Leena Krohnin teoksissa tuntuu olevan punaisena lankana outous. Se, etten uskalla väittää ymmärtäväni mitään, vaikka aivoissa kuhisee. Kieli on kaunista ja helposti luettavaa, mutta tarinoissa aina jotain vähän vinksallaan. Ihmiset eivät käyttäydy järkevästi - tai lähinnä kai yleisten odotusten mukaisesti. Nyky-yhteiskunta heijastuu kirjan peilistä vääristyneenä, mutta silti ääriviivat lempeästi pehmennettyinä.
Juuri niin käy Näköisyys-kirjan muotokuvamalleille, kun he saapuvat Horkan eteen maalattaviksi. On valheita myyvä liikemies, unta kauppaava anestesialääkäri, alastonmalliksi haluava 101-vuotias, lapsirobotti ja muita hahmoja, joiden kuvaa Horkka yrittää siirtää teoksiinsa, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Jokainen malli toteuttaa odotuksia ja samalla kapinoi yhteiskunnan asettamia rajoituksia varten. Horkka itse on jonkunlainen luuseri, ei niin taitava kuin työtoimeksiannot hänelle siirtänyt kollegansa. Herääkin kysymys, miksi toinen edes siirsi mallit Horkalle? Mikä voi olla motivaationa ?
Eniten minuun taisi osua malleista vanhan rouvan muotokuva. Perhe on tilannut muiston vanhuksesta, mutta tämä itse haluaa repäistä jotain aivan muuta kuin perinteisen pönötyskuvan. Kelpaako naisen oma toive perheelle, vai pitäisikö pitäytyä raameissa? Aika itsestäänselvästi tuossa alkaa lukijakin pohtimaan, miksi ihmeessä vanhusten pitäisi sopia muottiin ? Eikö heillä ole oikeutta persoonalliseen otteeseen vain koska ovat - no, iäkkäitä. Siinä sitä lienee pohdittavaa kaikille suomalaiselle tasapäistämisajattelijoille ikäryhmästä riippumatta.
Samalla tavoin herättää jokainen malli assosiaation kirjan ulkopuolelle. Tämä jos mikä on esimerkki aivosoluja törmäyskursseille tönäisevästä kirjasta. Nautinnollista luettavaa siis, jos pientä herättelyä etsii luettavastaan. Minua nämä tällaiset ovat viime aikoina kummasti piristäneet. Melkein riemastun, kun jokin uusi (vanha) ajatus ujosti heilauttaa kättään aivojeni syövereissä. "Minä täällä, muistatko? Huomaatko? "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti