Kuvittelin aina inhoavani lehtikaalia. Minulla on kaaleihin noin yleensä vaikea suhde, todennäköisesti perustuen nuoruuden traumaattiseen kokemukseen. En nimittäin ikinä ole ollut kaaliruokien ystävä, mutta Englannissa kielikurssilla ollessani sain vuosikausiksi sellaisen kammon, että happo nousi suuhun jo pelkästä kaalin hajusta. Siellä nimittäin isäntäperheen äiti tarjosi englantilaista keittiöperinnettä pahimmillaan eli vetiseksi höyrytettyä kaalimössöä ja sen kaverina huonoimpia mahdollisia jauhonakkeja. Kotona oli opetettu syömään kiltisti, mitä tarjotaan, ja lautanen tyhjäksi...
Niinpä, traumaattista.
Meillä siis ei edelleenkään tehdä kaalilaatikkoa, -keittoa, -kääryleitä tai mitään muutakaan kypsennettyyn kaaliin viittaavaa. Paitsi joskus kukkakaalia, sillä siitä yllättäen pidän (paitsi paahdettuna). Harvoin tosin sitäkin, sillä se taas sitten ei uppoa keneenkään muuhun perheenjäseneen. Raakana toki tykkään kaalista monissakin yhdistelmissä.
No, lehtikaali siis oli uusi tuttavuus muutama vuosi sitten ja toki halusin kokeilla. Ei toiminut. Maistui kypsennettynä kaalilta ja raakanakin oli sellainen lievästi tukehduttava tuttavuus.
Nyt olen kuitenkin ihan koukussa. Tajusin nimittäin, että lehtikaalin, niin kuin monen muunkin aineksen, salaisuus on siinä, että se pitää osata valmistaa.
Pipsa Hurmerinnan kirjassa Pipsan keittiössä kerrottiin lehtikaalisipseistä. Kokeilin, mutten ollenkaan onnistunut. Nyt sitten ihan muuten vain tulin laittaneeksi uunikurpitsan kaveriksi oliiviöljyssä hieman kieriteltyjä lehtikaalin suikaleita ja tadaa! Lopputulosena oli ihanan rapsakoita lehtikaalisipsejä. Ero oli paistolämpötilassa ja -ajassa. Miedompi ja hitaampi metodi ei minulla toiminut laisinkaan, mutta vähän yli 200 astetta ja noin 10 minuuttia toi täydellisen lopputuloksen.
Samasta kirjasta löytyy kuitenkin ohje, jonka avulla pääsin myös raa'an lehtikaalin makuun. Muistin nimittäin tässä yhtenä päivänä, Pipsan neuvoneen (sekä telkkarissa jossain että kirjassa), että lehtikaali tulee käsin hieroa pehmeäksi ennen tarjoilua. Leikattuihin suikaleihin lisätään suolaa ja sitruunaa (tai vinegrettiä eli noin yleisesti ottaen happoa) ja sitten hierotaan reippaasti puhtailla käsillä ennen tarjoilua. Olettaisin, että myös ajalla on oma osuutensa, eli ainakin minulla lopputulos oli vielä parempi kun malttoi odottaa hetkisen (ja seuraavana päivänä myös maistui hyvältä). Sitten vaan lisäsin joukkoon vielä paahdettuja manteleita ja marinoitua salaattijuustoa. Lopputuloksena oli lievää himoa aiheuttava salaatti, jota varten tänään ostin lisää lehtikaalia...
p.s. sen parhaan kurpitsakeittoreseptin metsästys on edelleen käynnissä. Kaapissa odottaa jo seuraava Hokkaido parin löytyneen ohjeen testaamista.
