Arne Nevanlinna : Marie

Arne Nevanlinna : Marie
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
 
Tämä on 100 suomalaista suosikkia -listalla peräti sijalla 12. Odotukset siis olivat todella korkealla, kun kirjaan tartuin. Sata vuotta täyttävän Marien elämäntarina olikin mielenkiintoista luettavaa.

Strasbourgista kotoisin oleva Marie muuttaa kaukaiseen Suomeen lääkärimiehensä mukana. Pohjola ei ole kylmä pelkästään ilmastoltaan, myös ihmiset tuntuvat oudon tunteettomilta eikä ulkomaalaisen ole ollenkaan helppoa sopeutua viime vuosisadan alun ruotsinsuomalaiseen kulttuuriin.

Sitten tulee sota ja perään toinen, elämä kulkee eteenpäin ja ihmisiä katoaa Marien elämästä yksi toisensa jälkeen. Lopulta on vain Marie, yksinään vanhainkodissa odottamassa 100-vuotispäiväänsä ja, kenties, myös pääsyä pois väliin nöyryyttävältäkin tuntuvasta vanhuksen elämästä.

Nevanlinnan kirja on mielenkiintoinen sekoitus historiallista romaania ja nykypäivän vanhainkodin kriittistäkin tarkastelua. Marie on henkilönä ehkä vähän vaikea, mutta eivätpä hoitajatkaan oikein välkyiltä vaikuta. Väkisinkin tuli mieleen, että toivottavasti sitä itse sitten joskus päätyy paikkaan, jossa pystyy oikeasti kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Marien haasteena on kieli, jonka vaikeuden tai puuttumisen vuoksi todellinen keskustelu on vaikeaa., paitsi sen yhden tietyn hoitajan kanssa.

Minä pidin kirjasta ja luin sitä mielelläni, vaikka välillä vähän hermostuinkin niin Marieen, kuin hänen ympärillään oleviin ihmisiinkin. Kaikki ovat kovasti itsekeskeisiä ja näkevät asiat vain omasta näkökumastaan, vaikka niin kai me kaikki - emme vaan itse huomaa sitä. Erityisesti kuitenkin ärsytti Nevanlinnan kuvaus Marien tunne-elämästä. En itse tiedä ketään yhtä perhostelevaa naista, joka rakastuu muutamassa tunnissa ja tekee päätöksiä elämästään aika heppoisin ja tunteisiin pohjautuvien perusteiden pohjalta. Tosin olenkin itse aika perinpohjainen rationalisti, joten kyse voi olla vain omasta referenssimaailmastani. Silti tuntuu, että päähenkilö olisi voinut olla ehkä vähän tasaisempikin toimissaan ja tunteissaan (huolimatta siitä "latinoverestä", joka ranskalaisessa väkinsinkin virtaa). Vai onko kyseessä klisee häilähtelevästä naisesta ?

Ranskalaisuus oli myöskin mielenkiintoinen juonne kirjassa. Strasbourg kuuluu kirjan alussa Saksaan, vaikka Marien perhe ei tilanteesta innoissaan olekaan. Erot ranskalaisten ja saksalaisten tapojen välillä ja molempien kansojen välillä vallitseva epäluulo, vertautuvat sitten Suomessa suomenruotsalaisten ja suomenkielisten ja sodanjälkeisten evakkojen välisiin jännitteisiin. Ihmiset taitavat olla samanlaisia ihan kaikkialla - ainakin epäluulojensa suhteen.

Kaikkiaan siis tutustumisen arvoinen kirja - taitavasti kirjoitettu ja monisyinen - Enkä kuitenkaan tiedä, pidinkö siitä ihan todella. Tämä lienee yksi niistä teoksista, joiden täytyy antaa muhia mielessä kauemmin ennen kuin voi muodostaa lopullisen mielipiteensä.

Elisa Kirjalta vapaavalintaisena luettavaksi ja blogattavaksi

Tosikliseenä aurinkoa lautasella : kurpitsa - bataatti- sipulikeitto

Syksyn sää on suosinut paria viime päivää lukuunottamatta, eikä iltojen pimetessä aurinkoa ei saa koskaan liikaa. Lämpimän oranssi ja chilillä maustettu keitto  tuo kaikkeen hämäryyteen mukavaa lämpöä pöydälle sytytettyjen kynttilöiden lisäksi. Tiedän, olette kuulleet tuon aikaisemminkin. Vanha klisee on kyseessä, mutta niin totta !

