(Luku)päiväkirja: Kuukaud... ei kun kuukausien luetut ja muuta ajanvietettä

Koko alkuvuosi on ollut blogin osalta hiljainen ja siksi kai on kuukauden luetut sarjakin loistanut poissaolollaan. Ei että siinä varsinaisesti olisi kehuttavaa ollutkaan. Yhdeksän kuukauden ajalta 71 kirjaa ei varsinaisesti ole normitahtiani. 

En nyt ajatellut tähän listata ihan kaikkia lukemiani, mutta jos muutaman mieleen jääneen mainitsisin. Aloitetaan historiasta, sillä se on ollut vahvasti läsnä tämän vuoden lukemisissa varsinkin tietokirjapuolella. Lisäksi on ihan pakko kertoa parista lempikuuntelustani vuoden aikana. 

Historiaa klassikoissa ja tietokirjoissa 

Alkuvuoden suururakkana jatkui jo viime vuonna aloitettu Marcel Proust : À la recherce du temps perdu. Nyt voin sanoa lukeneeni koko teossarjan. Pohdiskelusta lisää täällä, jos kiinnostaa. Sanotaan, että klassikon tunnistaa sen jättämästä muistijäljestä ja siitä, miten paljon se palaa mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Proustin kohdalla tämä pitää varmasti paikkansa. Ensinnäkin Proust tulee vastaan suurin piirtein joka puolella, ja toiseksi, sen teemat ja ajatukset tuntuvat palaavan monessakin muodossa jatkuvasti. Ei niitä ehkä mieti joka päivä, mutta säännöllisesti ne aktivoituvat aina jostain. 

Proustiin liittyviä kirjoja päätyi myös kesän laiturilukemistoon. 

Toinen kevään luetuista kirjailijoista eli Annie Ernaux soi yllättäen Proustin kanssa jotenkin samoilla aallonpituuksilla. Nobel-kirjailijan kai voi laskea myös jo vähän klassikkokastiin. Molemmat kirjailijat ovat käsitelleet muistia, historiaa ja taustan vaikutusta ihmisen mahdollisuuksiin ja mieleen. Molemmat myös kuvaavat tahollaan ja tavallaan jotain historiallista aikakautta tehden poikkileikkauksen valitsemansa ihmisryhmän, heidän halujensa ja ilojensa, surujensa ja menetystensä kudokseen. 

Kuva : Otava

Myös tietokirjat ovat kulkeneet mukana tänä vuonna. Ensin oli monta magiaan ja antiikkiin liittyvää, joista vähän kirjoitinkin. Niistä jatkoin yhden antiikin suvun naisten kohtaloihin eli Marja-Leena Hännisen Naiset vallan kulisseissa - eli Antiikin Rooman ensimmäisen keisaridynastian naiset. 

Melkoisia kohtaloita ja melkoisia naisia. Sääli, ettei heistä ja heidän elämästään ole historiassa samalla tavalla kuvauksia kuin keisareista itsestään. Historioitsijoiden tekstit lienevät kunkin vallanpitäjän toiveiden värittämiä ja siveellisen äitihahmon, paheellisen viettelijättären tai vallanhimoisen hetairan lisäksi lienee sävyjä olemassa enemmänkin. 

Naisten omia ajatuksia ei aikoinaan ole mihinkään kirjattu, mutta mainintoja löytyy siskoista, vaimoista ja tyttäristä, joiden roolina oli toimia pelinappuloina vallan kiemuroissa. He menivät naimisiin, erosivat ja menivät uudelle miehelle useimmiten vallassa olevan keisarin tahdon mukaan. Valtaa varmasti käytettiin, mutta enemmän kulisseissa kuin julkisesti ja se kaiketi perustui henkilökohtaisiin suhteisiin valtaapitäviin. Joinakin aikoina he olivat miltei koskemattomia ja pyhiä, toisinaan heidät syöstiin kurjuuteen tai murhattiin miesten mukana. Jotain voimme tapahtumista arvailla luonteista, mutta todella mielenkiintoista olisi tietää, mitä naiset itse kohtelustaan tuumivat ja kaipasivatko koskaan mitään muuta.

Kuva : Minerva/Docendo

Vähän kaukaisempaa historiaa edusti puolestaan heti tammikuussa kuuntelemani Euroopan esiäidit - 43000 vuotta nykyihmisen historiaa (Karin Bojs, kääntäjä: Jänis Louhivuori, lukija : Emilia Howells). 

Uusimmat DNA tutkimukset ovat valottaneet ihmisten liikkuvuutta sekä myös miesten ja naisten roolia erilaisissa muuttoliikkeissä ja yhteiskuntajärjestelmissä. Tuntuu uskomattomalta, että voimme saada vielä näin pitkän ajan kuluttua selville vaikka sen, oliko patriarkaalinen yhteiskunta normi kautta aikojen (ei ilmeisesti ollut) ja missä kohtaa muutos on ehkä alkanut. 

Huolimatta DNAn (ja tieteen laskelmien) luomasta kuvasta kuivasta tietokirjasta, tämä oli jotain ihan muuta. Toimi hyvin myös äänikirjana. Kuunnellessa ainakin tuntui siltä, ettei missään kohtaa tipahtanut kärryiltä. 

Ei pelkkää kirjallisuutta

Olen tainnut jo aiemminkin mainita, että muutaman vuoden ajan minulla on äänikirjojen rinnalle noussut toisena lempimuotona erilaiset podcastit. Historia-teema onkin jatkunut vuoden aikana myös kuunelemissani Yle Areenan podcasteissa. Sieltä löytyy paljon illan viimeiseen kuunteluun sopivaa materiaalia tai muuten vaan syksyn sadekelien piristystä. 

Kuva Yle Areena

Ensin päädyin Egyptiin Kauniit ja muumiot podcastin myötä. Huumoria ja paljon sellaistakin tietoa, jota en ole koskaan ennen tullut mistään kuulleeksi, vaikka Egypti onkin kiinnostanut. Ihan oikeasti nauroin ääneen useampaan kertaan, vaikka välillä puujalkavitsit menivätkin ehkä ohi. Egyptologi Mia Meri ja "Egyptiin hurahtanut" Saara Lehtonen antavat palaa oikein antaumuksella. Faktojen määrä on valtava ja välillä faktat ovat taruakin kummempia. Minä en ainakaan olisi halunnut syöfä viktoriaanisen ajan Egyptistä tuotuja lääkkeitä. 

Kuva Yle Areena

Nyt viimeisimpänä kuuntelin Kadonneiden kaupunkien jäljillä-podcastin kolme kautta. Enpä olekaan koskaan tullut ajatelleeksi, että suomalaisia olisi niin tärkeässä asemassa Inka-kulttuurin historiallisten paikkojen etsinnässä viidakossa - ja muunkin maailman kadonneet (ja sittemmin löytyneet) kaupungit ovat tietysti mielenkiintoisia. 

Selllaista tänään. Jos yhtään osaa laskea, huomasi kyllä, ettei tuossa nyt ollut 71 kirjan edestä millään. Paljon jäi puuttumaan. Ehkä innostun vielä kirjoittamaan muistakin. Kun on tuo perinteinen kirjamessukuukausikin alkamassa. 

Nyt menen potemaan koronaa sohvalle peiton alle ja lukemaan jotain. 

 

Kipparikeitto ja Tölkkiruokaa eli kuukauden keittokirja

 Kun nyt kerran palataan vanhoihin hyviin tapoihin (kai?), niin ehkä voisi herätellä henkiin "kuukauden keittokirjaakin", tai varmuuden vuoksi voisi sen ehkä nimetä uudelleen kvartaalin keittokirjaksi. Joka tapauksessa tässä kesällä tuli hankittua ruokablogiajoilta tutun Marin (Jotain maukasta) uusin keittokirja eli Tölkkiruokaa.

 

Kirja muistuttaa yhdestä kiireisten arki-iltojen pelastuksesta eli kaapin tölkkivalikoimasta. Kun pitää perusvalikoiman kunnossa, ei nälkäkiukku pääse yllättämään, sillä tölkeistä tehty ruoka on useimmiten nopeaa. Tölkeistä tekeminen myös auttaa vähentämään tuoretavaroiden hävikkiä, kun ei tarvitse ostaa isoja määriä kerralla jääkaappiin. Samalla vältetään sairastumisvaara pilaantuneista aineksista. 

