Kirjavaikutevuoristorataa ja kuolemankuvausta

Toisinaan sitä osuu lukemaan kirjoja, jotka ravistelevat, ravitsevat tai tönäisevät lempeästi sivuun suoralta kurssilta. Vaikutuksen suuruuteen vaikuttaa tietysti sisällön osuvuus, mutta myös ajankohdan otollisuus, lukijan vastaanottavaisuus. Viime aikoina ovat kirjat minua ravistelleet enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ollut jotenkin herkillä? Väsynyt ainakin.

Ensin ahmin Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin", joka herätteli miettimään omia valintoja ja uusia mahdollisuuksia vahvojen naisten esimerkkien voimin. Tunnustin viimein itselleni, että jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Elämän vallannut työ ei enää laisinkaan tuota tyydytystä tai iloa, ajatukset harhailevat väsyneenä ja äidin tilasta kärsivät hänen itsensä lisäksi myös lapset ja mies.

Vaikka lapsen lähettäminen kouluun tuntia liian aikaisin ja sitten taas vastaavasti tuntia liian myöhään voi tuntua huvittavalta, ei pienen pettymys luistelusta myöhästymisestä naurata yhtään. Vaikka joskus on kiva syödä pakastepizzaa tai  voileipiä iltaruoaksi, koen ahdistusta siitä, etten ehdi huolehtimaan lämmintä ateriaa lapsilleni - saati istumaan heidän kanssaan rauhallista hetkeä ruokapöydässä. Toki mies tekee ja tukee myös, mutta hänkin joutuu työn vuoksi matkustamaan ja yhdessähän tätä huushollia olisi tarkoitus pyörittää.

Mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja siis sai aikaan myös painostavaa epämukavuuden tunnetta - pitäisikö tehdä jotain ? 

Seuraavaksi kuuntelin herttaisen Pieni kirjapuoti Pariisissa, joka  jatkoi samaa teemaa muutoksesta ja oman itsensä löytämisestä - tosin suurin konkreettinen vaikutus omalta osaltani taitaa olla ajatus 50v- rajapyykin juhlistustavasta. Voin jo nähdä itseni matkalla jokea alas, leppoisesti aalloilla keinuen ja pittoreskeihin kanavakyliin rantautuen.  Rentouttavaa ja haaveiltavaa, mutta kuikuilisiko unelman takana kuitenkin ajatus lähdöstä ja  muutoksesta. Jälleen pientä epämukavuutta - Pitäisikö pian ?

Sitten lähdin Pariisiin ihan oikeasti. Muutama päivä pitkää työpäivää ja yksinäisiä iltoja Eiffel tornin juurella. Perjantaina illalla lähdin evakkoon lentokenttähotelliin kaiken varalta välttääkseni mahdolliset mielenosoitusten aiheuttamat liikennehäiriöt. Lauantaina edessä oli tunteja ja taas tunteja kentän tuntumassa ja kentällä ennen kuin vihdoin saavuin illalla kotiin.

Ehkä tein virheen lukiessani kirjaa kuolemasta (tai paremminkin kai omalla tavallaan ahdistavista tarinoista elämistä) samalla kun pieni jännitys mahdollisen kaaoksen vaikutuksista omaan matkaan takoi takaraivossa. Matkalla pysähdyksissä olo aiheuttaa minussa aina tunteen irrallisuudesta tai eristyksestä. Aivan kuin jähmettyisin jonkinlaiseen välitilaan enkä edes yllättyisi vaikka lopulta huomaisin vuosien kuluneen. Tarvitsen liikkeen ja suunnan pysyäkseni kiinni todellisuudessa.

Nyt tämä epämääräinen tunne jäi päälle pariksi päiväksi matkan päättymisen jälkeen. Syytän jumistani Keltaliivejä  ja Oneironia.

Laura Lindstedt : Oneiron 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tani sanoi blogissaan osuvasti Oneironin olevan hankala kirja. Se on juuri sitä ja lisäksi Oneiron on häiritsevä kirja, joka jättää onton tunteen siitä, että jotain olisi pitänyt ymmärtää, mutta jäi kuitenkin sumuverhon taakse piiloon.

Sinänsä kirja on nerokkaasti rakennettu kerä. On seitsemän naista, jotka jokainen ovat vuorollaan saapuneet valoon. On seitsemän tarinaa, jotka aukeavat lukijalle ensin vaivihkaisin vihjein ja viittauksin, sitten yhä selkeämmin vedoin, kunnes jäljelle jää vain ajatus.

Oneiron koukuttaa. Sitä haluaa tietää, mitä naisille oikein on tapahtunut. Miksi he ovat täällä ? Miksi he ovat yhdessä? Mitä heille oikein tapahtui ? Vastauksia ei tule, vain aavistuksia ja tietysti jokainen voi tulkita, mitä haluaa.

Nuori tyttö, kaksosia odottava äiti, juutalainen performanssitaiteilija, siirtosydämen vastaanottaja, syöpään kuollut nainen, Afrikasta pois halunnut kaunis nainen, venäläinen kirjanpitäjä... Mitä ihmettä heillä voi olla yhteistä? Paitsi kuolema?

Lindstedt siis on ilmiselvästi taitava kirjoittaja. Hän osaa myös manipuloida. Naisten mielipuolisilta tuntuvat mieliteot keskelle tunnotonta valkeutta luovat katkoksia, samoin kuin aina välissä kuvatut ronskit seksikohtaukset hätkähdyttävät. Tarinoita täydentävät lyhyet lehtiartikkelit yhdistävät naisten nykytilan todelliseen maailmaan - he ovat todella olleet olemassa tarinoidensa ulkopuolella, ennen valkoista sumua.

Silti tarina ei ole puhdas kaari tai edes sarja kaaria, vaan epätasapainossa puolelta toiselle keinuva spiraali, jonka keskimmäinen lanka oikeastaan roikkuu ylöspäin juutalaisen performanssitaiteilijan monologin varassa. Sinänsä mielenkiintoisen monologin, mutta tavallaan erillisen ja taas uudella tasolla mallia rikkovan. Vai miten liittyy anoreksia juutalaisten keskuudessa juuri kuvattuihin kuolemankokemuksiin ? Paitsi ehkä siinä, miten naisen elämä edelleen on tuskaa ja taistelua erilaisten paineiden alla. Onko Oneiron sittenkin feministinen julistus ? Kehoitus naisten väliseen solidaarisuuteen erilaisuuksistamme huolimatta?

Oli miten oli - Oneiron on varmasti palkintonsa ansainnut, mutta tällä kertaa taisin yhdistää sen väärään tilanteeseen ja vielä väärempään ympäristöön. On kirjoja, joita pitäisi varoa - Niihin pitäisi laittaa varoituskolmio tekstillä "Ei välitilalukemiseksi. Vältä väsyneenä." Huonosti valitulla hetkellä luettaessa ne voivat suistaa raiteiltaan hetkeksi tai jopa päiviksi niin kuin minulle kävi. Irrallisuuden tunne voi vapauttaa tai sitten se vain saa hetkeksi miettimään kaiken turhuutta ja lamauttaa. - Kannattaako edes yrittää tehdä jotain ?