(Luku)päiväkirja: Maaliskuun luetut ja muuta mediaa

 

Olipas aikamoinen maaliskuu. Tästä vuodesta näyttää tulevan alun perusteella melkoisen "kirjaisa". Eikä siinä ole sitten muuten yhtään mitään vikaa. 

Alla koko lista maaliskuun luetuista. Neljä äänikirjaa, kolme painettua (kirjastosta!) ja viisi ekirjaa.

Kaikkiaan tuli maaliskuussa siis luettua tai kuunneltua 12 kirjaa! Menee vaan hurjemmaksi kuukaudesta toiseen. Sen lisäksi, että luin reippaasti, sain näköjään myös jotain kirjoitettua blogiinkin ja tarkempia ajatuksia  löytyy näistä seuraavista: 

The 7 Deaths of Evelyn Hardcastle täällä
Niin kuin se minussa on täällä 

Jaakobin huone täällä

Lisäksi minulla on pohdinnassa kirjoittaa jotain Hanne Kettusen Väsyneet naiset kirjasta. Naisiin ja naisten kuormitukseen liittyviä kirjoja on ilmestynyt viime vuosina yllättävän paljon ja aina löydän niistä paljon itseäni. Kettunen pohtii syitä väsymykselle ja myönnän, että aika moni kohta kolahti. Hän myös koittaa pohtia ratkaisuja ja vaihtoehtoja. On mahdollista itsekin vaikuttaa edes vähän, vaikkei maailma suostuisikaan muuttumaan.

Näiden jälkeen jää vielä 8 luettua kirjaa ilman kiinnekohtaa ja joukossa on useampi, joiden lukemisesta todella nautin. 

Abhir Mukherjeen The Rising Man osoittautui oivaksi 1920-luvun Intiaan sijoittuvaksi dekkariksi. Poliittiset jännitteet, murha ja vasta maahan saapunut etsivä tutkimassa rahan ja vallan kiemuroita. Pidin kovasti.

Valérie Perrinin Vettä kukille puolestaan kertoo hautausmaan vartijan tarinan. Hyväksikäyttöä, trauma, tragedia, mutta silti myös kauneutta ja toivoa. Tämän kirjan lukemisesta tuli hyvä mieli. 

Mari Luoman Mintun makuinen murha oli viihdyttävä ja pikkuisen liikuttavakin murhatarina esiteineille. Mainitsin ohimennen Totolle välipalaksi hieman  puuduttavaksi ja hitaasti eteneväksi osoittautuneen Draculan keskelle, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut (eikä ole Draculakaan edennyt). 

Hyvin Vuonna 1984 klassikolla alkanut Toton lukuvuosi siis näyttää vähän jäätyneen paikoilleen. Eivät ole klassikot aina helppoa luettavaa, vaikka kertoisivat vampyyreistä. Minä puolestaan sain Orwellini luettua uudelleen ja myönnän, etten kauheasti kirjasta muistanut noin 35 vuoden tauon jälkeen. Aihe ja teema ovat karmaisevan ajankohtaisia, mutta ehkä tuo tarina nyt oli kuitenkin vähän puisevaa luettavaa... 

Hömppädekkareita luin kaksi, joista historiallinen versio eli A Lady's Guide to Etiquette and Murder oli viihdyttävämpi ja yllättäen jopa vähemmän kliseinen. Mestarinnaa kehuttiin aikoinaan paljon historiallisena romaanina, mutta minulla se jäi vähän välipalaksi. Satu Rämön Talo maailman reunalla puolestaan oli ihan ok mielenkiintoinen ja sopi pätkissä iltakuunteluun.  

Monenlaista kirjaa siis mahtuu 12 luettuun ja yllättäen vain yksi lievää ärsytystä aiheuttava eli se naiivi hömppädekkari. Saa nähdä, tuleeko huhtikuusta yhtä vilkas kirjakuukausi. Huomaan keränneeni myös podcasteja kuunneltavaksi, joten niihinkin kuluu aikaa. 