Syyskeitto 

1 bataatti kuutioina
sama määrä myskikurpitsaa kuutioina
2 punasipulia palasina
1 sellerin varsi
1 rkl paprikajauhetta
1 tl jeeraa
1 rkl chilijauhetta ja iso hyppysellinen espelette-chiliä
2dl valkoviiniä
2 kasvisfondikuutiota
vettä

persiljasuolaa päälle ripoteltu

Laita oliiviöljyä kuumenemaan kattilan pohjalle ja lisää kaikki kasvikset. Kierittele hetki ja lisää mausteet. Sekoittele ja kuullota vielä muutama minuutti. Lisää valkoviini ja odota, että alkoholi kihahtaa pois. Lisää liemikuutiot ja kiehuvaa vettä niin paljon, että kasvikset peittyvät. Anna poreilla hiljalleen puolisen tuntia.

Kun kasvikset ovat pehmenneet, surraa sauvasekoittimella sileäksi.

Laita lautasille. Lisää suolaa kaipaavat voivat ripotella päälle vaikka persiljasuolaa.
Seuraksi tarjoillaan paahdettua leipää, voita ja juustoa...

Omena - saksanpähkinäleipää

Mikäs sen parempaa välipalaa kuin juustovoileipä. Niitä meillä ainakin tarjotaan koulusta palaaville useammin kuin kerran viikossa...

Helsingin Myllyn leivontakilpailupaketista löytyy parikin erilaista valmista jauhosekoitusta. Minun oli tarkoituksena tehdä poikien välipalaa varten leipää, johon upottaisi omenaraastetta ja saksanpähkinöitä. Myllärin kuituinen talonleipäaines vaikutti sillä tavalla mukavasti tummemmalta ja tarkoitukseen sopivalta. Leipäaines sisältää myös ohrajuurta, joten oletuksena oli pikkuisen happamaan vivahtava ja perusvehnäleipää voimakkaampi maku.

Hyviä leivistä tulikin vaikka ovatkin aika tymäkkää tekoa. Tuli myös taas kerran todennettua meidän uunimme ärhäkkyys. Pussin ohjeen mukainen 25min paistoaika 225 asteessa oli vähän liikaa. Viimeisen leivän paistoin 200 asteessa ja vajaat 25min. Siitä tuli sopivamman värinen.

Omenalla ja saksanpähkinällä höystetty Myllärin kuituinen vehnäleipä

5-6 dl vettä (tarkista koostumus taikinaa tehdessä)
1 pussi (1kg) Myllärin Kuituinen Talonleipäainesta
1 pss kuivahiivaa
3 rkl siirappia
3 tl suolaa
2 omenaa raastettuna
kolme kourallista saksanpähkinöitä pilkottuina

Laita kuuma vesi kulhoon ja sekoita siihen omenaraaste, siirappi ja suola. Lisää jauhot ja hiiva yhdessä ja sekoita taikina hyvin. Lisää pähkinät ja vaivaa hetki.

Anna taikinan noousta runsas puoli tuntia.

Leivo taikinasta kolme leipää ja anna niiden kohota vielä runsas puoli tuntia.

Paista 200-225 asteessa vajaat 25 minuuttia. Tarkista tummuusastetta viimeisen 10 minuutin aikana usein.

Helsingin Mylly tarjosi leipäaineksen

p.s. Kilpailu kestää kuusi kuukautta. Jokaisella kuukaudella on oma teemansa ja syyskuun teemana on Viljainen välipala... Osallistuvia reseptejä voi bongata Myllärin Luomun FB-sivulla
Edellisen kilpailupostaukseni löydät täältä.

Kun äitiä taas teinityttää

Cassandra Clare : Luukaupunki (Varjojen kaupungit I)
Cassandra Clare : Tuhkakaupunki (Varjojen kaupungit II)
Oma ostos Elisa Kirjasta 
 
Aina välillä sitä löytää tällainen äiti-ihminenkin sen teinivaihteensa ja nauttii vähän nuoremalle ikäpolvelle tarkoitetusta viihteestä täysin rinnoin. Tällä kertaa viihdykkeenä toimi Cassandra Claren Varjojen kaupungitt ja erityisesti sarjan ensimmäinen osa eli Luukaupunki. No, myönnetään, luin jo sarjan toisenkin osan, mutta siitä lisää sitten postauksen lopussa.

