uhriksi) katastrofista huolimatta. Selviytymiseen vain tarvitaan tukea lähimmiltä sekä kyky ottaa apua vastaan.

No ei, ei ja ehkä ei vielä kerran

Minusta tuntuu vähän samalta kuin yhdestä kirjan päähenkilöistä. Jotenkin kummasti olen ajautunut tilanteeseen, jossa osaan liikkeet, mutta sydän ei ole täysillä mukana. En oikein tiedä, miten olenkin taas tekemässä työtä, joka pyrkii valtaamaan suurimman osan ajastani, vaikka mieluummin tekisin ihan muita juttuja. Menee kamalasti energiaa siihen, kun koittaa rajata edes hetken aidosti kiinnostaville asioille. Ongelma lienee melko yleinen.

En silti taida lähteä autossa asumaan pitkin Etelä-Eurooppaa. Minä olen uhannut muuttavani mökkiin keskelle korpea, (toki kera nettiyhteyden...)

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Kustantajalta luettavaksi 

En alunperin ajatellut lukevani tätä kirjaa. Kuvaus keski-ikäisen pariskunnan aviokriisistä ja miehen syrjähypystä nuoremman kollegan kanssa ei kauheasti houkuttanut, vaikka miten olisi kohukirja Norjassa ja Ruotsissa. Sitten huomasin kirjan saaneen aikalailla ristiriitaisia kommentteja. Toisten mielestä ajankuva liian paljon saaneiden ihmisten kyvystä haluta vielä lisää, jotain erilaista, viiltää syvältä ja saa pohtimaan. Toiset kokivat henkilöhahmot mitäänsanomattomiksi tossukoiksi, joilta puuttuu selkärankaa ja tarinan tylsäksi, moneen kertaan luetuksi.

Kirja kolahti postiluukusta pyytämättömänä arvostelukappaleena ja kun se nyt kerran oli hyllyssä... päätin tarttua siihen ja katsoa, miten käy. No, ainakin tuo oli nopealukuinen sillä viimeinen sivu tuli vastaan parissa päivässä.

Mitä sitten pohdin kirjaa lukiessani? Tarina on tosiaan tuttu, kaluttu ja toistuvasti kirjoitettu (& luettu). Rutiinit, yhdessä erillään elävä ja toisistaan vieraantunut keski-ikäinen pariskunta. Lapset kasvavat, työ ei tunnu mielekkäältä ja aivoissa jyskyttää tarve muutokseen. Toisaalla taas nuorehko nainen, joka haluaa sittenkin naistenlehtielämän, johon kuuluvat kaunis talo, mies ja lapset. Hohhoijaa... mitenkähän tässä oikein käykään ?

Aika perinteisestihän siinä kävi. Ihan hirveästi minulta ei liikene sympatiaa oikeastaan kenellekään henkilöhahmoista, sillä jokainen tuntuu toteuttavan kuin jotain ennaltamäärättyä tanssia, tilanteisiin vain ajaudutaan ja draamaa saadaan aikaiseksi puolivahingossa koomisuuteen saakka. Jollain tasolla kuitenkin ymmärrän, miksi kirjasta on niin kovasti kohuttu. Varsinkin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla kun lienee juuri tuollaisia ihmisiä talot ja firmat täynnä. Aika moni meistä varmaan tunnistaa ainakin joitain ajatuksia, vaikka toivookin, ettei ainakaan omalle kohdalle ihan tuollaista draamaa osuisi vaan saataisiin suu auki keskusteluun ennen tilanteeseen ajautumista.

Sinänsä teksti on sujuvaa, rakenne helppo seurata ja juoni melko lailla ennustettavissa. Sopivaa siis välipalaluettavaksi, kun mukana on myös (tahatonta?) huumoriakin. Välillä ei voi kuin nauraa stereotyyppiselle käyttäytymiselle. Pikkuisen tietysti kirpaiseekin huomata piirteitä omastakin olemuksesta.

Onneksi kirja kuitenkin on niin nopealukuinen kuin on. Kovin montaa sataa sivua en olisi tätä tarinaa ja tunteiden vatvomista jaksanut.

Mitäs kesällä lukis ? Ehdotuksia laiturilukemistoon

Se on taas se aika vuodesta. Kesä kuikuilee kulman takana ja kuvittelen sen olevan kuin lapsena. Aurinko paistaa, syksyyn oli pieni ikuisuus ja minä nautiskelen rantakivellä laiturilukemiston antimista. No jaa, sitten heräsin ja muistin, että lapsilla alkaa loma lauantaina, ei minulla ja oma loma on sitten joskus, jos on...