Lisäksi olen Instan taas vähemmälle jättäneenä innostunut lukemaan Substack-palvelusta uutiskirjeitä (tai postauksiksi niitä väittävät). Jostain luin tällaisen hitaamman median olevan tulossa takaisin ja itse huomaan uutiskirjeen lukemisen jälkeen olon olevan huomattavasti virkeämpi ja parempi kuin pikaviestien skrollaussession perään. 

Mitäs muut tuumitte ? Onko kukaan liittynyt tuohon palveluun ?

 Kannattaisiko ajatella uutiskirjettä blogin rinnalle tai jopa tilalle ? 

(Luku)päiväkirja : Jaakobin huone

 

Virginia Woolf - lukupiiri on totta tosiaan jo edennyt kolmanteen osaansa. Jaakobin huone on jostain kumman syystä ollut minulle vaikea luettava. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan englanniksi, mutta aina on jäänyt kesken. Tällä kertaa hankin kirjastosta luettavakseni suomenkielisen käännöksen sillä ajatuksella, että josko olisi helpompaa. 

Virginia Woolf : Jaakobin huone

Kirjastosta. Kääntäjä: Kirsti Simonsuuri

No, ei se oikeastaan ollut kovinkaan paljon helpompaa. Sain kirjan kyllä loppuun, eikä lyhyehkön romaanin lukemiseen edes kulunut kauhean paljon aikaa. En kuitenkaan edelleenkään päässyt samanlaiseen "flow"-tilaan kuin lukiessani esim. teoksia Aallot tai Majakka. Jopa Woolfin ihan ensimmäinen kirja Menomatka tuntui koukuttavammalta. 

Tunnistan toki taituruuden. Vuonna 1922 ilmestynyt kirja tunnetaan Woolfin tuotannosta ensimmäisenä todellisena modernismin edustajana, jossa hän viilasi tyyliään yhä pidemmälle. Nuoren miehen profiili koostuu fragmenteista. "Äänessä" on milloin äiti, milloin satunnainen tyttöystävä tai opiskelukaveri. Päähenkilö heijastuu paloina ajasta ja paikasta toiseen. 

Kuten sanoin, kunnoitan taituruutta ja rakenne itsessään on kiehtova, vaikka nykylukija onkin tainnut samaan ajatusrakennelmaan törmätä muissakin kirjoissa. En kuitenkaan edelleenkään varsinaisesti pidä kirjasta. Melkein koko Virginia Woolf -lukupiirin virtuaalitapaamisen ajan kuuntelin  keskustelua ja koitin tunnistaa, mikä minua tuossa nyt niin häiritsee. Lopulta yksi kommentti miehen kuvasta ehkä vähemmän tyhmänä tai jopa pidettävänä kuin lukupiirin aiemmissa kirjoissa herätti ajatuksen. 

Luulen, että minua häiritsee kirjassa epätasaisuus eri äänien välillä. Äiti, ystävät ja jotkut muut heijastavat toki Jaakobia, mutta heidän kohdallaan syvenee myös puhujan hahmo. Nuoret naiset ja rakastajattaret puolestaan ovat olemassa vain Jaakobille ja Jaakobin kautta. He jäävät varjoiksi, joiden osuus tekstimäärässä ei välttämättä ole yhtään niin pieni kuin miksi heidän hahmonsa kutistuu Jaakobin viedessä kaiken lause- (tai hengitys-) tilan. 

En voi olla tulkitsematta saman merkittävyyden tai sen puutteen kertovan niin Jaakobin itsensä oletetusta arvostuksesta kuin Woolfin aikansa käsityksistä, joita kirjailija ehkä tiedostamattaankin toistaa. Ehkä reagoin samoin kuin pohtiessani naisen olemassaoloa vain miesten vaikutusten kautta Niin kuin se minussa on - romaanista kirjoittaessani. (täällä).