Minullakin on tiettyjä purkkeja ja tölkkejä aina kaapissa. Tonnikala, mustapavut, kikherneet, maissi, tomaattimurska... siinä sellainen perusporukka, jolla syntyy jo monta eri herkullista ateriaa. Marin ansiosta taidan kokeilla myös muutamaa lisätölkkiä, joihin en jostain syystä ole tullut vielä tarttuneeksi. 

Tölkkiruokaa-kirjassa kerrotaan ensin perusasioita säilykkeistä ja niiden käytöstä. Sitten katsellaan reseptejä ja lopuksi vielä muutama lisävinkki kotivaraan. Reseptit on jaettu arkeen, viikonloppuun, snäkeihin ja makeaan ja jokaisesta osiosta löytyy kokeiltavaa ja ideoita omaan sovellukseen jatkuvassa käytössä. Parhaimmillaan kirja taitaakin olla tukemassa kauppalistan kirjoitusta ja etsiessä kokkauksen inspiraatiota. Kuvat ovat Marin taattua laatua, mikä tekee inspiraation löytymisestä helppoa (ja todennäköistä). 

Ensimmäiseksi kokeiluun lähti kirjan resepteistä kukkakaali-valkopapukeitto. Tosin tapani mukaan mielihalut tunkivat mukaan ja resepti eli sen mukaisesti. Triplasin viinin määrän keitossa ja vaihdoin ranskankerman Kippari-juustolla maustettuun ruokakermaan. Sattumiksi ripottelin sipsien sijaan maissia, persiljaa, limen mehua ja pojan itse kasvattamista chileistä tekemää kastiketta. 

Maissikin on toki yksi tölkkisuosikeista, mutta kotimaisen maissin sesongin aikaan sitä tulee laitettua air fryerissä, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin joka toinen. Ihan törkeän hyvää, kun sekoittaa haluamansa mausteet öljyyn tai pehmeään voihin, hieroo maissintähkiin ja laittaa 12-15min 200 astetta.

Sisko ilmoitti harkitsevansa air fryerin hankintaa ihan vain noiden maissien takia... Toki sillä saa tehtyä monenlaista muutakin. 

 KIPPARIKEITTO

 2tlk isoja valkoisia papuja 

pienehkö kukkakaali 

1 keltasipuli 

2-3 valkosipulinkynttä

25g voita

1 kasvisfondikuutio + 7dl vettä 

1,5dl valkoviiniä 

suolaa ja mustapippuria 

1tl garam masalaa 

2,5dl (1 purkki) Kippari-juuston makuista ruokakermaa 

päälle : maissia, persiljaa, limen mehua (ja chilikastiketta)

Hienonna kukkakaali, sipuli ja valkosipuli. Kuullota voissa kattilassa. 

Valuta ja huuhtele pavut ja lisää kattilaan. Kaada joukkoon valkoviini ja mausteet. Lisää fondi ja vesi. 

Anna kiehua hiljalleen, kunnes kukkakaali on pehmeää. 

Kaada joukkoon kerma ja surraa sauvasekoittimella sileäksi. Samettiseksi saaminen kestää hetken sillä kukkakaali murustuu ensin. 

Kuumenna ja tarjoile herkullisten ripotteiden kanssa. 

Tästä tuli mahdollisesti yksi kaikkien aikojen parhaista keitoistani. Varmasti tehdään uudelleen ja variaatiomahdollisuuksiahan löytyy.  

Vanhassa vara parempi

Kun mikään uusi  ei oikein innosta, haen vauhtia vanhoista lemppareista. Viime aikoina on lukeminen takkuillut ja ruoanlaitto tympinyt ja muutenkin elämä tuntunut jumiutuneen paikalleen. Keskimmäisen muutto opiskelemaan toiselle puolelle Suomea ottaa sekin äidillä näköjään yllättävän koville. Iloinen asia, mutta minun tasapainoni keikahti ihan vinksalleen.

Lohtua hankittiin jo etukäteen vanhalla tutulla lempparilla eli marjoja, kaurakeksejä ja kreemiä. Usein tuo kreemi on ollut maskarpone vaahtoa tai jotan rahkaan viittaavaa, mutta kaupasta tarttui mukaan Valion kinuskikreemi joka vatkattiin Vispivaahtoon. Sitten vaan lasiin herkkuja vuorotellen ja lusikalla suuhun. 

 Siihen on syynsä, miksi klassikot ovat klassikoita. Jälkiruoissakin. 

Sama pätee tietysti klassikkodekkareihin. Niissä on jokin taika, vaikka myönnän mm. naiskäsityksen ja monen muunkin asenteen kaipaavan päivitystä. Kontekstin muistaen ne kuitenkin ovat lohdullista luettavaa - vai mitä sanotte viime aikojen sarjastani ? NeroWolfe, Tuomari Dee ja Miss Marple. Melkoisen kova kolmikko. Kaikki tällä kertaa äänikirjoina. 

Rex Stout: Nero Wolfen viimeinen juttu 

Bookbeatin kokeilujakso 

Ensimmäisenä tulin kuunnelleeksi Rex Stoutin ylivoimaisesta ja ylimielisestä etsivästä kertovan Nero Wolfen viimeinen juttu-dekkarin. Siinä murha tapahtuu Wolfen omassa asunnossa ja silloin tapauksesta tulee henkilökohtainen. Muutenkin murha tuntuu liippaavan liiankin läheltä ja Wolfen apurit joutuvat pohtimaan myös omia toimintatapojaan ja moraalinsa rajoja. 

Wolfe on tietysti vähän ärsyttävän kaikkitietävä orkideioineen ja Archie Goodman maneereinen, mutta vuodesta 1934 lähtien on parivaljakko viihdyttänyt lukijoita ja vuosikymmenten varrella heidän tapauksensa ovat päätyneet myös elokuviin ja tv-sarjoihin. Olen lukenut Wolfen tarinoita satunnaisesti vuosien varrella, joten mistään suuresta suosikistani ei ole kyse. Viihdyin kuitenkin. Sitä paitsi, Lars Svedbergin lukemana kuuntelisin vaikka puhelinluetteloa. 

Robert van Gulik : Kiinalaiset järvimurhat, Kiinalaiset sokkelomurhat

Bookbeatin kokeilujaksi + KOBO Plus

Tuomari Dee on Tang-dynastian aikaan (600-luvulla) sijoitettu salapoliisihahmo, jonka hollantilainen Gulik on perustanut vanhoihin kiinalaisiin tarinoihin. Niissä älykäs ja aikaansava piirikunnan tuomari saa yleensä ratkaistavakseen useamman kinkkisen tapauksen. Minä pidän kovasti tuomari Deestä, sillä huolimatta korkeasta statuksestaan ja virkansa tuomasta jäykkyydestä, hänessä on inhimillistä lämpöä. Valta ei ole korruptoitunut tuomaria, joka kyseenalaistaa omaa osaamistaan ja myöntää myös erehtyväisyytensä - vaikka lopulta aina kaiken ratkaiseeksin. 

Minulla on yksi sarjan osa ollut hyllyssäni vuosia (tai vuosikymmeniä kai jo) ja muistan pitäneeni siitä alusta alkaen. Kerran se on päätynyt jo blogiinkin. (täällä vuodelta 2013). Vuosien varrella olen lukenut ainakin muutaman lisää, mutta nyt löysin kolme äänikirjoiksi luettua. Ensimmäisenä kuunneltavaksi valikoitui Kiinalaiset järvimurhat, jossa nuoren kurtisaanin murha jokilaivan illanvietossa vie tuomari Deen suoranaisen kapinasuunnitelman jäljille. 

Kiinalaiset sokkelomurhat puolestaan vie tuomari Deen rajaseudulle pieneen kaupunkiin, jossa jo saapumismatkalla hänen kimppuunsa hyökätään ja kummallinen ilmapiiri saa tuomarin kirjaimellisesti sotajalalle. 

Pidin molemmista. Vaikka kiinalainen oikeuslaitos ja sen keinot Tang-dynastian aikaan ei ehkä ihan vastaa nykyajan käsityksiä, on mielenkiintoista seurata tarinan kehkeytymistä ja kuvausta elämänmenosta. Mielenkiintoisia ovat myös kirjojen lopussa olevat kuvaukset tarinoiden taustoista ja lisätietoa historiallisesta kontekstista, jonka pohjalta tarinat kuvataan. Vaihtelua nykyajan poliisidekkareihin, vaikka rikollisten toimet ja motiivit eivät kai kauheasti ole vuosisatojen aikana muuttuneetkaan. Ovathan nämä myös kirjoitusajaltaan jo melkoisen iäkkäitä, kun ne on alunperin julkaistu 60-70-luvuilla. 

