Emon huomassa

Käymme isännän kanssa kahdestaan ulkona syömässä ihan liian harvoin. Viime vuoden aikana taisimme ehtiä peräti yhden kerran...

Edellissyksynä meidän oli tarkoitus mennä Oloon hääpäivän kunniaksi, mutta välilevyn pullistumani aiheutti pieniä muutoksia suunnitelmiin. Nyt vihdoin saimme aikaiseksi mennä, ei edelleenkään Oloon, mutta sen "pikkusiskoon" eli Emoon.

Pekka Terävän Gastrobar Emo on käsittääkseni tarkoitettu Oloa helpommin lähestyttäväksi. Perjantai-illan varauksen sai tehtyä vain paria päivää aikaisemmin ongelmitta ja Gastrobar kuulosti muutenkin mielialaamme sopivalta. Etsimme jotain rennohkoa, mutta laadukasta. Sellaista hyvänmielen paikkaa - ei liian hienoa tai hifistelevää. Emo valikoitui meillä illallispaikaksi myös sen takia, että metrolla on Galleria Esplanadiin todella helppo tulla.

Totesimme tehneemme hyvän valinnan heti ravintolaan astuessamme. Rauhalliset ja maanläheiset värit loivat rentouttavan tunnelman. Väliverhot jakoivat ravintolan pienempiin osiin, joissa oli miltei kodikas fiilis. Varsin miellyttävää.

Pisteitä sai myös valaistus. Toisinaan ravintoloissa on niin hämärää, että välillä on melkein vaikea nähdä, mitä lautaseltaan löytää. Minä olen se tylsä asiakas, joka arvostaa funktionaalisuuden tyylin edelle.

Miljöön kuvaama maanläheisyys jatkui myös annoksissa, jotka hauskasti toistivat ruskean eri sävyjä kerta toisensa jälkeen. Linja pysyi koko aterian ajan. Sinänsä oli jotenkin viehättävän ristiriitaista lukea menusta ensin David Bowien laulujen mukaan nimettyä drinkkilistaa, valita yllätysmenu "Fantastic Four" ja seurata sitten talvisen metsänpohjan värejä toistavien annosten kavalkadia. Nimien perusteella olisi ehkä odottanut hieman vahvempaa räiskettä ja glitteriä.

Minulla oli mukanani vain kännykkä kuvaamista varten, joten kuvien laatu nyt on vähän mitä on (vaikka Honor 9 kamera on kyllä yllättävänkin hyvä). Värimaailma noista taitaa kuitenkin aueta mukavasti.

Maanläheisyys ja lievä rustiikkisuus yhdistyivät mauissa hienostuneeseen käsittelyyn. Jokainen annos oli nautittava ja hyvin mietitty. Alun maksamousse briossilla ja mustaherukkahillolla oli herkullinen, (vaikka nyt täytyy kyllä kehua oman mustaherukkahilloni maistuvan enemmän marjalta, minkä vaatiminen on tietysti makuasia). Yksimielisesti valitsimme isännän kanssa suosikiksemme toisen alkuruoan eli portobellosienen vuohenjuustolla, parmesaanilla ja pähkinärouheella höystettynä. Sen seuraksi kaadettu sienivinegrettekin oli taivaallista!

Meriantura ja sen seurassa ollut muutamalla tavalla valmistettu kukkakaali oli ihan hyvää, muttei sen kummempaa. Jälkiruoan banaanijäätelö sai hymyn korviin, vaikka suklaamousse vähän jäikin pliisuksi sen kaverina.

Aterian seurana tarjotut leivät olivat upeita. Varsinkin makeahko maltainen limppu aiheutti himotusta.

Palvelu oli ystävällistä ja toimi englanniksi heti, kun pöytäkieli huomattiin muuksi kuin suomeksi. Se tosin jouduttiin huomaamaan moneen kertaan sillä annokset toi pöytään monta eri tarjoilijaa, mikä välillä tuntui vähän hassulta. Ihan kuin olisi joutunut "aloittamaan tervehdyksellä" moneen kertaan. Ruokalajit vaihtuivat nopeasti - itse asiassa minusta olisi ehkä väliä voinut olla pikkuisen enemmänkin, mutta isäntä taisi haluta reippaasti kotiin. Muksut, kun olivat keskenään...

Emo vastasi juurikin toiveeseemme herkullisesta ja  mielenkiintoisesta ruoasta ilman sen kummempia kikkailuja rauhallisessa ja levollisessa ympäristössä. Tykkäsimme.