Lievä vierastamiseni ei siis johdu kirjan rakenteesta tai vähennä mitenkään sen klassikkoarvoa. Kunhan tässä kipuilen erityisesti nuorten naisten kuvauksen ohuuden ja miehisen heijastuksen määrää. Mainittakoon myös, että Woolf on hyvinkin vahva naiseuden kuvaaja monessa muussa teoksessaan ja tässäkin Jaakobin äiti on henkilöhahmona varsin mielenkiintoinen. Miten lie esikuvana olleen veljen ajatusmaailma livahtanut kyytiin. Tarkoituksella tai ilman. 

Huhtikuun kirjana lukupiirissä on Mrs Dalloway. Tuskin maltan odottaa. 

Virginia Woolf-lukupiiristä lisää täällä

Iso kasa rahaa ja kaksi hammasta - sairaskertomuksia todessa ja fiktiossa

 

Tällä hetkellä näyttää rempan hinta muotoutuvan otsikon mukaiseksi. 

Itse asiassa luulen koko tämän sairastelurumban lähteneen stressitason liiallisen nousun vuoksi. Toivon totisesti, että nyt ollaan voiton puolella. 

Stressin purkautuminen tosin ei ole tainnut olla ihan menestyksekäs kuin olen kuvitellut. Toinen hammas otettiin nimittäin pois sen takia, että yöllä purin sen itse halki. Siinä oli siisti halkeama, aikalailla kahtia koko hammas, kun hammaslääkäri sen minulle näytti. Ei ihme, että sattui niin pirusti. 

Poskiontelotkin punkteerattiin vielä toiseen kertaan. Vähän ehkä varmuuden vuoksi, että varmasti kaikki bakteerit häipyivät. 

Nyt mennään kohti valoa monessakin mielessä. Kevät tulee ja ehkä tämä synkeä tunnelikin jossain kohtaa loppuu. Vielä kun saisi itsensä vähän parempaan kuntoon, ettei tarvitsisi salillakaan tehdä veren maku suussa. Tosin pari päivää punkteeraukseksta taisi olla liian aikaisin ja maku ilmaantui kevyttäkin kevyemmällä treenillä. Tuli kyllä muutenkin vähän höntti olo. Taitaa olla työtä edessä, että tämä täti saadaan kesäkuntoon. Bikinikuntoa en mainitse periaatteessakaan, sillä sellaista en halua määritellä kenellekään ja jokainen voi viihtyä uimavarusteissaan tai ilman ihan niin kuin on. Kesäkunto tarkoittaa sitä, että jaksaa nauttia ulkoilmasta ja liikkua iloisena.  

Lukeminen tietysti jatkuu edelleen remppaevakon kuplassa. Tänä vuonna ei näytä Goodreadsin lukuhaasteen suhteen tulevan ongelmia. Olen lukenut jo nyt 29 / 100 kirjaa. Viimeisimpänä tartuin tarinaan potilaasta tunnetuksi psykoanalyysin kehittäjäksi ja tiedenaiseksi kasvaneen Sabina Spielreinin elämään perustuvaan romaaniin. 

Mira Kreivilä : Niin kuin se minussa on

Storytel ekirja 

Kirjan nimi osui silmiini jossain lehtiartikkelissa ja hain sen saman tien luettavakseni. Oma hutera olo kai jotenkin sopi sairaskertomuksen lukemiseen, mutta eniten minua kiinnosti tarina nuoresta naisesta, joka hyvinkin hankalan alun jälkeen saa koottua itsensä ja nousee tunnetuksi nimeksi ja vaikuttajaksi psykoanalyysin saralla. 

Kirja on kirjoitettu Sabinan itsensä näkökulmasta. Hänen mielenliikkeitään ja ajatuksiaan kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti ja tarina kehkiytyy auki niiden kautta. Lisäksi kirjassa on autenttisia katkelmia sairaskertomuksista, kirjeistä ja Sabinan päiväkirjoista. 

Alussa tempauduin tekstin virtaan mukaan ja mielenkiintoni oli niin vahvaa, että kirja päätyi puhelimella luettavakseni lyhyellä metromatkalla toimistolle ja kaikilla tauoilla etätyöpäivien aikana. Kovin montaa päivä toki ei kirjaan tuolla tahdilla kulunutkaan. Jossain vaiheessa sitten vähän turruin ja lopulta väsyin kokonaan Carl Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen vatvomiseen. Tuntui, että Sabina jäi kokonaan varjoon omasta elämästään. Aivan kuin hän ei olisi ollut olemassa kuin suhteessa sairauteensa ja sitten rakkaustarinaansa. Kuitenkin rakkaustarina kesti ilmeisesti vain parin vuoden ajan ja hänen kansainvälinen uransa taas huomattavasti kauemmin. 

Huomaan nykyään hermostuvani kirjoihin (ja muuallakin elämässä), kun naisia kuvataan ja katsotaan suhteessa johonkin heidän elämänvaiheeseensa tai pahimmillaan olemassaoloon suhteessa mieheen. Tässä kirjassa valitettavasti tuntui nyt käyvän vähän niin. Ehkä tarkoituksena onkin ollut kuvata nuoren tytön mielenliikkeitä sairauden ja hieman vinoutuneen lääkärisuhteen kautta, mutta minusta kuva naisesta jää kovin ohueksi. Ennemminkin kirjasta jää mieleen miesten heikkous ja heidän mielensä vääristyneisyys, jotka kuitenkaan eivät saaneet Sabinaa kokonaan särjettyä. Isä hakkasi, lääkäri salli suhteen kehittyä riippuvuudeksi ja sitten hylkäsi, mutta Sabina kokosi palaset ja loi uuden uran ja elämän. Vaikka kirjan mukaan Sabina jäikin rakkautensa vangiksi aina loppuun saakka, haluaisin uskoa hänen olleen huomattavasti enemmän kuin miesten tuhoavien vaikutusten summa. Nyt kuva jäi vajaaksi. 

Sinänsä rakenne oli mielenkiintoinen ja katkelmat dokumenteista täydensivät fiktiivistä tekstiä hienosti. Mielenliikkeiden kuvaus oli kaikessa sekavuudessaan uskottavaa, varsinkin alussa, mutta ehkä tekstin tyyli ja hektisyys olisi kaivannut kehitystä Sabinan tervehtyessä ja elämänvaiheiden muuttuessa. 

Kaikkiaan kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, kuten aiheensakin. Kannatti lukea. 

Viikon varrelta poimittua stressitasoista ja elämän pienistä iloista

 

Photo by Toto, joka oli yllättävän kärsivällinen äidin ohjeiden seuraaja

Kuva on totta, muttei kuitenkaan. Rauhallisia lukuhetkiä on viikolle riittänyt joka iltaan, mutta myös stressitasot nousivat taas uusiin lukemiin. 

Tuossa kuvassa on muuten tämän remppaevakkokämpän lempipaikkani ja kuva otettu lempihetkenäni, vaikkei valo ihan oikeanlaiselta puhelinräpsyssä näytäkään. Kaikkein parasta on sytyttää tuoksukynttilä ja istahtaa sohvalle jalkalampun juureen silloin kun aurinko alkaa saavuttamaan metsänreunan. Valo muuttuu keltaiseksi. On valoisaa, mutta kuitenkin sen verran hämärää, että kynttilänvalo heijastuu kauniisti ja lukulampun tarvitsee kirjan tekstin nähdäkseen. Viime aikoina on tuo hämärähetki saapunut jo niin myöhään, että olen ehtinyt istahtamaan sohvalle työpäivän päätteeksi arkenakin.  

Viikon stressitasosta puolestaan pitivät huolen remontti ja pitkittynyt poskiontelotulehdus. Ensimmäisen osalta sain alkuviikosta viestin patteritermostaattien uudistuksen aikana tapahtuneesta vesivahingosta pojan makuuhuoneessa. Menee lautaparketti uusiksi, onneksi urakoitsijan vakuutuksen piikkiin. Se ei ole pahinta. Eniten otsasuonen tykytystä aiheuttaa ajatus huoneen tyhjentämisestä, mikä pitää saada tehtyä kiirellä viikonloppuna. Huoneeseen oli varastoitu jonkun verran tavaraa jo muualta huoneistosta, pois remontin tieltä. No, huomenna jatkuu tyhjentäminen ja maanantaina saavat työmiehet pelata Tetristä isompien huonekalujen osalta muutenkin jo täynnä olevassa huushollissa. 