Lukijana Juhani Rajalin tekee hyvää työtä.

Aloitin kuuntelemaan Bookbeatin kokeilujaksolla, jota tarjottiin viestissä 3kk. Markkinoinnissa oli unohtunut mainita, että tuon 3kk aikana on kuunteluaikaa vain 30h yhteensä. Ymmärrän rajoituksen, en  ymmärrä, ettei sitä asiakkaalle kerrottu mainosviestissä selkeästi. Siispä vedin sen kuuluisan herneen nenääni ja vaihdoin kokeiluni Kobo Plus-palveluun. (Kobon e-lukijaahan olen sitäkin hehkuttanut jo yli vuosikymmenen). Kobossa on tarjolla 30päivää kokeilua. Jatkossakaan luku- tai kuunteluaikaa ei rajoiteta, mutta kirjoja on tarjolla vain osa kokonaisvalikoimasta. Katsotaan. Toistaiseksi on valikoima riittänyt.  

Agatha Christie : Neiti Marplen viimeinen juttu

Oma ostos Elisa Kirjasta aikoinaan - nyt kuuntelussa  Smart-sovelluksella puhelimessa 

Tämä on yksi niitä kirjoja, jotka pelastin omiin säilöihini Elisa Kirjan yhdistyessä Bookbeatiin. Onneksi tarkistin yhdistymisen tapahtuessa, sillä aika monta klassikkosuosikkiani olisi kadonnut bittiavaruuteen niiden puuttuessa Bookbeatin valikoimista. (Muiden muassa Sinuhe Lars Svedbergin lukemana ja Taru sormusten herrasta). En nyt muista oliko tämäkin puuttuvien listalla, mutta sen tiedän, että haluan säilyttää mahdollisuuden kuunnella tämän vielä uudelleen. Lukijana on taas Lars Svedberg ja ... no, tiedätte jo mitä mieltä olen hänen lukemisestaan. 

Tarina on tuttu niin kirjana kuin tv-elokuvana ja olen sen myös kuunnellut aiemmin. Nuori vaimo ostaa talon ja huomaa tietävänsä, millainen se on ollut aiemmin. Tarina tietysti kehkeytyy monenlaisiksi kiemuroiksi. Tuttuudesta huolimatta tämä sopii  vallan mainiosti uuteen, omituiseen tapaani. Auton soitin yhdistää puhelimeen niin, että se tarjoaa aina tuota kirjaa kuunneltavaksi, riippumatta siitä, mikä sovellus minulla on muuten ollut aiemmin käytössä. Ei siinä mitään, tämä on nyt sitten minun autokirjani, oli matkan kesto sitten muutaman minuutin tai enemmän. Kaikenlaisia tapoja sitä itselleen hankkiikin, kun ikää karttuu. 

(Ruoka)päiväkirja: Köyhän miehen lakkahillo ja uusi porkkanakakku

Enpä ole lukenut, blogannut, enkä pahemmin kokannutkaan kuin pakolliset. Pitkästä pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että voisi leipoa ja mieli teki kokeilla vanhasta Glorian ruoka ja viini -lehdestä (2013) bongaamaani porkkanakakkua. 

Alunperin resepti houkutteli koristeena olevien inkivääri-porkkanasuikaleiden kokeiluun, mutta totesin niiden olevan tämänkertaiselle, kolmasosaltaan yli 80v. koeyleisölle ehkä vähän turhankin erikoisia. Tosin täytyy myöntää, että suvun vanhimmat ovat osoittautuneet vanhetessaan enemminkin kokeilunhaluiseksi ruoan suhteen. Hesekin on nykyään ihan lempparia, vaikka meidän lapsuudessamme sitä koitettiin lähinnä vältellä. Niin se maku muuttuu. 

Lehtiä käyn taas läpi epätoivoisessa yrityksessä saada pinot alenemaan siirtelykelpoisiksi ennen kylppäriremonttien alkua. Vaikka mielestäni olen kerännyt poisvietävää jo hurjia pinoja, eivät lehtikasat alene ollenkaan. Sarkaa riitää, joten pitää toivoa leipomisinnostuksen jatkuvan. 

Lopulta kakusta tuli sekoitus uutta ja vanhaa. Itse kakku pekaanipähkinöineen on lehdestä. Kuorrute on vanha tuttu Humminbird Bakeryn tuorejuustokuorrute. Se on mielestäni paras. Hilloakaan ei tarvinnut ruveta tekemään, sillä jääkaapista löytyi mummin omaa "köyhän miehen lakkahilloa". Tiedättekö, mitä se on ? 

Jos ei löydä lakkoja tai ole varaa niitä ostaa, niin samanlaista siementuntumaa ja väriä saa sekoittamalla karviaismarjoja ja porkkanoita. Mikäs sen sopivampaa porkkanakakun täytteeksi? 

Ilmeisesti karviaisia on ollut tarjolla lakkoja halvempaan hintaan (ainakin näin etelässä) - noin kutsumanimestä päätellen. Siemeniä löytyy, mutta lakkoja maltillisemmin ja maku on minusta raikkaampi ja kirpsakampi. Minä taidan tähän hilloon kääntyä hinnasta riippumatta muutenkin mieluummin kuin lakkojen puoleen. En tiedä, mitä ohjetta mummi käyttää, mutta tällainen löytyy Martoilta. 

Kakku nyt kuitenkin pakattiin tupperin kulhoon nurinperin (ihan paras kakkukupu) ja siinä se kulki kätevästi kylmäkassissa Turkuun. Kelpasi juhlistaa yksiä synttäreitä ja kahta uutta opiskelupaikan saanutta. 

Kuva on tietysti sellainen blogien alkuaikojen kotikutoinen räpsäys, kun ei muuta ehtinyt, mutta ainakin pistän nyt kakkureseptin talteen. 

Porkkanakakku II

500g porkkanoita
2dl (100g) pekaanipähkinöitä 
6dl erikoisvehnäjauhoja
1,5tl kardemummaa
1,5tl kanelia
1tl inkivääriä 
0,5tl muskottia (jota tosin ei meiltä löytynyt tällä kertaa) 
2tl leivinjauhetta
1tl ruokasoodaa
3 kananmunaa
1,5dl ruokosokeria
1dl maitoa
2,5dl rypsiöljyä 

Valmistele vuoka /vuoat eli voitele ja jauhota, tai laita kahteen 20cm silikonivuokaan leivinpaperi pohjalle. Pane uuni lämpiämään 175 asteeseen. 

Raasta porkkanat hienoksi.

Levitä pähkinät leivinpaperilla vuoratulle vuoalle ja paahda niitä uunin ylätasolla noin 5min. Ole tarkkana ja ota ulos heti kun tuoksu tuntuu. Menevät yli todella nopeasti - kokemusta on.  Jäähdytä ja rouhi. 

Sekoita kuivat aineet. Vaahdota kananmunat ja sokeri kuohkeaksi. Lisää loput ainekset muutamassa erässä kevyesti sekoittaen. 

Kaada vuokiin ja paista 35-40min. Tarkista tikkutestillä. (Iso vuoka 23cm olisi ohjeen mukaan uunissa noin 1t10min) 

Anna jäähtyä ennen täyttämistä. 

Leikkaa niin moneen kerrokseen kuin haluat. Minä en vaivautunut. 

Kuorrutukset ja muut tilpehöörit

Täytä kakku hillolla ja tuorejuustokuorrutuksella vaikka jo edellisenä päivänä. Kuorrutusta suositellaan samalle päivälle, mutta minä vetäisin kaiken muun paitsi vadelmat valmiiksi jo edellisenä iltana. Tästä määrästä jäi aika paljon yli, kun en tosiaan leikannut useampia välejä ja muutenkin yritin "keventää" hieman sokerin ja rasvan määrää kokonaisuudessa. 

Hummingbird Bakeryn kirjasta bongasin aikoinaan tuorejuustokuorrutuksen, joka vaan on juuri sopivan tymäkkää, ei liian rasvaista tai makeaa. 

600g tomusokeria
100g voita  (huoneenlämpöinen) 
250g maustamatonta tuorejuustoa (kylmä) 

Sekoita tomusokeri ja voi yleiskoneessa (tai käsivatkaimella) tasaiseksi muruksi. Kaada sekaan tuorejuusto ja vatkaa voimalla ainakin 5 minuuttia, kunnes lopputuloksena on ihanan kuohkea ja pehmeä kuorrutus. Varo kuitenkin liian pitkää vatkausta, ettei kuorrute lämpiä liikaa ja muutu juoksevaksi. 

