Sexdeathbabies

Voi Luoja, mikä keli. Kylmää vettä valuu taivaan täydeltä niskaan - tai valuisi, jos menisi ulos, mutta tänään olen napannut työkoneeni kainaloon sohvannurkkaan ja viettänyt etäpäivää kuunnellen tuoksukynttilän rätinää. Se on sellainen tarkoituksella ääntä pitävä, oikein patentoidulla metodilla tehty. Tuoksuu kurpitsamuffinsseille.

Heti työpäivän päätyttyä laitoin taas kuulokkeet korviin ja palasin Agatha Christien pariin. Christiet äänikirjoina ovat ihan parasta rentoutusmateriaalia, mutta välillä on tietysti kiva lukea jotain vähän haastavampaakin. Olen tosin tullut siihen lopputulokseen, etten ole tarpeeksi intellektuelli analysoimaan modernia, vanhaa muotokieltä rikkovaa kirjallisuutta, mutta sehän ei tietysti estä yrittämästä. Joskus huomaan ilahtuvani ja löytäväni jotain älyllisesti piristävää tai kauneudessaan kiehtovaa. Välillä sitä tuntee olonsa vaan vähän tyhmäksi.

Maija Muinonen: Sexdeathbabies
Kustantajalta messutilaisuudessa

Maija Muinosen kirja on saanut melko paljon  huomiota ja palkintojakin (esim. Toisinkoinen 2019). Kirjassa käytetään visuaalisia keinoja tekstin sisällöllisten  ja rakenteellisten ratkaisujen lisäksi, jolloin lukukokemuksen takaamiseksi lienee tärkeää lukea kirja nimenomaan painettuna. Siksin sen valitsinkin Teoksen Kirjamessujen bloggaritapaamisesta. 

Teksti on sinistä, eikä se näytä joka sivulla samanlaiselta. Kirja kertoo tarinaa kahden naisen suulla. Naiset odottavat kolmannen kuolemaa ja väliin pääsee ääneen myös kuolleiden kuoro. Minulla tuo herätti jonkinlaisia mielleyhtymiä vanhoihin kreikkalaisiin, mutta enimmäkseen lötkömuta-vaikutteet tuntuivat vain tekevän tekstin vaikeaksi ymmärtää. (kirj.huom. "lötkömuta" on kirjailijan bloggaritapaamisessa lanseeraama termi kuvaamaan osaa teoksen tekstiratkaisuista)

Sexdeathbabies on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään. Valitettavasti se minun kohdallani päätyy kuitenkin siihen kategoriaan, joka saa minut ehkä tuntemaan itseni pikkuisen tyhmäksi. En oikein ymmärrä kaikkea hienoutta, vaan välillä jään miettimään, miksi ihmeessä tuossa oli tuollainen kohta. Toki kerronnan hyppely kertojasta toiseen keskellä kappaletta ja ilman varoitusta on tyylikeinona tehokas. Se pitää lukijan vähän varpaiillaan ja tarjoaa välillä oivalluksia henkilöhahmojen eroista, suhteesta toisiinsa tai menneisyyteen. Ehkä minua hämmensikin eniten juuri tuo kuolleiden kuoro. Ratkaisu tuntui jotenkin vähän irrallislta, vaikka tietysti se synnytti kontrastia elävien pohdinnoille kuoleman äärellä. 

Naiset pohtivatkin monenlaista. Elämäänsä, kuolemaa, tulevaisuutta, lapsia, miehiä, seksiä, kauneutta... Tarina kehkiytyy auki, mutta levähtää samalla vähän hajalleen. Ehkä se on tarkoituskin, mutta minä vieraannuin. Kokonaisuus sirpaloitui minulle liian pieniksi palasiksi, eikä kuva kirkastunut edes ponnistellen.

Voi tietysti olla, että proosallinen proosan lukija, jolla on runojenkin kanssa vaikeuksia, ei myöskään oikein pääse mukaan kokeellisempaan kirjallisuuteen. Silti on virkistävää edes kokeilla. Kuolema on teemana ikuinen ja aina yhtä vaikea konkretisoida ja ymmärtää. Tarpeeksi "outo" kokonaisuus voi tuottaa hetkellisiä oivalluksia - sellaisia jotka tuntee, muttei saa muodostettua sanoiksi ennen niiden katoamista.

En siis varsinaisesti pitänyt kirjasta, tai päässyt siihen kunnolla sisälle, mutta olihan tuo kokemuksena mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.