Poskiontelotulehdus puolestaan paikantui hampaasta johtuvaksi. Olen siis syönyt parikin antibioottikuuria käytännössä turhaan. Ensi viikolle on varattu aika hammaskirurgille. Toki olisi voinut vielä tehdä jotain erikoistutkimuksia, mutta hammaslääkärikin oli kanssani samaa mieltä, että ihan turhaa rahantuhlausta, kun lopputulos on todennäköisesti sama. Sinänsä ei ollut ihme, että punkteerauksessa nesteen liikkuminen tuntui hampaassa, kun juuren kärki on käytännössä poskiontelon sisällä. En odota riemulla hampaanpoistoa ja toivon totisesti kirurgin osaavan  hommansa. 

Tarvittiin siis jotain kivaa, etten ihan pimahda. Jos ei keksi mitään isompaa, niin sitten elämään pitää kerätä pieniä iloja, kunnes niistä on tarpeeksi vastapainoa harmituksille. Lukuhetki sohvalla, keväinen väri kupissa, juttuhetki pojan kanssa, onnistunut salaatinkastike... mitä nyt sattuu kulloinkin keksimään ja kullekin sopimaan. 

Kuuntelin uutta podcastia Podimo: Elämisen taito (Kia Arpia & Eva Kolu), jonka ensimmäinen osa sopi loppuviikon mielialaani rauhoittamaan vallan mainiosti. Inspiroiduin hankkimaan aamujeni (ja päivieni) iloksi uuden kahvikupin, joksi valikoitui Iittalan Play sarjan keväinen liila versio. Nyt saan kerralla tarpeeksi kahvia, eikä tarvitse tehdään kahteen kertaan evakkokämpän liian pieniin kuppeihin. Sitä paitsi - tuo väri piristää joka kerran sen nähdessäni. 

Onneksi olin varannut jo kauan sitten lauantaille myös kampaajan. Edellisestä kerrasta on pitkä aika ja tällä kertaa mentiin rohkeasti kohti muutosta. Hartioiden alapuolelle ylettynyt ja antibioottikuureista karkeutunut reuhka lyheni polkkamittaan. Piristää ja tykkään kovasti! 

Ai, mitä sitten olen tuolla sohvalla lueskellut ? No, Orwellin Vuonna 1984 loppui ja tänään aloitin Virginia Woolf -lukupiirin kolmannella kirjalla eli suomeksi Jaakobin huone.

Mitä pieniä piristyksiä teillä on tapana tehdä ? Tai olette viime aikoina nauttineet ? 

(Luku)päiväkirja : The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

 

Minulla kesti tämän kuuntelussa todella kauan. Aloitin kirjan jo vuonna 2019, mutta kuuntelin loppuun vasta nyt. En ihan tarkkaan tiedä, miksi siinä nyt näin kauan meni. Elämä tuli väliin - ja korona. Voitteko kuvitella, että aloitin lukemaan Evelyn Hardcastlen murhasta ennen koronavuosia ? 

The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Oma hankinta Audiblesta - lukija: Jot Davies

Kirjan idea on mielenkiintoinen. Mies herää tietämättä, kuka on, ja joutuu selvittämään, miksi hän on päätynyt outoon taloon keskellä metsää. Talossa on juhlat ja vähitellen käy ilmi, että joku murhataan. Aina nukahtaessaan, mies siirtyy seuraavaan henkilöhahmoon. Tarkoituksena on tunnistaa murhaaja (tai estää koko murha?) 

Luulen, että alkuun vain menin kirjan kanssa ihan sekaisin ja siksi jätin kesken. Hahmoja oli jotenkin liikaa ja jokainen niistä jotenkin enemmän tai vähemmän epämiellyttävä. Väkivalta ja kuolema kulkivat kintereillä hahmosta riippumatta. Nyt pääsin tarinaan paremmin kiinni ja yllättäen muistin aiempien hahmojen seikkailut yli viiden vuoden takaa. Ei huono kirja siis, kun tarttui mieleen, vaikka tokihan päivät myös toistuvat. 