Ihan ensiksi ryhdyin mainoksen uhriksi ja ostin Luukaupunki-romaanin Elisa Kirjan alesta. Sitten jäinkin yllättäen kirjaan koukkuun ja luin sen nopeasti loppuun. Tarinassa riittää vauhtia, miljöötä on oikeasti vähän mietittykin ja taas löytyi mielenkiintoinen näkökulma ihmissusiin, vampyyreihin ja velhoihin. Ensimmäiset kaksi saavat demonitartunnan ja muuttuvat ihmisisistä alamaailman asukeiksi saadessaan demonisia piirteitä. Velhot taas ovat puoliksi demoneita jo syntyessään - niin ja haltiat ovat puoliksi enkeleitä ja puoliksi demoneita. Hivenen yksinkertaistettu luokittelu siis, mutta ihan toimiva.

Sitten on varjometsästäjiä, jotka metsästävät huonosti käyttäytyviä alamaailman asukkeja ja erityisesti demoneita, joita virtaa maan päälle toisista maailmoista. Varjometsästäjäksikin synnytään ja alkujaan he ovat saaneet enkeli Razielin verta suoniinsa. Puoliksi enkeleitä siis ? No, eivät he kyllä kovin enkelimäisesti käyttäydy kaikkine aseineen ja taisteluintoineen. Clary kohtaa vaalean Jacen huomatessaan pystyvänsä näkemään hahmoja, joita muut eivät huomaa laisinkaan. Sitten käy ilmi, että Clarykin on varjometsästäjien sukua, hänen äitinsä katoaa ja isä onkin jotain aivan muuta kuin se rohkea sotilas, jonka kuva on kodin seinällä. Clary joutuu mukaan valtataisteluun ja vetää samalla yliluonnolliseen maailmaan mukaansa myös parhaan ystävänsä Simonin.

Ennen kirjan lukemista ehdin käydä myös elokuvissa katsomassa siitä tehdyn filmin. Siellä me olimme minä, sisko ja 100 teiniä. No, oli siellä muutama teinien vanhempikin mukana niin ei erotuttu joukosta ihan niin pahasti. Elokuva oli yllättävän hyvä. Minusta se pesi Twilightin ihan mennen tullen. Paljon vähemmän sitä kaihoisasti tuijottelua ja enemmän toimintaa. Siis taisteluja ja sen semmoista, romantiikan saralla mentiin sentään ihan teinimeiningillä. Tykkään - en tykkää, tuhma poika vai kiltti nörtti ? Aika lailla samalla tavalla kuin kirjassakin, mutta vielä tällaiselle vanhuksellekin ihan siedettävällä tasolla.

Täytyy tosin myöntää, että me siskon kanssa nauroimme ehkä välillä vähän väärissä kohdissa. Kun tulee tähän ikään on nähnyt jo erinäisiä elokuvia, joissa suutelukohtauksen päätteeksi tulee jostain vettä parin niskaan, siis sillain romanttisesti sataen. Dialogissa oli myös vähän sellaisia päälleliimattuja kohtia - näyttelijät pysähtyivät kesken toiminna "sanailemaan"...

Ihan mukavaa viihdettä kuitenkin, johon kannattaa tutustua ja johon voi vähän jäädä koukkuunkin. Minäkin luin jo jatkoa tarinaan toisen osan muodossa. Aika samanlaista touhua kuin ensimmäisessä. Vähän hirvittää, kun kyseessä pitäisi olla kai trilogia ja suomennettujakin osia on jo viisi. Saa nähdä, pääsenkö sarjassa ikinä loppuun. Siskolla jämähti ilmeisesti siihen neljännen tienoille... Raportoin edistymistä sitten, kun jatkoa seuraa.

Ranskalainen välipala ja miten terveyspirulainen sen pilasi

Tämä näyttää vielä hyvältä

Isäntä aina välillä muistelee, miten mumminsa lastenlapsilleen lykkäsi säännöllisesti käteen palan vaaleaa leipää ja siihen kaveriksi tummaa suklaata. Suklaata ei koskaan tietenkään ollut lasten mielestä tarpeeksi, mutta silti tuo on jäänyt miehelle mieleen yhtenä mieluisimmista välipaloista.

Ranskassa ollessa jossain vaiheessa tuota testattiin ja onhan se herkullista. Eikä kait niin kovin epäterveellistäkään, loppujen lopuksi. Ihanaa ranskalaista vaaleaa leipää ja tummaakin tummempaa suklaata.

Silti, kun ryhdyin kotona leipomaan, nosti pieni terveyspirulainen päätään ja kuiskutti, että täysjyvää sen olla pitää ja tummaa. Eihän sitä nyt hötöleipää välipalaksi. No just. Tuohon kun lisää vielä ruisjuurta ja ihan liian vähän suklaata, niin syömättähän leipä jää. Tai siis äidin syötäväksi. Ei oikein kelvannut jälkikasvulle.

Ihan liian vähän suklaata !

Tulin siis siihen lopputulokseen - taas kerran - että ei pitäisi sorkkia hyvää huonommaksi terveysintoilun varjolla. Siitä tulee vaan paha maku ja paha mieli...

Meillä tullaan tätä välipalaa syömään Ranskassa matkaillessa edelleen ja muutenkin nautiskelemaan hyvällä omallatunnolla. Onhan niitä herkullisia vaihtoehtoja tarjolla pilvin pimein sitten niille terveyspäiville. Ruisjuureen tehty sekaleipäkin on juuston kanssa yksi herkullisimmista vaihtoehdoista - ilman suklaata.

Sitä paitsi - hyvän ruoan psykologinen vaikutus on tunnetusti terveyttä edistävä, vai mitä ?

Siihen ne suklaan (ilman leipää) terveysvaikutuksetkin kai suureksi osaksi perustuvat. 

Suolaa, suolaa, enemmän suolaa - persiljalla tietenkin

Äiti käski ottamaan persiljapenkin tyhjäksi ja minähän tein tietysti työtä käskettyä. Sitten, kun aloin kotona katsomaan sitä isoa nippua persiljaa, iski pienoinen paniikki. Mihinkähän tuon kaiken upottaisi ? No, pakkaseen meni nippu. Ei siitä salaattia pakkasesta saa, mutta kivasti se maustaa padat ja keitot. Jossain kohtaa panikoidessani muistin nähneeni jonkun tehneen yrteistä suolaa. Sitä siis tehtiin meilläkin - persiljasta, ja sitruunasta, ja valkosipulista. Kiitoksia vaan vinkista kanssabloggarit.

Persilja-sitruuna-valkosipulisuola 

runsas puoli pussia merisuolaa
nippu persiljaa
sitruunan kuori raastettuna
muutama valkosipulin kynsi hienonnettuna

Pistä kaikki tehosekoittimeen ja anna surrata. Levitä tarjottimelle kuivumaan. Minusta kuivuminen oli vähän hidasta, kun ei seuraavanakaan päivänä ollut vielä ihan kuivaa, joten pistin uuniin tunniksi pienelle lämmölle. Johan kuivui.
Sitten vaan uudestaan tehosekoittimeen ja talteen. Saa nähdä, mihin kaikkeen tätä keksitään käyttää.

Hietakehto - ja äitiä itketti

Sirpa Kähkönen : Hietakehto 
Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Sirpa Kähkösen Hietakehto on ollut Blogistaniassa kovasti kehuttu, niin kuin kirjailijan muutkin Kuopio-sarjaan kuuluvat teokset. Kun kirja oli lisäksi rankattu Helsingin Sanomien 100 suomalaisen suosikin listalla numerolle 62 niin pakkohan se oli lukea.

Tiesin jo etukäteen, että tämä kirja itkettää. Siinä kesällä 1943 sota saapuu kesähuvilalle lasten leikkeihin ja rintamalta perhettään tapaamaan tulleen sotilaan muodossa. Eivätkä sotaan liittyvät kauhut ole säästäneet kesänvietossa olevista aikuisista yhtäkään. Keneltä on poika kuollut, keneltä isä, ketä kaipaa Hampurin pommituksiin kadonneita vanhempiaan, vaan silti tehdään jäätelöä ja soudetaan saareen leirille.

Olenhan minä lukenut erinäisiä sota- ja taistelukohtauksia kirjoissa. Miksi juuri tämä aiheutti niin suuren kyynelten määrän, etten voinut iltaisin nukkumaan mennessä lukea painajaisten pelossa ? Uskoisin kirjan vaikuttavuuden johtuneen paristakin seikasta.

Ensinnäkin, tässä puhutaan sodasta, joka välillisesti on vaikuttanut myös minun elämääni. Vanhempani ovat sodan lapsia ja kuten Juhonkin isä, myös minun isoisäni kuoli rintamalta saatuun sairauteen - ihan sodan viime päivinä. Häneltä jäi vaimo ja viisi lasta pitämään torppaa pystyssä. Minä en siis koskaan tavannut isoisääni ja sodasta olen kuullut vanhempieni välityksellä, vaikka niin pieniä silloin olivatkin. Siksi kai tällainen kuvaus saa vielä kovemman kaiun tunteissani.

Toiseksi, sodan kauhut aukeavat lasten kautta. Useaan kertaan hylätty Charlotta, vanhempansa menettänyt Juho ja lehtijuttujen kautta lasten leikkeihin tunkeutuvat sodan julmuudet luovat sellaisen elämysympäristön, joka ainakin minuun vaikutti hurjan vahvasti. Tosin minä olen edelleen myös siinä pienen lapsen äidin herkkyystilassa, joka yleensäkin saa minut kokonaan välttämään lasten kärsimyksiä sisältäviä kirjoja.

Kähkönen kirjoittaa taitavasti, vähän salakavalastikin historiaa ja sodan kauhuja kuvaten ihan arkisten touhujen kautta. En ollenkaan ihmettele, että niin moni on hänen kirjoihinsa jäänyt suorastaan koukkuun. Minuakin ainoana asiana harmittaa, että sarjan aikaisemmat osat ovat lukematta. Ne lukeneet pysyvät ehkä paremmin laajassa henkilökaartissa kärryillä ja saivat nautittua vielä enemmän itse tarinasta. Minä aina välillä jouduin pysähtymään ja muistelemaan, että kuka kukin oikein olikaan.

Elisa Kirjalta vapaavalintaisena luettavaksi ja blogattavaksi

Omenaherkkuja iltapäiväteelle

Tämä on nyt sitten taas sellainen kilpailu/sponssipostaus. Tosin näitä muffinsseja minun piti tehdä muutenkin, koska a) meillä on neljästä ämpärillisestä omenoita jäljellä vielä vajaat kolme ja b) osasta sitä ensimmäistä ämpärillistä tehtyä karibialaista hilloa piti heti päästä kokeilemaan leivonnassa. Tässä siis monta kärpästä (muffinssia) yhdellä iskulla.

Sponssauksesta vastaa Myllärin Luomu, jolta tulivat jauhot ja kauraryynit. Tarkoituksena siis on osallistua kisaan Suomen inspiroivimman leipojan tittelistä. Kisa jatkuu kuusi kuukautta ja sen aikana valitsee Tomi Björck suosikkireseptejään ja yleisökin pääsee äänestämään omia suosikkejaan Myllärin Luomun Facebook-sivulla.

Jokaisella kuukaudella tulee olemaan oma teemansa. Syyskuun teemana on "Viljaisaa välipalaa". Näissä muffinsseissa on viljaa vehnän ja kauran muodossa, mutta niiden lisäksi myös vuodenaikaan niin ihanasti sopivaa omenaa. Sitä meillä tungetaankin tällä hetkellä ihan joka paikkaan.
Välipalaksi nämä muffinssit ovat passeleita myös siksi, että käyvät makeasta herkusta, vaikkei sokeria taikinasta löydykään muuta kuin omenahillossa.  Niin, ja lisättyä rasvaahan näissä ei ole kuin jugurtissa.

Sellainen parannuksen aihe löytyi, että ensi kerralla pitää ehdottomasti pilkkoa vielä saksanpähkinöitä mukaan...

Omenakauramuffinssit 

3dl vehnäjauhoja
3,5dl kaurahiutaleita
2tl leivinjahetta
1tl soodaa
1tl kanelia (mausteita voi lisätä, jos hillo on tuota karibialaista hilloa miedompi)
1 tl inkivääriä
2,5dl jugurttia
2,5dl omenahilloa
4 kananmunanvalkuaista kevyesti sekaisin vatkattuna
1-2 omenaa pieniksi kuutioiksi pilkottuna taikinaan
(saksanpähkinöitä pilkottuna)
1-2 omenaa siivuiksi päälle

Sekoita kaikki taikinan ainekset keskenään. Jaa muffinssivuokiin, joko paperisiin muffinssipellillä tai sitten silikonisiin itseseisoviin. Toimi molemmissa. Minulla tästä tuli 16 muffinssia.

Asettele omenasiivuja päälle koristeeksi.

Paista 190 (kiertoilma 170) asteessa 25-30min.

Anna jäähtyä hieman ja herkuttele iltapäiväteellä.