Kai sitä silti voi suunnitella kesälukemisiaan ?

Nyt laitetaan peräkkäin kirjoja, joiden olettaisin sopivan kesämieliseen lukemiseen. Tosin en ole ihan varma, millaiset kirjat eivät sopisi kesällä luettavaksi ? Synkät parisuhdedraamat ?  Raaka kauhujännitys ?

Tässä kirjoja, jotka ovat jostain syystä osuneet silmiini ja joiden voisin olettaa päätyvän laiturilukemistooni tälle kesälle.

1) Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Tämä on saanut sen verran ristiriitaisia kommentteja, että pitänee itse muodostaa oma käsitykseni. Jos lukee kauniilla kelillä kivassa paikassa, ei harmitusaste nouse liian korkealle, vaikken sitten niin kovasti pitäisikään. Sitä paitsi, tuossa se odottaa hyllyn päällä valmiina. (Kiitos Gummerus)

2) Oyinkan Braithwaite: My sister is a serial killer 
Miehiä listivä sisko ja toinen, joka siivoaa jäljet. Ihan oikeasti, tämä kuulostaa sen verran kreisiltä, että ihan pakko testata jossain välissä. Sitä paitsi, luen noin yleisesti ottaen liian vähän afrikkalaista kirjallisuutta, joten sopinee kesäluettavaksi.

3) Kirsi Pehkonen : Juuret Jylhäsalmella 
Amma tuossa vinkkasi herttaisesta maalaisromantiikasta.  Olen itsekin jossain kohtaa lukenut yhden Jylhäsalmi-kirjan ja viihtynyt sen parissa vallan mainiosti, joten tämä sopinee siihen varsinaiseen lomaan, sitten joskus... jossain kohtaa heinäkuuta.

4) Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes the Definitive Collection 
Tämä nyt on tullut vastaan jo vähän konkreettisemminkin. Itse asiassa se odottaa puhelimessa ja olen jo aloittanut kuuntelun ekasta osasta, mutta melkein 72 tunnista klassikodekkareita Stephen Fryn lukemana riittänee ainakin osaksi kesää... (Audiblesta ladattu ja ilmeisesti saatavilla tällä painoksella vain sieltä, mutta Sherlock Holmesia löytyy kyllä muodossa jos toisessa kaikille kesälukijoille)

Sitten on tietysti vakioita joka kesältä. Ei, että välttämättä lukisin saman kirjan joka kesä, mutta jotain samankaltaista on ihan pakko...

5) Ernest Hemingway : Käärme paratiisissa 
Siis no, heti alkuun pieni poikkeus. Tämä kirjan olen lukenut aika monena kesänä uudelleen. Ehkä tänäkin vuonna. Jotenkin siinä on niin ihanan kesäinen tunnelma ja se luo minulle lomafiiliksen, vaikka tarina sinänsä ei mikään maailman iloisin olekaan...

6) Marcel Proust : À la recherche du temps perdu 
Yritän lukea ranskaksi, mutta kovin usein viime vuosina ovat ainoat ranskankieliset tekstit jääneet kesälomalle. Sinänsä hienoja tekstejä kuitenkin sillä parina viime kesänä olen lukenut osan Proustia per kesä. Tänä vuonna siis olisi vuorossa À l'ombre des jeunes filles en fleurs...

7) Raymond E. Feist : Silverthorn 
Fantasia kuuluu olennaisena osana kesälukemistoon ( ja syksylukemistoon ja talvilukemistoon ja kevätlukemistoon). Tänä kesänä aion kuunnella ainakin seuraavan osan Feistin The Riftwar Sagaa... Tässä ollaan taas perusasioiden parissa ja perinteisessä fantasiassa. Nautin varmasti.

8) Elly Griffiths : Jyrkänteen reunalla 
Dekkarit kuuluvat myös kesälukemistoon. Kobossa odottaa Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjan kolmas osa sopivaa hetkeä. Samoin kuin muuten Stephens & Mephisto-sarjan toinen osa Smoke and Mirrors...  Ainakin toinen tulee varmaan kesän aikana luettua. Molemmista sarjoista olen pitänyt kovasti, mutta Stephens & Mephistossa on jotenkin jännän epätodellinen ja synkkä tunnelma. Mielenkiintoista nähdä pysyykö se samana sarjan jatkuessa.