Väkivalta ja synkkyys (jopa sateinen myrskykeli) ovat ennallaan, mutta jotenkin ryhdyin kannustamaan hahmoani ja tokihan tarinasta tulee aina sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän tapahtumia päivästä selviää. Silti myönnän olleeni aikalailla pimennossa loppuratkaisun suhteen. Eikä tyyli onneksi rikkoutunut lopussakaan. Jossain kohtaa mietin, miten ihmeessä tarina saadaan kasaan, ja pelkäsin kuollakseni sen lässähtävän kokonaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. 

Taisin pitää kirjasta. Ainakin lukukokemus (tai kuuntelukokemus äänikirjasta) oli vähintäänkin riemastuttavan omanlaisensa. Onhan samaa mekanismia käytetty muissakin kirjoissa, mutta tämä oli erinomainen genrensä edustaja. Arvostan. En tylsistynyt, ärsyynnyin. En tosiaankaan pystynyt arvaamaan oikeaa vastausta, vaan ehdokkaitani lähinnä kuoli. Jep. Ei tarvinnut pelätä peruskaavaa, joka  näköjään on minulle se kaikkein suurin kirjaan hermostumisen syy nykyään. Lukija oli myös kirjan tyyliin sopiva ja taitava, kuten näissä englanninkielisissä isompien toimijoiden äänikirjoissa aikalailla järjestään. 

Kovasti tätä silloin aikoinaan muistaakseni hypetettiin, eikä näköjään ihan turhaan. Toki miksikään cozy mysteryksi ja viihdytykseksi tästä ei ole. Ennemminkin mennään siellä pienen inhonväristysten puolella, mutta vaihtelu virkistää. 

(Luku)päiväkirja : Kuukauden luetut helmikuussa ja muita kuulumisia

 Ohoh, eipä tässä oikein muuta voi sanoa. Helmikuussa tuli luettua peräti 11 kirjaa. Hurjaa! 

Sitä se rentoilu hotellissa teettää - Kun ei tarvitse käydä läpi (muuton) työlistoja päivätöiden päälle, on aikaa istahtaa sohvalle lukemaan. Remonttievakko ei välttämättä tunnu yhtään hullummalta, kun oikein päättää ottaa rennosti ja levon kannalta.

Ihan kivaa siis on ollut muuten, mutta ollaan kärvistelty pojan kanssa molemmat flunssan kourissa ja minun poskiontelotulehdukseni ei piitannut antiobiooteista tuon taivaallista. Nyt katsotaan, josko punkteeraus olisi tehnyt tehtävänsä. Tulipa sekin koettua ja aika vänkä tunne olikin, kun neula painettiin ruston läpi että ruksahti. 

Mutta siis... yksitoista kirjaa. 

Itsestäänselvänä löytyy listalta Virginia Woolf ja Night and Day. Lukupiiri on edennyt jo kolmanteen kirjaan ja kahdesta ensimmäisestä vähän jotain kirjoittelinkin tänne. 

Dekkareita tai edes jotenkin murhia/rikoksia sisältäviä kirjoja löytyy helmikuun luetuista peräti viisi. Muistelin ihan viihtyneeni Vampire Knitting Club - sarjan parissa, joten otin välikuunneltavaksi vastaavan kirjakerhon. Valitettavasti nyt oli kyllä kirjailija laiskistunut ja tuo taisi olla tämän kuukauden pohjanoteeraus. Ei jatkoon, eikä varsinkaan suositteluun.  Noin laiskaa loppuratkaisua en olekaan lukenut pitkään, pitkään aikaan. Siis että murhaaja siitä vaan ilmoittautuu, kun bileissä vähän sankaritar pitää puhetta... ? Joopa joo. 