Bonuksena vielä 

Muistiin ne porkkananauhat, jos vaikka joskus innostuisi 

600g porkkanaa
7cm pala inkivääriä 
7dl sokeria
5dl vettä 
2 tähtianista
3 kanelitankoa
3 luomuappelsiinin kuoret
2 luomusitruunan kuoret

Vuole porkkanat nauhoiksi. 

Mittaa 3 dl sokeria ja vesi kattilaan. Kiehauta. Lisää mausteet ja porkkanat ja anna kiehua miedolla lämmöllä 15min. 

Valuta porkkanat ja säästä 2 dl lientä. Pane porkkanat ja mausteet kannelliseen purkkiin. 

Mittaa loput 4dl sokeria laakeaan kasariin. Paahda sokeri keskilämmöllä kullanruskeaksi ja sekoita vasta kun pohjakerros on ruskistunut ja tasaista. Sekoita 2 dl maustelientä tilkka kerrallaan sokerin joukkoon pikku hiljaa. Kaada porkkanoiden päälle ja kääntele tasaiseksi. Anna jäähtyä ja siirrä jääkaappiin maustumaan seuraavaan päivään. 

(Luku)päiväkirja : Melkein ex-tempore lukumaraton

Bloggaaminen on takkuillut pahemman kerran koko alkuvuoden ja sen myötä olen myös seurannut Blogistania tapahtumia lähinnä satunnaisesti. Viime viikolla tajusin, etten edes ollut ajatellut perinteistä kesälukumaratonia, puhumattakaan yhteisen maraton sovittujen päivämäärien tarkistamisesta. 

Niin siinä sitten kävi, että heinäkuun loman maratonpäivät olivat jo ohi, mutta sehän ei tietenkään estä pyhittämästä päivää kirjoille ihan itsekseni. Isäntä aloitti työt tänä aamuna, minulla on vielä pari päivää virallista lomaa jäljellä. 

Oivallinen hetki kaappien siivoamisen sijaistoiminnoille siis ? 

Lukemisestakaan ei ole pulaa. Kirjojen ostokielto on näköjään kokonaan kadonnut mielestä sen jälkeen, kun lopetin Storytelin tilauksen. Pinoja löytyy sieltä sun täältä, kun Ranskan ostokset ja viikonlopun Ropeconin fantasiasaalis etsivät tiukassa (kirjaimellisesti) olevaa tilaa hyllyistä. Kuvassa näkyy pieni osa ostoksista sekä vanhempaa satoa. Luulisi noista löytyvän viihdykettä vuorokaudeksi. 

Eilen sain jo loppuun Kalmanperhon kutsun, vaikka suunnittelin sitä sujuvaksi maratonin aloituskirjaksi. Se osoittautuu niin sujuvaksi, että luin vetävän tarinan jo ennen maratonin alkua. Nyt pitää tarkistaa, milloin mahdollinen toinen osa on ilmestymässä. 

Mutta nyt tähän päivään. Virallinen aloitus kello 11 ja ensimmäisenä lukuun Guillaume Musson La jeune fille et la nuit.

kello 14 - luettu 91 sivua

Ei ole tämä maratoonari sama kuin ennen. Luin Mussoa 91 sivua. Sitten söin ja juttelin puhelimessa siskon kanssa. Lähdin rantaan kahville isännän seuraksi. Hups vain, kello on jo kaksi. No, ehkä siirryn tästä uudelleen rantapuistoon varjoon istumaan... täällä kotona on ainakin aivan liian kuuma. 

puoli kuudelta - 109 + 214 = 323 sivua ja 17 minuuttia 

Lähdin ulos kuumuutta pakoon ja istuin hetken rannalla. Vähän aikaa luinkin. Sitten palasin kotiin. Varjot olivat jo pidentyneet, joten istahdin lukemaan Hanna Morren Vastatuulen lohikäärme-kirjan alusta loppuun. Viiihdyttävä ja sopivan julma nykyaikaan sijoittuva lohikäärme tarina nuoresta naisesta, joka saa kuulla perimänsä olevan osittain lohikäärmeen sukua. Tiettyjen ominaisuuksien myötä tulee myös ikiaikainen velvollisuus tuottaa jälkeläisiä, mikä ei Heta Louhikkoa miellytä lainkaan. 

Pidin kirjasta. Se muistutti minua monista lukemistani nykyaikaan sijoittuvista fantasiaromaaneista, mutta oli maanläheisempi ja Suomeen sijoittuminen toi oman vibansa. Pidin myös Hetan kapinallisuudesta ja kuitenkin perimän vaikutuksesta hänen toimintaansa. Miehetkin olivat sopivan kliseisiä, mutta kuitenkin moderneja. En oikein tiedä, miksi minulla kesti niin kauan tarttua tähän, mutta hyvä, että nyt sentään. 

Äänikirjana kuuntelin loppuun jo aiemmin aloittamani Muumit ja suuri tuhotulva - peräti 17 minuuttia matkalla rannalle. Latasin Elisa Kirjan kaikki äänikirjat omaan talteen, nyt kun palvelu yhdistyi BookBeatin kanssa. Yli sata ostamaani kirjaa olisi jäänyt kokonaan pois eli ne eivät olisi olleet saatavilla BookBeatissa. Löysin puhelimeeni sovelluksen, jolla voin kuunnella tallentamiani äänikirjoja. Nyt siis palaan klassikoihin. Muumit näköjään ensimmäisenä. 

Yllättävän vähän olen Storytelia kaivannut, mutta siihen taitaa olla syynä viime aikojen kirjahamstraus. Ei ole pulaa lukemisesta. Ensi maanantain lomaltapaluun jälkeen todennäköisesti tulee olemaan enemmän pulaa lukuajasta. 

klo 22 - ei tullut kuin 40 sivua lisää 

Vähän etenee onnahdellen tämä maraton. Pieni päänsärky ja iltapuuhat ja televisio ovat vieneet huomion. Luin vain Miten kirjani ovat syntyneet - teoksesta Petri Tammisen, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen kappaleet. Kirjailijoiden metodeja ja ajatuksia on aina mielenkiintoista kuunnella tai niistä lukea. 

Aamulla yhdeltätoista - +17 sivua

Niinhän tässä kävi, että lukeminen hiipui, kun nukkuminen vei voiton. Vain Mikko Rimmisen osuus Miten kirjani ovat syntyneet-teoksesta tuli eiliseen lisää. Ei vaan riittänyt aika eikä into lukemisee, eikä se ole niin vakavaa. Nautin siitä, mitä luin, eikä kirjoihin tarttuminen toivottavasti lopu tähän. Vaikka nyt on kyllä taas niin kuuma päivä, ettei aivoissa tapahdu mitään. 

Tällainen maraton tällä kertaa: 380 sivua ja 17 minuuttia

(Luku)päiväkirja: Ehdokkaita laiturilukemistoon

Juhannuksen jälkeen meillä kotona Pappa aina muistaa sanoa, että "nyt päivät lyhenevät ja tulee syksy" - Onneksi heinäkuussa on kuitenkin edelleen kesää jäljellä ja lomaakin vielä viikko edessä. 

Puuhaa on riittänyt, mutta yllättävästi lukeminen on jäänyt vähemmälle. En ole edes pitänyt yhtään kertaa perinteistä lukumaratonpäivää, mutta kuten sanottu, lomaa on vielä jäljellä.   

Jotain on kuitenkin tullut luettua ja hauskasti huomaan Proustin pompahtavan edelleen esiin siellä tällä. Toki myös lukuvalintani kohdentuu "avainsanan" perusteella ja siksi kai kesän lukulistalta löytyy muun muassa essee Proust, roman familial (Laure Murat), jossa aatelissuvun queer vesa kertoo Proustin vaikutuksesta identiteettinsä ja varsinkin perhehistoriansa ymmärtämisessä. Erittäin mielenkiintoinen ja sujuvasti luettu teos, joka ainakin minulle avasi myös Kadonnutta maailmaa etsimässä sarjaa taas vähän uudella tavalla.  

Kaikki Proustiin liittyvä ei ole "korkeakirjallista" sillä kyllä klassikon lukemisesta saa aikaan myös kelpo viihdettä. Ranskan harjoituksiin voin hyvin suositella kirjaa Clara lit Proust (Stéphane Carlier). Siinä kampaaja Clara ryhtyy sattumalta lukemaan komean asiakkaan jättämää kirjaa ja se vie hänet aivan uusille urille. Samalla tutustutaan kampaamon hahmoihin sekä Claran lähipiiriin muutenkin. Kyseessä on herttainen hyvänmielen kirja (varsinkin) Proust-faneille ilman sokerikuorrutusta tai yltiöromanttista viihdekuviota. Erittäinkin sopivaa laiturilukemistoon. 

Kuten huomaatte, kesäkuu Ranskassa meni töiden lisäksi kirjakaupassa. Biarritzin suosikkiajanviettopaikkani on ehdottomasti La Petite Librairie, mikä näkyy sitten tietysti tiliotteessa ja kirjahyllyssä. Sieltä tarttui mukaan myös useampi Guillaume Musson kirja, joista luin mm. La vie secrète des écrivains - romaanin, joka on osa "kirjailija"-trilogiaa ja taisi myös ilmestyä suomeksi aiemmin tänä vuonna Siltalalta nimellä Kirjailijoiden salattu elämä. 

Olen vanhetessani tullut hankalaksi lukijaksi. Varsinkin dekkarien ja viihdekirjojen osalta kyllästyn nopeasti, jos kuviot tuntuvat tutulta. Siksi pidän Mussosta, jonka kirjoihin olen alkanut tutustumaan tänä vuonna. Hän tuntee kliseet ja konventiot ja sitten iloisesti hähättelee lukijalle tehdessään ihan muita kiemuroita. Lukija puolestaan älähtää, ettei noin saa tehdä, mutta sitten ainakin minä riemastun ja tartun seuraavaan. Virkistävää vaihtelua ja seuraava ehdokkaani myös laiturilukemiston jatkeeksi. 

Toki jotain on tullut luetuksi suomeksikin. Jatkoin niin Tamperetta kuin Turkua eli tähän loppuun vielä laiturilukemistoon tarjolle Mirella Mäkilän Se on moro-sarjan toinen osa ja samoin toinen osa Ilona Tuomisen turkulaista puutaloelämää sarjasta Kortteli. 

Tampereella rempallaan jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi ja edelleen vatvotaan suhdekuvioita ja työhaasteita oikein lomautuksen kautta. Viihdyttävää, kevyttä ja kivaa kesälukemista. 

Näin vanhana turkulaisena Normipäivä tietysti lämmittää sydäntä kotikaupungin kohdalla, mutta on Ama-open (tunne)elämässä paljonkin seurattavaa. Hiukan ärsytti kliseisyys siinä, miten sankaritar hötkyilee ja joutuu noloihin tilanteisiin sulhasehdokkaan pysytellessä aina viileänä prinssinä, mutta tällä kertaa pidinkin erityisesti ihan jostain muusta kuin pääparin suhteesta tai edes kaupungista. Ope-elämää kuvattiin varsin eläväisesti ja voisin kuvitella menon kouluissa olevan aika lähellä tuollaista. Joku oikea opettaja-ihminen korjatkoon, jos menen tuossa ihan metsään. 

Tuossa siis  muutama ehdokas laiturilukemistoon - vielä ehtii. Joillakin lienee vielä koko lomakin edessä. Minä aion nauttia viimeisestä lomaviikostani pääasiassa kotosalla. Ehkä jopa pistän lukumaratoninkin pystyyn loppuviikosta, kun isäntä aloittaa työt pari päivää minua ennen. 

Mitäs muilla löytyy laiturilukemistosta tänä vuonna ? 

(Jos tänne nyt joku enää edes eksyy, kun tämä bloggaustahti on kertakaikkiaan luvattoman laiska) 

(Luku)päiväkirja: Muistot, Proust ja luopumisen haikeus

 

Proustin voi löytää vaikka t-paidasta

Voilà! Viimeinen sivu luettu ja Proust on valmis.

Ei kai se nyt ihan niin mene. Klassikoilla on taipumus jäädä mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa, tai ainakin niiden herättämiä ajatuksia tulee muistettua viimeisen sivun jälkeenkin ja Proust on ehdottomasti klassikko. Ymmärrän miksi, vaikken itse kirjaa väitäkään ymmärtäväni, eikä pelkästään sen takia, että luin ranskaksi. Siinä oli paljon jaarittelua, paljon viittauksia aikakauden polittisiin tapahtumiin ja nimiin, joita en joko muista tai ole koskaan kuullutkaan. Kielen keinuntaan pääsi hyvin sisälle, eikä se ollut vaikeudeltaan ennakko-odotusten tasoista.

Proustia on analysoitu viimeisen sadan vuoden aikana monen minua viisaamman toimesta. Kaikenlaiset yhteiskunnalliset ja psykologiset analyysit jätän suosiolla toisille. Minussa resonoivat erityisesti muistojen olemukseen ja ihmisen muuttumiseeen liittyvän tematiikan kappaleet. Jännästi myös toinen, vähän tuoreempi ranskalainen (klassikko) kirjailija, jota tulin lukeneeksi Proustin varrella, kietoutui samoihin ajatuksiin mielessäni. (Annie Ernaux).

Lukumatkan varrella tulin välillä kirjoitelleeksi ajatuksiani. Niihin jo aiemmin mainitsemiini aamusivuihin, paljon ei ole viime aikoina päätynyt blogiin saakka. Proustin käsitykseen niin kirjoittajan kuin lukijan muistojen tärkeydestä taidekokemuksen yhteydessä jäin kiinni useammaksi päiväksi. Siinä on jotain niin todelta tuntuvaa, vaikka vaikeasti konkretisoitavaa.

Proust de l'art

Taiteen pitää herättää jotain meidän sisällämme. Sen kuuluu linkittyä omaan menneisyyteemme tai muistoihimme, tai se on tyhjää ja merkityksetöntä. 

Proustin mukaan taidetta ei voi tehdä perustuen dogmeihin tai ulkoisiin trendeihin. Taideteosten, ja tässä kohtaa varsinkin kirjallisuuden, pitää syntyä tekijän sisältä. Vähän samoin kuin Madeleine tuo lapsuuden tuntemuksen ja kokemuksen nykyhetkeen, se tuo mukanaan myös pienen Marcelin joksikin rinnakkaiseksi olennoksi todellisuuden kanssa, Mikään ei ole pelkästään niin kuin silloin, ei niin kuin nyt, vaan niin kuin muistajan sisällä katalyytti luo jotain ihan uutta "olevaa" symbioosissa muiston kanssa. 

Ehkä tuossa on jotain perää. Tuntuu siltä, vaikka ajatus liukuukin juuri sormenpäiden ulottumattomissa ja väistää näppäimistön selkeyttä tuovaa naputusta. 

Luin juuri myös Annie Ernaux'n Isästä/Äidistä. Niiden kirjojen ilmaisun voima on juurikin muiston luomassa kytköksessä kirjoittamisen hetkeen. Sen lisäksi, kirja, tai taideteos yleensä, muuttuu vaikuttavaksi silloin kun se onnistuu laukaisemaan lukijan mielessä linkin johonkin vanhaan muistoon ja luo yhteyden kokemuksen. Ehkä klassikot osaavat tehdä juuri noin ja ilmiö tapahtuessa tarpeeksi monen lukijan kohdalla teokset jäävät elämään. Aikakauden kollektiivisen muiston aktivoituminen voi selittää aikakauteensa kiinni jääneet kirjat, joita myöhemmin ei ymmärretä. Pitkään kaanoniin jäävät ne, jotka ovat osuneet jonnekin ihmisyyden perussuoniston paikkeille. 

Ernaux'n osalta huomaan hänen kuvauksensa vanhempien elämän erilaisuudesta ja koulutuksen tuoman ajattelun mutoksen vieraannuttavasta vaikutuksesta kolahtavan minuun ja herättävän omia muistoja, vaikka oma aikani ja maani onkin Ernaux'n vuosista erilainen. Sukupolvien välimatka ei ole ihan niin jyrkkä kuin Ernaux'lla, mutta elän kuitenkin aivan eri maailmassa ja kontekstissa kuin vanhempani. Ainahan ajattelu muuttuu sukupolvesta toiseen, kokemusten väkisinkin ollessa erilaisia, mutta ehkä hyppäys on jyrkempi koulutustason, kielitaidon jne. muuttuessa. En tiedä, Siltä tuntuu. 

Eikä ero välttämättä tarkoita luokkahyppäystä. Minun vanhempani muuttivat maalta kaupunkiin ja ovat tukevasti keskiluokkaa. Minä en koe olevani varsinaisesta osana sivistyneistöä tai "ylempää" (tulipa Proustilainen olo) luokkaa. Ero on enemmän koulutuksen laajuudessa ja vielä enemmän perspektiivin laajentumisesta maailmalle erityisesti kielitaidon myötä. 

Joka tapauksessa Ernaux'n kirjat soittavat minussa joitain sellaisia kieliä, joiden sointi resonoi omien muistojeni ja tuntojeni kanssa. Siksi ne vaikuttavat. Proust on kokonaisuudessaan minulle niin vieraasta kontekstista, että resonointi tapahtuu vain  yleisempien teemojen kohdalla. Silti soi. 

Proust siis päättyi ja Ernaux'n kirjatkin ovat lopussa. Proustin mukana päättyy myös viime vuodesta mukana kulkenut kuukausittainen lukupiiritapaamisten sarja. Enää pari sessiota. Vähän haikeaa. En aina ole ollut aktiivisena keskustelussa, kun videotapaaminen mahdollistaa kotitöiden "moniajon" ja päälle on osunut reissujakin, mutta alustuksia ja keskusteluja on ollut mielenkiintoista kuulla. Jotain samanlaista uutta olisi kiva löytää. Ajatuksia ? 

(Luku)päiväkirja: Jo antiikin roomalaiset...

 Taisi jäädä taustapeilin kakkososa tekemättä. Viime vuoden genrelistaus jääköön siis toistaiseksi pimentoon. Maailman tullessa (jälleen kerran) hulluksi niin monin tavoin, huomaan siirtäväni katseeni viime vuotta kauemmas historiaan. Eikö ihmiskunta ole oppinut mitään vai sukellammeko vain entistä syvemmälle harhoihin. 

Niinhän sitä puheet usein aloitetaan. "Jo antiikin roomalaiset... tai "jo muinaiset kreikkalaiset" - Miksiköhän niin tehdään? Tarkoitetaanko tuolla, että toistamme loputtomiin samoja tapoja, suhteita ja virheitä, vai sitä, että pohjaamme nykyhetken oppeja aiempiin ? Ainakin meitä yhdistää kautta aikojen halu siirtää vastuu meitä suuremmille, todellisille tai keksityille olennoille, tai sitten suorastaan voimille ymmärryksen tuolla puolen... 

Tiedä tuosta sitten, mutta huomaan kuuntelulistani aihealueiden kuin huomaamatta siirtyneen parisen vuosituhatta taaksepäin tai vähän sahaten edestakaisin. Kolmen sarja on koossa. 

1. Sara Norja : Alkemian historia 
2. Maijastina Kahlos : Taikakirja - Magia Antiikin Kreikassa ja Roomassa 
3. Paavo Castrén : Antiikin myytit

Kaikki kuunneltuina Storytelin valikoimista. 

....................

Sara Norja : Alkemian historia 

Ikuinen elämä tai Kroisoksen kaltainen rikkaus - siinä kai ihmisten suuria tavoitteita kautta aikojen ja alkemian lienee yksi tunnetuimmista ihmisten järjestelmällisestä illuusioiden tavoittelusta. 

Alkemian historian on nimensä mukaisesti "tieteenalan" historiaa. Tieteestä kai alkujaan oli kyse, aikoina jolloin tiede tarkoitti vanhojen kirjoitusten uskomusten toistoa auktoriteetista toiseen. Alkemia tosin on kai aina kietoutunut myös konkreettiseen tekemiseen. Saihan se Norjan mukaan alkunsa egyptiläisen metallurgian ja kreikkalaisen filosofian fuusiosta. 

Alkemian historia on myös kuvausta ihmisten ahneudesta. Siitä, miten kuninkaat halusivat kyllä alkemistin omaan palvelukseensa, mutta salaisesti, jotta tavoitellut rikkaudet eivät romahduttaisi taloutta ja kuningas näin ollen saisi rahoitettua haluamansa kohteet (sodat) alkemian tuotoilla. Samalla se kertoo ihmisten kyvystä uskoa mitä kummallisimpiin ohjeisiin sokeassa rikkauden ja kunnian jahdissaan. Ei kovin ylentävää, vaikka välillä kyllä varsin viihdyttävää. 

Uskonto, uskomukset ja tiede, sekä taitavat tarinankertojat. Sara Norja on koostanut historian mielenkiintoisista hahmoista varsin kuunneltavan kokonaisuuden. Alkemia tulee nykyäänkin kirjallisuudessa, symboliikassa sekä myös viihdeteollisuuden tuotoksissa säännöllisesti vastaan. Oli mielenkiintoista taas yhdistää muutama irrallinen langanpätkä vaikka lukea kuka oli Harry Potterinkin tuntema Nicolas Flamel. 

Eivätkä kertomukset herkkäuskoisuuden seuraamuksista ole ollenkaan pahitteeksi. Lähdekritiikillä ja terveellisellä skeptisyydellä on ehdottomasti paikkansa nykyaikanakin. 

....................

Maijastina Kahlos: Taikakirja

Magia Antiikin Kreikassa ja Roomassa 

Alkemiasta oli vain lyhyt hyppäys magiaan. Olivathan alkemistien temput usein silmänkääntöä ja taikuuteen liittyvät uskomukset värittivät ja ohjasivat osaltaan myös alkemiaan liittyviä ajatussuuntia. 

Taikakirja valottaa  monia vanhoja uskomuksia sekä kuvastaa ihmisten tapaa laittaa vaikeasti ymmärrettävät asiat taikuuden piikkiin. Samoin historian ihmisten kyky uskoa milloin minkäkinlaisten temppujen elämää parantaviin vaikutuksiin on mielenkiintoista luettavaa. Ihan jo senkin vuoksi, että melko nopeasti sitä tunnistaa samanlaista ajattelua ihan nykymaailmastakin. Edelleen syy milloin mihinkin löytyy helposti oman kuplan ulkopuolelta... mitä mielikuvituksellisimmilla aasinsilloilla, jotka hyvinkin toistavat entisajan magian uskomuksia. 

Sitä paitsi, onhan se tunnettu tosiasia, että plasebo-lääkkeilläkin voi potilas parantua uskon voimalla ja samoin on nosebo-vaikutus nykyään jo psykologiassa tutkittu juttu. Jos tarpeeksi vahvasti uskoo, voi ennustus toteuttaa itseään... Ei taikuudessa siis välttämättä kaikki ole ihan huuhaata. Tarvitaan vain herkkä mieli ja vahva tarina.

Tarinoitahan ihmiskunnalla riittää ja  meidän länsimaisen sivistyksemme pohjalla ovat vahvasti antiikin yhä edelleen nykykertomuksissakin toistuvat tarinankäänteet. Sitä paitsi, onhan taikuuden esimerkkejäkin antiikin tarinoissa pilvin pimein, otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Kirke, jonka kyvyistä ja pahantahtoisuudesta on useampiakin tulkintoja. (Itse pidän kovasti modernimmasta naiskuvasta esim. Madeline Millerin Kirke-romaanissa)

Seuraavaksi siis verestin muistiani antiikin myyttien osalta ja löysinkin siihen erittäin sopivan opuksen. 

........................

Paavo Castren : Antiikin myytit 

Tämä kirja on ennemminkin kokoelma myyttejä koottuna alueittain tai kulttuuripiireittäin, kuin aihetta analysoiva tietokirja. Selityksiä tai kontekstia tarinoille on melko niukasti, mutta kirjasta olisikin tullut varsinainen mastodontti, jos jokaisesta olisi tarinoitu tarkemmin. 

Kevyelläkin "selityksellä" Antiikin myytit luo hienosti kokonaiskuvan ja kontekstin Kreikan ja Rooman jumaltaruihin, sankareihin ja osittain myös historiallisten tapahtumien linkittymiseen perimätietoon. Yllätyin, miten hyvin itse asiassa tunnen ja muistan taruja (ainakin niitä pääversioita), mutta olihan se ihan mukava saada edes jonkinlaista selvyyttä erilaisiin sukulaisuussuhteisiin. Tosin myönnän ihan avoimesti, etten osaisi mitään sukupuita edelleenkään piirtää, mutta joitain palasia loksahteli taas paikoilleen. Loppuosan roomalaiset nimet tosin menivät ja tulevat menemään minulta auttamatta sekaisin ja solmuun. En taida osata toistaa niistä tähän yhtäkään.

Osansa tietysti muistijäljen keveyteen antaa se, että kuuntelin kirjan, enkä lukenut. Visuaalisesti kolmi- tai jopa neliosaiset nimet olisivat saattaneet jättää jonkinlaisen muistijäljen. Kuunnellessa ne vilahtivat ohi liian nopeasti. 

Eikä tämän kuuntelun tarkoitus ollutkaan tenttiä sisältöä lukemisen perään. Viihdyin ja samalla tulin taas kerran todenneeksi, että samanlaisia kuvioita taitaa ihmiskunta toistaa kerta toisensa perään. Vähän eri ympäristössä ja tehokkaammin asein. Sankaritkin osoittautuvat usein aivan yhtä piittaamattomiksi ja egoistisiksi kuin antiikin myyteissä. Kovin suurta lohtua ei näistä tarinoista ole tarjolla ihmiskunnan kehittymisen osalta, mutta ainakin koin tyydytystä siitä, miten pystyin tunnistamaan kirjallisuudesta viittauksia ja juonikuvioita, jotka ovat toistuneet ajasta toiseen. Mahtaakohan ihmisten motiivien, suhteiden ja toimien seurausten määrä olla jotenkin vakio ? Voiko enää oikeasti keksiä jotain uutta, vai toistaako pakostakin jonkun jo aiemmin kirjaamaa ? En tiedä. 

Kirjassa on kuuleman mukaan myös hieno piirroskuvitus, mutta se jäi kuunnellessa väliin. Pitänee joskus selailla, sillä olen huomannut muutenkin tietokirjoissa kuvien auttavan kummasti asioide muistamista. 

...................

Näiden kirjojen perusteella, tuntuu ihmiskunta toistavan samoja kuvioitaan loputtomiin, jopa variaatioiden määrä on vakio. Masentavaa ? 

Ehkä pitää muuttaa näkökulmaa. Siksi olenkin nyt kuuntelemassa Rutger Bregmanin kirjaa Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa. Siinä hän kaivaa esimerkkejä ihmisen pahuuden todistelusta ja purkaa tapausten virheet ja jopa valheet ihmiskunnan eduksi. Sinänsä tuon luulisi olevan lohduttavaa, mutta toistaiseksi olen päätynyt vain vaihtamaan olettamuksesta "ihminen on syntyjään paha", olettamukseen "ihminen on lammas ja laumaeläin". En ole ihan varma, onko tuo kauhean paljon parempi, jos meitä ohjaa tarve samaistua tunnettuun ja itseämme muistuttavaan, ja sitä kautta seurata omaa etua ja tuttua edustavaa sokeasti, ilman kykyä laajemman kuvan hahmottamiseen. 

No, kirja on vielä kesken. 

(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2023 osa I

Käyttäytymismuutoksia 

Viime vuoden loppupuolella muuttui useampi asia, erityisesti liittyen vapaa-ajan tekemisiini. Totesin jossain kohtaa bloggaamisen hidastuneen ja sitten loppuneen miltei kokonaan. Enkä edes tiedä, miksi. Koin asiasta huonoa omatuntoa, kunnes tajusin sääntöjen ja vaatimusten syntyvän vain ihan omassa päässäni. Kukaan muu ei edellytä tai edes odota minun kirjoittavan. Paitsi, ehkä oma isäni, mutta hänkin vain lähinnä uteliaisuudesta joskus kysyen "vieläkö kirjoittelet kirjoista sinne nettiin?" 

Mietin myös somen käyttöäni. Insta vei aikaa, mutta kuvien laittaminen muuttui harvemmaksi. Yhä enemmän koin lievää ahdistusta kuvavirtaa avatessani. Automaattinen kohdentaminen toi eteeni pääasiassa mainoksia ja, sinänsä ihan mielenkiintoisia, uusia seurattavia, joita en kuitenkaan ollut itse valinnut. Tuttujen postaukset olivat enemmän poikkeus kuin sääntö. Samalla bottien yksityisviestipyyntöpommitus jatkui tasaiseen tahtiin. Lopulta Metan ilmoitus "rahat tai tiedot" sai minut toteamaan, että jätän prinssi Ahmedit ja colonel Ryanit leikkimään keskenään ja poistin sovelluksen puhelimestani. 

En ole kaivannut. Välillä mietin, mitä tutuille seurattaville kuuluu, mutta sillon voin aina avata tietokoneen ja käydä vilkaisemassa. Tunnen elämäni rauhoittuneen. Muu tekeminen ei ole lisääntynyt, mutta huomaan useammin istuvani tekemättä mitään, vain ajatukset seuranani. Tekee muuten hyvää. 

Lukeminenkaan ei siis varsinaisesti lisääntynyt somen vähennyttyä, mutta ehkä kirjojen pohtiminen tai niihin keskittyminen vahvistui. Ei tosin blogiteksteihin saakka, mutta saa nähdä, miten tänä vuonna käy. En aio ottaa paineita, fiiliksellä mennään. 

Nyt kuitenkin ajattelin kirjata viime vuoden luettuja Taustapeili-muodossa. Ei tätä perinnettä viitsi oikein kokonaan katkaistakaan. 

Kaikkiaan oli oikein hyvä lukuvuosi - lokakuun notkahdusta lukuunottamatta. Goodreads-tavoitteessani luki 100 kirjaa, mutta omien tilastojeni mukaan luin kaikkiaan 128. 

Kuten kuvasta näkyy, formaattien osalta eivät kuukaudet olleet keskenään veljeksiä, mutta kaikkiaan oli yllättävänkin tasaista. Luin 44 ekirjaa, 31 painettua ja kuuntelin 53 äänikirjaa. Onhan noissa tietysti eroja, mutta vuosiseurannasta näkee, että on ollut painottuneempiakin vuosia. 

Painettujen kirjojen määrän kasvu on ehkä yllättävää, mutta selittynee genre-luvuilla ja osittain myös kirjaston käytön kasvulla viime vuonna. Tänä vuonna en olekaan sinne ehtinyt vielä kertaakaan. 

Ennen kuin mennään tarkempaan sisältöön, kurkataan vielä kielijakauma. Olen tästä nimittäin melkoisen ylpeä. Syytä ylpeyteen ei liene hankala arvata, kun vilkaisee vuosikehitystä... 

Arvasitteko? 

Kyllä! Ranskan osuus on kasvanut huomattavasti eli luin viime vuoden aikana peräti 7 kirjaa ranskaksi! 

Myönnetään, yli puolet noista kuuluu yhteen kirjasarjaan eli käynnissä olevaan Marcel Proust Kadonnutta aikaa etsimässä - haasteeseen, jossa roikun edelleen mukana ja suurin piirtein ihan odotetussa tahdissa. Silti olen tyytyväinen. Huomaan myös kehitystä ranskan lukutaidossani. Proustkin on hitusen nopeutunut, vaikka siinä kyllä ei hidasteena ole niinkään kieli kuin tyyli. Se kun vaatii tiukkaa keskittymistä ihan suomeksikin. 

Sukupuolijakauma osoittautuu hyvinkin perinteiseksi ja kliseiseksi. Yli 2/3 luetuista kirjoista on naisolettettujen kirjoittamia. Kokonaisuudessa on myös joitakin useamman kirjoittajan teoksia, joista löytyy molempia sukupuolia, mutta kuitenkin. (Ja tiedän, pitäisi myös seurata kaikenlaisia muita sukupuolimäärityksiä, mutta se on kirjoittajan nimen tai kuvan perusteella melkoista arpapeliä, joten koittakaa kestää. Mennään perinteisellä. ) 

Sinänsä minulle ei pitäisi olla sukupuolella mitään merkitystä kirjavalinnan osalta, enkä usko sen suoraan vaikuttavankaan. Enemmän on ehkä kyse siitä, millaisia kirjoja (genrejä) asettuu sukupuolijako-odotusten mukaisesti. En ole nimittäin tehnyt mitään sen kummempaa tutkimusta kirjailijoista tässä mielessä, joten nimi /kuvatulkintani saattavat olla hyvinkin pielessä ja jakauma kertoo enemmän yleisistä odotuksista kuin varsinaisista kirjoittajien ominaisuuksista. 

Mistä luetut kirjat sitten oikein minulle ovat tulleet ? 

Bloggausaktiivisuuttani katsoessa ei liene kummoinenkaan yllätys, että arvostelukappaleita on viime vuoden luetuissa peräti 1 ja sekin tammikuussa. Kyseessä on bloggaajakollega Minna Mäkisen hieno neuleteos Ajattoman tyylikkäät neulepuserot. 

 

Storytel jyllää e-kirja ja äänikirjaosastolla. Tuossa luvussa ovat siis kaikki äänikirjat ja suurin osa ekirjoista. Kobon kautta sentään on tullut luettua Proustia ja muutama kevyempikin kirja (puolet Proustia). Kirjastoluvusta olen myös ylpeä sillä tuota mahtavaa palvelua ei voi käyttää tai hehkuttaa liikaa. Se, että kirjat ovat käytännössä kaikkien saavutettavissa, on edellytys sivistysvaltion olemassa olemassa ololle. 

Sitten vielä pitäisi saada kansa lukemaan kokonaisuudessaan. Yksi suurimmista harmituksen aiheista viime vuonna on ollut kuopuksen lukuinnon hiipuminen. En tiedä, onko kyseessä vaikeus löytää uusia kiinnostavia kirjoja vai tietokoneen sietämätön houkutus, mutta surettaa. 

• Arvostelukappale 1
• Oma ostos tai lahja 10 (tätä tietysti vähän vääristää se, että myös Kobon kirjat ovat ostoksia)
• kirjasto 20
• Kobo 8
• Storytel 89

Olisiko tässä jo ollut vähän luettavaa. Jätetään genre-kuvailu perinteisesti toiseen osaan. Sen osalta onkin ihan mielenkiintoista lievää siirtymää - luulisin. Pitää vielä tarkistaa luvut ja käppyrät. 

(Luku)päiväkirja: Kerrankin! Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista peräti kaksi!

Myönnetään, luin nämä kirjat vasta nähtyäni ehdokaslistan, mutta molemmat olivat kyllä lukulistallani jo valmiina. Ehdokkaiden julkistaminen vaan vähän nopeutti niiden päätymistä listan kärkeen... 

Tämä on historiallinen hetki minun lukuelämässäni sillä usein en ole ehdokkaista edes kuullut, saati lukenut niitä - paitsi ehkä jonkun harvan jälkikäteen. 

Vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat siis ovat : 

• Miki Liukkonen: Vierastila
• Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
• Iida Turpeinen : Elolliset 
• Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa 
• Antti Hurskainen: Suntio
• Pasi-Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia 

Arvaatteko, mitkä kaksi noista luin ? 

Päästän teidät jännityksestä. Luettavikseni päätyivät Kuurupiilon anatomia ja Elolliset. Alla vähän tarinaa siitä, miksi ja mitä tykkäsin. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Kuurupiilon anatomia 

Ekirja Storytel lukijalla 

Tämän halusin ehdottomasti lukea sillä olen tainnut lukea jo kaiken muun Jääskeläisen tuotannon. Maaginen realismi taitavasti kirjoitettuna on koukuttavaa ja nautinnollista. 

Kuurupiilon anatomia on juurikin sellainen, mutta... Tässä kävi jotenkin vähän samalla tavalla kuin Sielut kulkevat sateessa teoksen kanssa.  Tarinassa on niin paljon runsautta ja kiemuroita, että lukijakin vähän katoaa. Lisäksi Kuurupiilossa on jotenkin sellainen pieni epätoivon sävy, joka ei tähän hetkeen ollut minulle ehkä sopivinta luettavaa. Maailma on niin rikki, että huomaan kaipaavani todellisia toivon pilkahduksia myös lukiessani. 

M on niin erilainen lapsi, että jopa hänen vanhemmillaan on vaikeuksia suhtautua poikaansa. Marsilainen sanoo upea isoveli, jonka keksimä leikki kuurupiilosta tuo iloa ja jännitystä lapsuuteen, kunnes isoveli katoaa ja kuurupiilosta tulee pakottavaa hakemista ja huonoa omatuntoa. Veli on löydettävä ja sitä varten M on valmis käymään läpi transformaation toisensa jälkeen, vaihtamaan kuoresta ja maailmasta toiseen. 

Samalla isoveljen etsintä kietoutuu M:n olemuksen muutoksiin ja hänen tutkimusmatkaansa ihmisten maailmassa, paikan ja oman roolinsa etsintään. Kirjassa on sisäkkäin useampi tarina ja monta aikaa, mutta kaiken keskellä vallitsee tarve saada totuus esiin, löytää veli - ja siinä samalla päästää irti pakosta olla jotain muiden määrittämää. 

Huomaan, että Kuurupiilon anatomia vaatisi ehkä lisää pohdintaa tai toisen lukukerran. Taidan kuitenkin todeta, että Väärän kissan päivä, Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät (joka sai minut vertaamaan Jääskeläistä Murakamiin) ovat edelleen suosikkejani. Ihan kuin Jääskeläinen olisi minun listoillani parhaimmillaan lyhyemmissä teoksissaan. Ne ovat hämmentäviä, mutta kompakteja. Rajoittaminen on pakottanut kristallinkirkkaaseen rakenteeseen, eivätkä kaikki sivujuonteet ja tarinat puuroudu keskenään.

Iida Turpeinen: Elolliset 

Storytel lukija eli ekirja tämäkin 

Ai että - jos Jääskeläinen oli minulle vanha tuttu ja kirja verrattavissa muuhun tuotantoon, on Iida Turpeinen uusi tuttavuus. Uusi hän on kirjailijanakin, sillä Elolliset on kirjoittajansa esikoinen. 

Mitä ilmeisemmin Turpeinen löi kerralla kunnarin. Tämä kirja on nimittäin hypetyksensä arvoinen. Toki olin hieman skeptinen, niin kuin aina ylenpalttisia kehuja saaneen teoksen kohdalla, mutta aihe sukupuuttoon 27 vuodessa kuolleen Stellerin merilehmän tarinasta oli herkullisen kuuloinen ja halusin lukea siitä lisää. 

Siispä pääsin matkalle historian halki tuhat 1700-luvulta nykyaikaan. Ensin matkustamme Beringin mukana etsimässä pohjoista tietä Venäjältä Amerikkaan. Laiva haaksirikkoutuu eläimiä täynnä olevan saaren rantaan. Napakettujen ja ruokkien lisäksi mukana oleva luonnontieteilijä Steller löytää eläimistöstä merilevää rauhallisena laiduntavan merten jättiläisen. Sen liha ja rasva pelastavat retkikunnan, mutta helposti metsästettävä eläinlaji kohtaa tuhonsa alle kolmenkymmenen vuoden aikana löytymisensä jälkeen. Jäljelle jää vain luita, joiden mukana matkaamme tutkijasta ja aikakaudesta toiseen. 

Elolliset on pelottava kertomus siitä, miten ihmiskunta tuhoaa luontoa ja eläinlajeja kiihtyvällä tahdilla. Samalla se on kiinnostava ja inspiroiva kuvaus tutkijoista, maalareista, luonnonsuojelijoista ja ajan muuttumisesta. Ehkä on vielä toivoa. Tarvitaan vain enemmän tahtoa ja toimia. 

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen henkilöhahmojen kautta syntyvän historiakuvauksensa osalta. Turpeisella on taito saada henkilöhahmonsa elämään ja kuvastamaan aikaansa, inhimillisyyttä unohtamatta. Lisäksi henkilögalleria on monipuolinen. Kaikkea ei katsota jäykkien tiedemiestin mikroskoopin läpi, vaan näkökulma kertoo mm.kuvernöörin vaimosta, luonnontieteilijän apuna maalaavasta nuoresta naisesta, lintuja kivääri selässään saarella puolustavasta, munia korjaavasta taiteilijasta. 

Lienee jo tullut selväksi, että pidin tästä kirjasta valtavasti. Historia kiinnostaa aina, mutta pyörteilevä rakenne aineksinaan ihmiskohtalot, historian tapahtumat ja ihmisten ahneudesta kärsivä luonto loivat kiehtovan kokonaisuuden. Kaiken keskellä punaisena lankana matkaansa kulkee aikojen halki Stellerin merilehmän luuranko, jonka kohtalona on päätyä Helsingin luonnontieteelliseen museoon näytille. Siellä se on katsottavana vieläkin ja tämän kirjan myötä sitä etsinee useampikin vierailija. Taidan itsekin käydä vilauttamassa Museokorttiani jossain kohtaa. 

Vuoden 2023 Finlandia-palkinnon saaja julkistetaan keskiviikkona 29.11. illalla. Tilaisuutta voi seurata Ylen erikoislähetyksenä klo 19 alkaen joko TV1 kanavalla tai Yle Areenassa. Tänä vuonna voittajan valitsee ehdokkaiden joukosta taiteilija Jorma Uotinen.