Myllärin Luomu lähetti jauhot ja ryynit leivottavaksi kilpailua varten

Kuukauden luetut - viihteellisestä elokuusta vakavammalle syyskuulle

Syyskuuta mennään jo kohta puolivälissä, mutta vilkaistaan nyt vielä vähän elokuuta. Silloin tuli luettua enemmän kuin pitkään aikaan, ja kevyempää kuin moneen kuukauteen. Kokonaissaldoksi päätyi peräti 15 kirjaa - tosin niistä 5 oli sellaisia nopeasti luettavia viihdepläjäyksiä tyyliin Harlequin goes Steampunk.

Loput kymmenen kirjaa ovat sitten aikalailla normaalia sekalaista settiäni eli vähän dekkareita (Hiltusen Sysipimeä ja Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni ), vähän enemmän fantasiaa (uusin Auer, ensitutustumiseni Neil Gaimaniin, josta ehdottomasti pitää vielä blogata ja peräti ranskaksi luettua Richelieuta lokikäärmeiden kera) ja sitten jotain klassikkoja (Woolfia ja Yourcenaria). Uuttakin kirjallisuutta tuli sentään luettua. Ihastuin tosissani Karoliina Timosen Aika mennyt palaa -romaaniin, mutta McEwainin Makeannälkä jätti vähän kylmäksi. Historia-annoksesta piti huolen Tikkasen Emma ja Uno.

Tapahtumien osalta elokuussa vedettiin henkeä ja kerättiin vain hurjasti vastauksia e-kirjakyselyyn. Lopputulos ei sitten ollutkaan ihan odotuksen mukainen, mikä tietysti tekee tästä aiheesta kysymisen arvoisen ja mielenkiintoisen.

Syyskuussa onkin sitten taas vauhti päällä - siksi tämäkin summeeraus on jäänyt näin myöhäiseksi.
Suurin kirjabloggariaktiviteetti tässä heti alkukuusta on Lukutaitokampanja.

Olethan sinäkin jo osallistunut ?

Copycat sooloilee - kesän karibialaisin omenahillo

 
Copycat on huono tekemään hilloja - varsinkin omenasta. Omenahilloa kun tuppaa tulemaan mummilta sen verran paljon, että enempää ei yhteen viiden hengen perheeseen enää saa uppoamaan. Nyt sitten kuitenkin osui silmiin sekä Pumpkin Jamin että Kokit ja Potit - blogin versiot uunissa tehdystä omenahillosta ja sitä ohjettahan piti tietysti päästä kokeilemaan.

Tosin keittiövaaka ei toimi, ilmeisesti patterin väsähtämisen vuoksi, joten sokerien määrä meni vähän arvailuksi. Olettaisin kuitenkin, että painon suhteen mennään noin suurin piirtein kopioitujen reseptien linjoilla eli 2 osaa omenoita ja 1 osa sokeria.

Omenoihin ja sokerin määrään copycat sitten tällä kertaa taisikin jättää uskollisen reseptin seuraamisen ja törkkäisi sekaan vähän omia juttuja. Hillosokerikin itseasiassa muuttui puoliksi muscovadoksi. Lisäksi kaneli sai kaverikseen vaniljaa. Ja kun tumma sokeri + vanilja tuo auttamatta mieleen Karibialaisen tunnelman, niin hilloon tempaistiin vielä kunnon loraus rommia. Kesäistä tunnelmaa talteen talveksi siis !

Lopputuloksena on melkein musta hillo. Pikkuisen rommin terävyyttä sisältävää, ei yltiömakeaa hilloa tullaan varmasti maistelemaan ainakin juustojen seurana. Myös jouluisten kakkujen kumppanina tämä lienee varsin herkullista.

Kesän karibialaisin omenahillo 

1kg omenoita
500g hillosokeria (puolet hillosokeria ja puolet muscovadoa - tämä hillo ei välttämättä säily ilman pakastinta koko vuotta...)
2 kanelitankoa
1 tl jauhettua vaniljaa
iso loraus rommia
sitruunamehua

Laita ainekset sitruunamehua lukuunottamatta uunivuokaan ja laita 150 asteiseen uuniin 1-1/2 tunniksi. Minä laitoin ilman kantta - tiedä sitten, onko se oikeaoppista. Ota pois uunista, vetäise sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä ja sekoita joukkoon tilkka sitruunamehua, jos siltä tuntuu. Purkita puhtaisiin purkkeihin.