Noin muuten oli ihan hauskoja dekkareita, jotka nyt sinänsä eivät jättäneet mitään hurjan vahvoja muistijälkiä, mutta viihdyttivät aikansa. Paula Hotin Murha Ylämaalla ja Murha Edinburghissa olivat miljööltään houkuttelevia. Alkoi tehdä mieli matkailemaan Skotlannin suuntaan. Richard Osmanin uusimman sarja-aloituksen Ratkomme murhia luin alkukuusta ja olihan tuo ihan viihdyttävä. En tosin suoralta kädeltä oikein muista enää tarinaa.  Madeleine Gustafssonin Murha muistoissa jatkaa dekkarikirjailijasta kertovaa sarjaa. Kyseinen sarja on ollut positiivinen yllätys, sillä kirjat tuntuvat vain parantuneen sarjan edetessä. 

Dekkarifantasian lisäksi luin pari muutakin genreen kuuluvaa. Jonathan Strange ja herra Norrel osoittautui jännäksi sekoitukseksi kuivakkaa teoriaa ja mielikuvituksellisia käänteitä englantilaisen teoreettisen ja käytännöllisen magiikan parissa. Käärme & yön siivet puolestaan hyödyntää melko yleistä altavastaajasta selviytyjäksi kuviota eli kasvatti-ihminen vastaan vampyyrit suuressa kilpailussa. Olihan tuossa tietysti vähän romantiikkaa ja paljon poliittisia kuvioita, sekä tietysti verta ja suolenpätkiä. 

Viihdettä edusti helmikuussa Ulla Onervan Hattaradilemma, jossa viehätti varsinkin romanttisen viihteen puolustus. Oikukkaan romantikot olisi minullekin sopiva kerho.

Tietokirjoja helmikuuhun mahtui peräti kaksi. Kunpa saisin hänen elämänsä on kaksoiselämäkerta Venni Soldanista ja Helene Scherfbeckista. Kaksi aikalaista, kaksi taiteilijaa, kaksi naista - ja hyvinkin erilaiset elämänkohtalot, jotka vuosien varrella koskettivat toisiaan. Mielenkiintoinen kirja. Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin puolestaan oli joululahjakirjani, johon pääsin kunnolla tarttumaan vasta helmikuussa (sattuneesta syystä). Tykkäsin, mutta eniten siitä varmaan saisi irti, jos lukisi romaanin rinnalla kappale kerrallaan. 

Että sellainen huima lukukuukausi ja samanlainen tahti näyttää ainakin jollain tasolla jatkuvan. Totokin (13v) on nyt jostain syystä päättänyt lukea klassikoita ja minäkin palaan 40 vuoden tauon jälkeen uudelleen Orwellin Vuonna 1984 dystopian pariin. Puolessa välissä menen tällä hetkellä ja mietin, josko tuosta saisi pojan kanssa keskustelun tynkää aikaiseksi. 

(Luku)päiväkirja : Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin

Rakastan Sinuhe egyptiläistä, enkä edes tiedä, miten monta kertaa sen olen lukenut. Nyt on tosin ollut vuosien tauko, joten pitäisi ottaa uusintakierros. Joitakin vuosia sitten (tarkistin : joitakin = 11 vuotta sitten!)  kuuntelin Sinuhen äänikirjana ja sehän tietysti nousi hyvän lukijan toimesta taas ihan uusiin sfääreihin. Waltarin suurromaani kestää eri kirjamuodotkin mennen tullen. 

Minna Silverin tietokirja Tutankhamonista puolestaan oli suosikkijoululahjani tuossa pari vuotta sitten. Nautin sen tarinallisesta kerronnasta suunnattomasti. Siispä saman kirjoittajan tietokirja Sinuhe egyptiläisen maailmasta suhteessa arkeologiseen tietämykseen todellisesta historiasta oli itsestäänselvänä joulun toivelistalla. 