9) Sujata Massey : Rei Shimura-sarja 
Tähän pitänee tutustua ihan vain siksi, että pidin niin kovasti juuri Preveen Mistry-sarjan aloitusosasta Murha Bombayssa eli lisää dekkareita.

Lisäksi kesällä tietysti pitäisi lukea jotain menevää, hauskaa ja hyvin kirjoitettua viihdefantasiaa. Nyt ovat vain vaihtoehdot tässä genressä pahasti hakusessa. Tällä hetkellä ei ole kesken yhtään kuvausta vastaavaa sarjaa. Ideoita kellään ?

Postaus numero 1501 ja hiukan yllättämään päässyt Murha Bombayssa

Tämä postaus on tämän blogin elinkaaren aikana jo numero 1501... edellisen kerran tulin tarkemmin katsoneeksi lukumäärää, kun niitä oli 1000.

Silloin elettiin helmikuuta 2016. Maassa oli lunta ja työskentelin hotellialalla, tosin ketjuohjauksessa ja asiakkuudenhallinta oli aiheena, niin kuin kai koko työurani ajan. Kirjoitin kahta blogia, toista ruoasta ja toinen (eli tämä) painottui kirjoihin.

Nyt kirjoitan tätä yhtä. Työpaikka on muuttunut IT-konsultoinnin puolelle ja oma aika pahasti kortilla. Entistä enemmän koen huonoa omaatuntoa verkkaiseksi muuttuneen postaustahdin vuoksi, mutta rahkeet eivät tällä hetkellä vain riitä aktiivisempaan postausten tuottamiseen.

Millään en kuitenkaan haluaisi tästä harrastuksesta luopua.
Ennemminkin tarkoituksena olisi järkeistää työnteon määrää... 

Moni muukin asia on edelleen ennallaan. Kuten nyt vaikka, että...

• edelleen kirjoitan saman ja yhtä sotkuisen kirjoituspöydän ääressä 
• edelleen tasapainoilen ruoan ja kirjojen/teatterin välissä
• edelleen rakastan bloggaamista ja erityisesti sen mukanaan tuomaa yhteisöllisyyttä ja ihania kohtaamisia mahtavien ihmisten kanssa

Ennallaan on myös rakkauteni kirjoihin. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun pääsee tarinaan sisälle ja puikahtaa hetkeksi jonnekin aivan muualle. Kuten nyt vaikka 1920-luvun Intiaan seuraamaan Bombayn ensimmäisen naispuolisen juristin tarinaa - toki fiktiivistä sellaista.

Tämän dekkarin parissa hujahtivatkin äänikirjan tunnit kuin siivillä - tunnustan oikein lähteneeni kävelylle ihan vain sitä varten, että voisin kuunnella tarinaa eteenpäin, mikä ei tietysti ole yleisen liikunnantarpeeni huomioon ottaen huono juttu ollenkaan.

Sujata Massey : Murha Bombayssa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana Erja Manto 

On vuosi 1921. Perveen Mistry työskentelee Bombayn ensimmäisenä naisjuristina isänsä asianajotoimistossa. Sukupuolesta on vanhoillisten arvojen maailmassa haittaa, mutta toisaalta on myös tilanteita, joissa vain nainen voi päästä syvälle tapahtumien ytimeen, kuten silloin kun pitää keskustella eristäytyneiden muslimileskien kanssa perinnönjaon ja tulevaisuuden suunnittelun mahdollisuuksista.

Perveen huomaa naisten joutuvan perinteiden puristuksessa helposti miesten vallan alle ja hyväksikäytetyiksi. Mitä syvemmälle hän varakkaan tehtailijan perinnönjaon selvittelyssä pureutuu, sitä vaarallisemmaksi työ käy. Pian Perveen huomaa selvittelevänsä murhaa.

Rikostarina ei kuitenkaan ole tässä kirjassa kaikkein päällimmäinen juttu, vaan huomio kiinnittyy enemmänkin kulttuurin, aikakauden ja henkilöhahmojen kuvaukseen. Itse asiassa murhaankin päästään vasta aika myöhäisessä vaiheessa tarinaa, kun Perveenin omakin tarina selvenee takaumien kautta.

Erityiseen rooliin kirjassa nousevat naisten elämän rajoitukset ja vaarat, kun omaa etuaan hakevat henkilöt hyödyntävät alunperin ehkä naisten suojaksikin tarkoitettuja perinteitä omiin tarkoitusperiinsä. Samoin sokea menneisyyteen tuijottaminen osoittautuu vaaralliseksi. Maailma muuttuu, joten myös tapojen tulee päivittyä uusien tietojen mukaisiksi.  Sinänsä tietysti on vähän pelottavaa, miten hitaasti tietyt asenteet päivittyvät. Yhä edelleenkin saamme lukea naisten aseman haasteista ja heidän turvattomuudestaan esim. fyysisen koskemattomuuden osalta. Vaikka tämän kirjan kuvaamasta aikakaudesta on jo 100 vuotta aikaa, tuntuvat tietyt asenteet, erityisesti valta-aseman käytön osalta katoavan turhauttavan hitaasti.

Missään tapauksessa Murha Bombayssa ei kuitenkaan ole kuvaus kurjuudesta, vaan sen tunnelma on toiveikas ja anteeksiantava. Suurin osa ihmisistä haluaa toisille hyvää, pyrkii pitämään huolta lähimmäisistään ja toimimaan kaikkien parhaaksi. Niinhän on tosielämässäkin. Aika harva haluaa tarkoituksellisesti satuttaa, mutta valistukselle on tarvetta vuosisadasta toiseen.

Lisäksi kirja on viihdyttävä ja tunteellinen, olematta imelä. Perveenillä on pää hartioidensa välissä ja vaikka hän välillä toimiikin impulsiivisesti, ei myötähäpeää tarvitse pelätä. Tarinan kuuntelu oli nimenomaan miellyttävää. Sujuvasti etenevä juoni oli tarpeeksi kiemurainen olematta epäselvä ja henkilöhahmot tulivat nopeasti kuuntelijalle läheisiksi.

Erja Manto sopi lukijaksi hyvin. Hän toisinaan jakaa mielipiteitä välillä turhan tunteelliseksi äityvän lukutapansa vuoksi, mutta tämän romaanin osalta ei tietyistä hengästyneistä maneereista ollut häivähdystäkään ja luentaa kuunteli sujuvasti.

Kaikkiaan siis kesäkirjaksi oivallisesti sopiva dekkari. Ei liian jännittävä, muttei liian lässykään. Täynnä väriä, tuoksua, kulttuuria ja historiallista kontekstia. Tiesin kirjan miellyttäväksi kuunnella, mutta hivenen itsekin yllätyin siitä, miten paljon tarinasta  nautin.

Profeetan soturit

Kuvaus onnistuu kuuntelun aikanakin :-) 

Olen minä kuunnellut kirjoja, uskottehan? En vain ole ehtinyt kirjoittamaan niistä blogiin. Onneksi äänikirjojen kuuntelu onnistuu tien päällä, kotihommia tehdessä tai silmät kiinni sohvalla. Varsinaiseen kirjaan tarttuminen onkin sitten viime aikoina jäänyt vähiin.

Selän osalta on saatu OMT-käsittelyllä ja kevyellä joogalla hoidettua nainen toimintakuntoon, joten siitä ei ole enää kyse...

Arvasitte oikein, uudenvuodenlupauksesta on lipsuttu - taas on aika kurinpalautuksen. Sitä odotellessa tässä sentään yksi jo aikaisemmin loppuun kuuntelemani äänikirja.

Kuuntelussa vähän kesti, kun tarina ei meinannut millään päästä vauhtiin, mutta sitten juostiin ympäri Helsinkiä ja maaseudun koivikkoja ja homma solahti paikoilleen.

Kuva: Otava

Markus Falk : Profeetan soturit 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana : Aku Laitinen 

Kun yhdistetään Robert Langdon-tyyli suomalaiseen jäyhään tiedemieheen ja islamintutkimukseen saadaan Tuomas Pyy. Totta kai mukana on myös älykäs ja kaunis nuori nainen, terroristit ja  salaperäinen käsikirjoitus.

Tarina alkaa Libanonista, siirtyy Helsinkiin ja sitten suomalaisten mökkimaisemien kautta Lontooseen. Kaiken sysää liikkeelle vanhasta kirjakokoelmasta löytynyt käsikirjoitus, jolla tuntuu olevan erityistä merkitystä useammallekin islamin ryhmittymille. Käsikirjoitusta tavoitellaan niin varkauden, väkivallan kuin kaupankäynninkin keinoin, mutta Tuomas ja käsikirjoituksen löytänyt italialainen Carla (viehättävä nuori nainen, kuinkas muuten) haluavat tuoda käsikirjoituksen tiedemaailman ja museon kautta kaikkien tietoon ja tutustuttavaksi.

Aika idealistinen lähtöasetelma siis ja muutenkin päähenkilöt ovat aika naiiveja ajatuksissaan ja toimissaan, mikä minua hieman häiritsi alkulukujen aikana. Turhankin tuttu kuvio myös väsytti osaltaan (olen minä Dan Brownit lukenut - ihan kyllästymiseen saakka). Tekstissäkin oli tyylillisesti vähän turhan osoitteleva tapa kirjoittaa päähenkilön ajatuksia auki ja tiedoksi lukijalle, mikäli nyt ei muuten millään olisi tajunnut, että Tuomas oli ihastunut Carlaan...  Hivenen väsyttävää aina välillä.

Onneksi Libanonista päästiin Helsinkiin ja sitten taisi jo pelkkä ympäristönvaihdos auttaa ainakin tätä lukijaa suhtautumaan tarinaan omanlaisenaan eikä vanhan toistona. Toki myös kaikenlaiset takaa-ajot kerrostalojen takapihoilla ja mökkipihalla räiskyttelyt olivat melkein riemastuttavia.

Kirjailijanimen takana löytyy ilmeisesti tuttu pariskunta eli arabikulttuurin tuntemuksesta lienee vastannut Jaakko Hämeen-Anttila ja juonelllisesta kehittelystä hänen puolisonsa Virpi Hämeen-Anttila. Tämän kun jostain luin, osasinkin heti yhdistää verkkaisuuden ja naiiviuden tunteet myös Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjaan, jonka kohdalla samat piirteet välillä vähän ärsyttivät, mutta jonka viimeisimmässä osassa oltiin jo ihan eri tasolla. Kaikkiaan olen tykästynyt Björk-sarjaan huomattavasti enemmän, mutta ehkä sitä pitäisi antaa Tuomas Pyyllekin vielä mahdollisuus ja kuunnella toinenkin sarjasta ilmestynyt osa. 

Hiljaisuuden mestari

Kyllä sitä taas ollaan oltu niin hiljaisuuden mestaria tässä blogielämässäkin.

Mitäpä tällä kertaa syyttäisi? Kiirettä - joo, sitäkin. Selkävaivoja - no ei nyt enää. Sielullista jäykkyyttä ja ajatusten puutetta - kyllä, kyllä. 

Jäykkyydestä ja ajatusten puutteesta puolestaan ei voi syyttää Miki Liukkosta. Jo Bloggariklubilla jäin oikein kuuntelemaan nuoren miehen ajatuksia, joiden ilmaisussa hän ei pahemmin ujostele.

Nyt paljastan myös oman keski-ikäisyyteni lankeamalla muisteloihin - Miki Liukkonen muistuttaa ihan kauheasti oman nuoruuteni filosofiasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisesta elämäntuskasta kiinnostuneita paria nuorta miestä... melkein eleitä ja hiukan habitustakin myöten. Jonkunlaista nostalgiaa ja äidillistä lämpöä siis tuli tunnettua keskustelua kuunnellessa.

Ihan kaikella kunnioituksella. Hattua nostin uudestaan luettuani Hiljaisuuden mestaria jonkin matkaa. Ei ihan turha jätkä tämä nuori Liukkonen. Hänellä on sana ja tyyli hallussaan ja ihan jopa jonkinlaisia ajatuksia pääkopassaan.

Jos kuulostan hieman tätimäiseltä, on kyse todennäköisesti siitä, että olen edelleen kirjasta hieman hämmennyksissäni. Jonkinlainen puolustusmekanismiko lienee kyseessä? Aloin lukemaan varovaisesti ja pikkuruisen epäluuloisena. Jostain syystä kuvittelin kirjaa kikkailevaksi ja vähän liian vaikeaksi kaltaiselleni "hupilukijalle", mutta oikeastihan tämä soljui kieleltään kauniilta helposti eteenpäin. Yllätin vähän itsenikin pitämällä kirjasta todella paljon.

Kieli voi olla kaunista, mutta tarina on rujo ja rosoinen. Kirja on myös älykäs, olematta ylimielinen. Siinä on outoja juttuja, mutta homma pysyy kasassa. Henkilöhahmot ovat kaikessa rikkinäisyydessään kiinnostavia ja heidän tarinansa kiemurtelevat ja kaartelevat niin ajassa, paikassa kuin mielen sopukoissa. Alituiseen vaihtelevat näkökulmat olisivat voineet tehdä tarinasta käsittämättömän sillisalaatin, mutta kuin ihmeen kaupalla tapahtumat ja takaumat kietoutuvat toisiinsa ja letittävät yhtenäisen kudelman, joka lopulta päätyy... niin, mihin se oikein päätyy?

Kirjoittajan taitavuudesta kertonee sekin, että lukija ei oikeastaan jää edes kaipaamaan selkeää loppuratkaisua ja kaikkien langanpätkien rusettiin päätymistä. Tärkeää oli matka. Tärkeää olivat yritykset ylittää puheen, kielen, ymmärtämättömyyden kuilut ja koskettaa toista ihmistä.

Kirjan henkilöistä tuskin kukaan kuitenkaan tavoittaa toista. Bulimiasta kärsivä äiti, rooleihin uppotuva isä, Subway-leipä kuolleen kädessä, You tube-tähteydestä haaveileva mies ja kaiken kehällä yhtä mahdollista ja toista selvää murhaa selvittelevät poliisit kiertelevät kaikki toisiaan väistellen tarkoituksella ja ilman tarkoitusta. Dekkari tämä ei silti ole, vaikka murhaan johtavia motiiveja ja tekoja selvitelläänkin.

Tavallaan lukija voi valita, onko kommunikoinnin vaikeus kirjassa lähtöisin sen henkilöhahmojen omista piirteistä ja kummallisuudesta vai onko kyseessä jokin yleisempi ilmiö. Minä kallistun jälkimmäisen kannalle. Kommunikointi on vaikeaa, ymmärtäminen miltei mahdotonta.

Enkä missään tapauksessa väitä Hiljaisuuden mestaria erityisesti tajunneeni. Luinpa kuitenkin ja tykkkäsin.

Juustokakun syvin olemus

Lauantaina satoi räntää, sunnuntaina paistoi aurinko. Huonosta kelistä on muutama suora seuraus. En käynyt kävelyllä. Ehdin lukemaan, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään. Leivoin kakun.

Kakunleivonnan ohessa jäin pohdiskelemaan juustokakun syvintä olemusta. Kokeilin uudesta Kakut -lehdestä bongaamaani kakkutaikinan ja juustokakkumassan sekoituksena valmistettua kakkua. Hyvää, kyllä, mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan - ei tuntunut juustokakulta.

Juustokakussa pitää olla sellaista täyteläistä tahmaisuutta, silkkistä pehmeyttä ja makeanhapanta, miltei kieltä kipristävää makua. Kaikkein parhaiten tuon kokonaisuuden minusta saavuttaa uunissa kypsennetyssä juustokakussa, jonka reseptin tänään löysin tästäkin blogista ja vieläpä tämän vuoden puolella kirjoitettuna, vaikka tässä juuri ihan jotain muuta väitinkin.

Kertonee väsymyksen asteesta jotain sekin, etten yhtään muistanut kakkua edes tehneeni, saatikka siitä kirjoittaneeni, eikä avainsanoissa tietenkään ollut vilahdustakaan sen paremmin kakusta kuin juustosta. 

Joskus nuorena tein paljonkin hyydytettyjä juustokakkuja, joista Outi (Outi's life -blogista) kertoi kommentissaan tykkäävänsä ehkä eniten. Ne ovatkin raikkaita ja herkullisia, mutta jotenkin ne minun suussani maistuvat vähemmän täyteläisiltä ja kermaisilta. Tietysti riippuen myös aineksista. 

Koska sitä aina jämähtää toistamaan itseään, en ole pitkään aikaan tehnytkään kypsentämätöntä juustokakkua - olisiko taas kokeilun paikka ? 

Hyviä vinkkejä uunittoman juustokakun resepteille? 

Kurjasta kelistä ja kävelemättä jättämisestä oli tietysti sitten sekin ikävä seuraus, että selkä jumitti entistä pahemmin. Tänään kävin aamulla OMT-käsittelyssä ja olo oli kuin taikurilla vierailleella. Jalka nousi fysioterapeutilta lähtiessä kuin nuorella likalla. 

No, kyllähän selkä siitä sitten päivän työnteon myötä jumahti takaisin kipeäksi, mutta toivoa on! Ehkä ensi viikon toistokäsittelyn jälkeen ollaan taas oikeasti ihmisten kirjoissa.