Minna Silver: Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin 

joululahjana saatu perheeltä 

Sattuneesta syystä tässä oli alkuvuonna pieniä kiireitä, joten lukeminen kesti odotettua kauemmin, mutta nyt helmikuussa olen ehtinyt paneutua kirjaan kunnolla. Teksti seuraa Sinuhen vaiheita ja lukuja. Kussakin osassa kerrotaan henkilöhahmojen historiasta, mutta ennen kaikkea kuvataan maantieteellisiä ja poliittisia kuvioita suhteessa Waltarin teokseen. Kansat ja hallitsijat vertautuvat romaanin henkilöhahmoihin. 

Parhaiten tiedosta varmasti saisi kiinni lukemalla romaania rinnalla. Nyt myönnän vähän puutuneeni vuosilukuihin ja maihin ja kaupunkien nimiin. Olisin ehkä tarvinnut rinnalle Sinuhen seikkailuja tuomaan elävyyttä. Tutankhamon-kirja oli niin kertakaikkisen hieno varmasti sen takia, että faktojen ja selitysten lisäksi, se kertoi myös tarinan. Sinuhe-kirjassa tarina on tietokirjan ulkopuolella, jolloin luvut väkisinkin ovat vähän irrallisia faktalaatikoita. 

Silti on mielenkiintoista seurata, miten lähelle tulkittua historiaa Waltari on onnistunut maailmansa luomaan. On selvä, että taustalla on ollut hurja määrä aikakauden viimeisintä tutkimustietoa, vaikkei Waltari koskaan kai Egyptissä käynytkään. Hän oli aiemmin toimittamassa historiasta kertovaa kirjasarjaa ja ilmeisesti sitä kautta onnistui kumuloimaan valtavat määrät taustatietoa. Kaikkein mielenkiintoisin osio kirjassa onkin, kun Silver kuvaa viime vuosisadan alun valtaisaa Egypti-innostusta, joka alkoi Tutankhamonin hautalöydöstä, ja kertoo Waltarin linkityksistä erilaisiin historiallisen tiedon lähteisiin. 

Kaikkinensa Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin on sekä Sinuhesta että Egyptin (ja alueen muiden kansojen ja valtioiden) historiasta kiinnostuneen aarreaitta. Kirjallinen konteksti suomalaisten suosikkiklassikkoon luo ihan oman kehyksensä ja tekee kaikesta kirjaan kootusta tiedosta erittäin kiinnostavaa paljon historiatietoa ahmivia laajemmalle joukolle lukijoita. Kuten taisin jo mainita, tämä kirja olisi ehkä parasta lukea Sinuhen itsensä rinnalla. 

Välihuomautus

Mistä tietää, että palautuminen on alkanut ? 

• Mieli kirkastuu. Blogin kirjoittaminenkin on palannut ohjelmaan ja töissä kykenen lukemaan kolmea riviä pidempää tekstiä, ilman että pitää palata puolesta välistä alkuun  
• Ruoanlaitto ei aiheuta inhon väristyksiä, vaan tunnen jopa pientä inspiraation kipinää
• Tänään teki mieli ulos, kun aurinko paistoi

Kyllä tämä tästä.

Vaikea muistaa, että varsinaista remonttiaikaa on kulunut jo 3 viikkoa. Toisaalta aika on mennyt hujahduksessa, toisaalta taas tuntuu kuluneen ikuisuus. 

Päätös remonttievakosta hotellikolmiossa osoittautui erinomaiseksi. Tämä huolettomuus (parkkihalli, viikkosiivous ja muut hotellin palvelut) on kullanarvoista. Varsinkin, kun mitä ilmeisimmin kroppani ilmoitti ihan oikeasta levon tarpeesta ja lievästi  ärsyttävä flunssa äityi rajuksi poskiontelotulehdukseksi, jota nyt toisella kierroksella jo vähän tuhdimmilla antibiooteilla hätistellään. 

Olen jopa ollut pari päivää sairaslomalla, mitä ei kovin usein tapahdu. 

Ehkä siksikin on palautuminen päässyt alkuun. Kerrankin pysähdyn, enkä vaan tuuttaa menemään. 

Hyvä näin - tästä eteenpäin kohti kevättä ja lisääntyvää valoa! 

(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista 

(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa.